Lue keskustelun säännöt.
Miksi en kelpaa kenellekään..:(
10.07.2012 |
Masentaa, itkettää, mikään ei enää tuota iloa... Miks mä oon tämmönen luuseri etten kelpaa kenellekään...
Lyhyesti: ikää 42, yh, työpaikkakiusattu vaikka muuten hyvä työpaikka, akateeminen, hoikka. Nuoruudessa paha anoreksia ikävuodet 13-22, meni vähäisetkin kaverisuhteet. Sitten yksinäisyyden jälkeen 5 v alisteinen "parisuhde" alkoholisoituvan narsistimiehen kanssa, jonka aikana katosivat kaikki ystävät, myös sisareni. Tämän jälkeen 3 v suhde varatun miehen kanssa, jolle lapsi. EI mies ole ikinä halunnut lastaan tavata. Lapsen ollessa 2 v "suhde" taas varattuun mieheen, erosi liitostaan 5 v jälkeen, silloin tällöin käy vieläkin moikkaamassa (lue: panee joskus), ei seurustele kenenkään kanssa mutta mua ilmeisesti ainakin häpeää ja kieltää että tunnetaan. Olen jotenkin jumittunut tähän mieheen ja toivon että kelpaisn hänelle. Olen koettanut välillä netistäkin löytää treffiseuraa, mutta en osaa kirjoitella itsestäni oikein mitään... kerran tein treffit kahvilaan, jotka loppui väkinäisen 10 min jälkeen.
Ystäviä ei juuri ole, ulkoilua harrastan, lapseni on kyllä reipas ja iloinen mutta äitinsä alkaa olla aika romu. Aikuiskontakteja ei juuri ole, ja olen alkanut nyt viimein tajuta oikein kuinka yksinäinen luuseri olen. Taloudellisesti asiat sentään ok. Olen arka menemään mihinkään mukaan, ja tämän ikäisenä ystäviäkin jo aika vaikea saada, etenkin kun olen aika varautunut kaiken kokemani jälkeen.
Kommentit (38)
muu keskusteluapu varmaan saisi sinut nostettua tuolta syövereistä. Elämässäsi on kaikki muu ilmeisesti kunnossa mutta itsekunnioituksesi on hukassa. Sen kun saat takaisin, niin elämä hymyilee taas :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä et tarvitse tuollaista "ystävyyttä" tai "suhdetta", se vaan syö sua ja pahasti. Olet sitten vaikka kokonaan yksin, mutta tuollainen vie sun itsetunnon rippeetkin!
Kun olet ollut hetken ilman tuota "suhdetta" ja jatkuvaa alistamista ja väheksymistä, niin taatusti alat nähdä valoisampaa tulevaisuutta, vaikka ensin varmasti voikin tuntua tooosi pahalta ja entistä yksinäisemmältä. Tiedän sen kokemukssesta. Mutta lopussa kiitos seisoo!TSEMPPIÄ!
Sä et tarvitse tuollaista "ystävyyttä" tai "suhdetta", se vaan syö sua ja pahasti. Olet sitten vaikka kokonaan yksin, mutta tuollainen vie sun itsetunnon rippeetkin!
Kun olet ollut hetken ilman tuota "suhdetta" ja jatkuvaa alistamista ja väheksymistä, niin taatusti alat nähdä valoisampaa tulevaisuutta, vaikka ensin varmasti voikin tuntua tooosi pahalta ja entistä yksinäisemmältä. Tiedän sen kokemukssesta. Mutta lopussa kiitos seisoo!TSEMPPIÄ!
