Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Hautausmaalla vierailemisen herättämiä tunteita? Tuntemattomien lasten haudat koskettivat!
15.07.2012 |
Vierailin tässä tällä viikolla erään sukulaisemme haudalla. Hautausmaan läpi kävellessämme huomasin kompleksin lasten hautoja. En edes tiennyt, että lasten haudoille on oma alueensa ja aluksi muutenkin ihmettelin, että pari päivää eläneille lapsille oli laitettu oma hauta.
Hetken hautoja katsellessani, täytyy sanoa, että se oli hyvin pysäyttävä ja ahdistava näkymä. Olen syntynyt -88, joten oli koskettavaa nähdä, kuinka paljon hautarivissä oli vuonna -88 syntyneiden lasten hautoja. Nämä lapset olivat joko kuolleet samana päivänä kuin syntyivät tai sitten eläneet pari tai muutaman päivän tai kuukauden! Se pisti miettimään, kuinka jotkut eivät tosiaan saa edes mahdollisuutta elää. Pohdin hetken, että millainen elämä tuolla ja tuolla ikätoverillani olisi ja missä he olisivat tällä hetkellä.
Kaikkein koskettavin oli hauta, joka oli omistettu lapselle, joka kuoli jo ennen syntymäänsä. Tuli kyyneleet silmiin, kun mietti, että tuo syntymätön lapsi oli merkinnyt vanhemmilleen siinä määrin, että ihan haudan halusivat hänelle omistaa. Ja erään -89 syntyneen ja kuolleen lapsen haudalla oli ihan vastikään kukkiakin tuotu. Itsellä ei ole vielä lapsia, joten omien lasten menettämisen pelko ei vielä minua kosketa. Tuo lasten menettämisen tuottama tuska oli kuitenkin käsinkosketeltavaa!
Hautausmaalla vieraileminen laittaa aina pohtimaan ihmiselämää ja ajan kulua. Aika tuntuu pysähtyvän ja saattaa melkein kuulla historian lehtien havinan. Kuka noistakin jo elämänsä päättäneistä eli onnellisen elämän, kuka onnettoman. Jotkut elivät pitkään, toiset eivät. Elostamme jää jäljelle vain pelkkä kivi tai laatta. Toki muistot jäävät, mutta sukupolvien seuratessa toisiaan, lopulta elossa ei ole enää ketään, joka olisi itsen joskus tuntenut. Hautapaikka unohtuu ja kukaan ei sitä hoida. Sitten kivi poistetaan ja paikka annetaan eteenpäin. Tällaisenkin kyltin näin pystytetyn erään hautapaikan viereen. Se oli pystetty jo vuonna -09 ja siinä toivottiin omaisten yhteydenottoa puolen vuoden sisällä. Vielä se hautakivi ja kyltti siinä kuitenkin seisoivat, kuin muistutuksena ihmiselämän unohdettavuudesta, ahdistavaa.
Kommentit (9)
kuljeksin mielelläni hautausmailla. Luen kivistä kuolleiden nimiä, syntymäaikoja ym´s. Silloin, kun keuh´hkotauti oli monasti nuorten aikuisten tappaja, saattaa sukuhaudoissa olla monia vainajoita, jotka ovat kuolleet alle parikymppisinä. Va´nhojen kirkkojen ympäristössä on usein haudattuina pappeja ja puolisoita. Erikoisen kos´kettavaa on kulkea sankarihaudoilla: niin moni nuori elämä sai päätöksensä sodassa. Ertyisesti siitä tekee koskettavan se, että poikani täyttää tänä kesänä 20 vuotta. Siis häneen vertaan noita vainajia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyn itse silloin tällöin veljeni haudalla ja hautausmaalla kulkeissani katselen kiviä ja mietin millaisia ihmiskohtaloita niiden alle kätkeytyy. Joitain vauvoina kuolleiden lapsien hautoja hoidetaan säännöllisesti muutenkin kuin kirkon taholta. Olen itse syntynyt 60-luvulla ja joskus mietin mahtavatko vauvan vanhemmat vai sisarukset käydä haudalla.
Itse koen käynnit niin että olen yksi helmi sukupolvien nauhassa ja murheenikin ovat vain ohimeneviä.
kun kävin Turun Tuomiokirkossa ja katselin niitä hautakiviä lattiassa. Mietin, millainen elämä heillä silloin oli ollut, ajattelivatko he koskaan, että 400 vuotta myöhemmin joku katselee heidän hautakiviään jne.
Yleensä vältän hautausmaalla käymistä. Alkaa aina ahdistaa liikaa.
vaikka tämän kuolemasta on mieheni puolet iästä.
Miksi ei kävisi?
Eikö teiltä ole kuollut läheisiä?
Me lapsemme haudanneet ollaan juteltu hautausmaalla: yhden lapsi teki itsemurhan, toisen tappoi poikaystävä, yksi vauva kuoli syntyessään ja muutama kuoli liikenneonnettomuudessa.
Meitä yhdistää paitsi lapsen kuolema myös se että kaikki me tullaan kuolemaamme saakka käymään lapsen haudalla.
Tuntuu oudolle että joku edes pohtii kävisikö oman lapsensa haudalla jos tämä kuolisi?
Meillä on suvussa pari eläkeläismummoakin jotka käy lapsensa haudalla.
Kaikkea tekin mietitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on nyt tässä. Rakkaitamme voimme muistaa haudoilla, mutta aikansa sitä. Muistot haalistuu, ihmiset unohtuu mutta mitä sitten? Tärkeintä on tämä hetki, muistot ja rakkaamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on kuin toinen ulottuvuus. Nykyihminen voi siellä tosiaankin hiljentyä miettimään elämää ja sen väliaikaisuutta. Myös minä, joka en ole uskonnollinen ihminen, joten kirkot ovat minulta poissuljettu.
Alue: Aihe vapaa
Saatan pysähtyä miettimään miten joku ihminen eli, miten hän kuoli ja varsinkin lasten ja nuorten hautakivet herkistävät ihan tietyllä tavalla.
Kyllähän se laittaa miettimään ihmiselämää ja sitä miten lyhyt aika se on, ja miten äkkiä kaikki saattaa päättyä.
Mulla on omiakin lapsia, kyllähän se koskettaa.