Mulla asiat vielä ilmeisesti huonommin: - olen alalla jota vihaan ja töissä joka ahdistaa joka päivä - akateemiset opinnot jäivät kesken, tosin teen silti alan työtä - olen ruma ja ylipainoinen - olen lapseton 37 v vasten tahtoani sinkku jota kukaan mies ei huoli - olen ujo, sulkeutunut ja tylsä tyyppi - minulla ei ole koskaan ollut yhtään ystävää - miesystäviä ollut vain 2, toinen vakavasti mielenterveysongelmainen alkoholisti ja toinen isäni ikäinen tummaihoinen muslimi joka pahoinpiteli minua, ja nyt 11 vuoteen ei ketään Hassua kyllä, olen silti varsin onnellinen ihminen. Olen jotenkin löytänyt itsestäni elämänilon ja rakkauden, niin ettei minua kauheasti haittaa jos en kelpaa muille. Kelpaan itselleni ja se riittää. Jos joku asia ahdistaa niin en ajattele sitä vaan keskityn tähän hetkeen niiden tunkkaisten ajatusten sijaan, ja kaikki on taas hyvin. Voisin esim. nyt saada oloni hyvinkin ahdistuneeksi jos alkaisin ajatella tyyliin "minua raukkaa kun olen niin yksinäinen" tai "huomenna joudun taas sinne työpaikkahelvettiin eikä toivoa paremmasta ole" - mutta minä en tee niin, miksi kiusaisin itseäni? Minä keskityn tuntemaan vain terassilta tulevan viileän tuulen, sen miltä sormet näppäimillä tuntuvat, ja muuta mitä nykyhetkessä konkreettisesti on.
Mielialalääkkeet voisivat olla nyt alkuun paikallaan. Jotta pääset eteenpäin.
Joku jo suositteli koiraa, josta voisikin olla paljon iloa sekä lapsellesi että itsellesi. Koiraihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita :)
Aloitetaan koirasta. Jos ihminen on sellainen, joka ei helposti tutustu ihmisiin, ei koira siinä auta. Minulla on peräti 2 koiraa eikä yhtä ainutta kaveria. Kyllä joskus lenkillä joku, yleensä vanhus tai lapsi, koiralle alkaa jotain puhua ja vaihdan sitten muutaman sanan sellaisen kanssa, mutta eihän siitä kaveruutta synny.
Eli koira kannattaa ottaa vain, jos koiran haluaa koirana, sen itsensä vuoksi, ei siinä toivossa että sen myötä tulisi ihmissuhteita. Tavallaan minusta yksinäisellä ihmisellä koira voi myös estää ihmissuhteiden syntymistä, koska koiranomistaja on aika sidottu kotiin, ei ole vapaa lähtemään harrastuksiin töiden jälkeen, illanviettoihin jne. Kun se koira on pakko ulkoiluttaa säännöllisin välein joka ainoa päivä.
Ja ne mielialalääkkeet. Niitä mainostetaan paljon, mutta tosiasiassa niillä on myös sivuvaikutuksia ja niistä voi olla vaikea päästä eroon. Toki niitä pitää käyttää jos ei muuten jaksa, mutta ihan muuten vaan kokeiluihin en todellakaan suosittele. Minä tein kerran sen virheen että lähdin hakemaan pilleripurkista apua yleiseen ikävaiheahdistukseen - en lääkkeistä joita kokeiltiin 3 merkkiä sitä apua saanut, mutta ai hitto oli helvettiä vieroitus niistä! Vaikka lääkäri kivenkovaan väitti että SSRI-lääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta. Niin, ei, muuten vaan päätä särki, ahdisti, koin sähköiskuja päässäni, pelkäsin sekoavani, pitkän aikaa lääkkeen lopetuksen jälkeen. Vain viina auttoi jaksamaan vieroituksen yli.
Hassua on että kun menin valittamaan psykiatrille näistä oireista, tämä sama lääkäri joka lääkettä aloitettaessa sanoi ettei lääke aiheuta riippuvuutta ja sitä voi noin vaan kokeilla, totesi että voi olla että sinun täytyy sitten syödä lääkettä (joka ei siis auttanut minulle masennukseen lainkaan) loppuikä, se on kuulemma varsin tavallista ettei niistä pääse eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
terapeutin kanssa, vaikka tuntuisi siltä, että mitä se muka voi auttaa. Kyse on kuitenkin usein siitä, että sinä itse voit auttaa itseäsi, mutta jos vain omassa päässäsi pyörittelet asioita, et pääse mistään eteenpäin vaan masennut entisestään. Terapeutin työ on viedä eteenpäin ja tuoda uusia näkökulmia asioihin, jolloin sinä itse ehkä oivallat jotain, mistä on hyötyä. Ja vaikka tuntuisi siltä, ettei se kuitenkaan auta, niin ihan varmasti siitä ei ole haittaakaan, se ei pahenna tilannettasi millään tavalla, joten miksi et kokeilisi? Tiedät, että vain sinä itse voit pahalle olollesi jotain tehdä, joten aloita vaikka soittamalla itselleis aika terapeutilta.
Tiedän monia, itseni mukaanluettuna, jotka ovat jälkeepäin vain ihmetelleet, miksi ihmeessä kärsivät niin kauan, miksi eivät voineet heti hakea apua. Tiedän kyllä myös yhden, jolle terapiasta ei ole ollut apua, mutta ei kyllä haittaakaan - tai ehkä siitä onkin ollut apua, mutta ei tarpeeksi, ja näinhän voi toki käydä, eihän kyseessä ole mikään ihmeparannuskeino....
Mielialalääkkeet voisivat olla nyt alkuun paikallaan. Jotta pääset eteenpäin.
Joku jo suositteli koiraa, josta voisikin olla paljon iloa sekä lapsellesi että itsellesi. Koiraihmisillä tuntuu olevan paljon kavereita :)
Hakeudu myös johonkin harrastuspiiriin.
Varmaan tärkeintä olisi nyt löytää elämänilo ja laajentaa sosiaalista piiriä.
Sitten ehkä joku päivä, kun itseesi tyytyväisenä kävelet itseksesi hymyillen kadulla, joku mies (tai ehkä useampikin) katsoo että tuossahan se elämäni nainen kulkee hymyilevänä ja mielenrauhaa huokuen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on aika osuva kohtalo sille, joka sekaantuu varattuihin - eikä jätä sitä edes yhteen kertaan!
No, etköhän sä kuitenkin saa elämäs järjestykseen. Ihan hyviä neuvoja on tullut.
Tiedän kyllä että perusasiat elämässäni ovat hyvällä mallilla. Tämä yksinäisyyteni (tai ainakin se tunne) on se suurin ongelma, ja johtunee suurimmaksi osaksi huonosta itsetunnostani. Jo teini-iän anoreksiani sai alkunsa riittämättömyyden tunteesta ja siitä että koin olevani muita huonompi ja alempiarvoisempi. Luonnevika varmaankin. Olen aika lailla alisuoriutuja ja niinsanotusti varman päälle pelaaja. En uskalla ottaa mitään riskejä. Etenkään ihmissuhteissa. Jos joku sanoo vähän vinosti, oletan heti että syy on minussa. enkä kelpaa.
Viime aikoina on vaan alkanut kaihertaa se ajatus, että koen elämän lipuvan pahasti ohitse. Parhaat vuodet kun olen hukannut jo... Minulla olisi niin paljon annettavaa. Haluaisin edes kerran elämässäni sanoa jollekin (lasta ei tässä nyt lasketa lukuun) että "rakastan sinua" ja käpertyä kainaloon. (en ole siis koskaan sanonut enkä koskaan kenekään sylissä ollut..)Minua on loukattu niin motna kertaa ja niin pahasti etten varmaan osaisi enää edes luopua suojakuorestani. JA aina pinnan alla kaihertaa sekin ajatus, että mikä on todellinen tarkoitus..
Mutta , yritän kääntää suupielet ylöspäin. Olen päättänyt että pienin askelin yritän saada itsekunnioitusta jostakin ja alkaa arvostamaan itse itseäni. Ei sitä ainakaan kukaan muu voi puolestani tehdä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kontakteja aikaan myös ihmisiin. Ja lisäksi koira on tietysti muuten mukava.
Teille, jolla kokemusta terapiasta. Miten valitsitte terapeutin ? Mihin pitää kiinnittää huomiota ja miten osasitte valita oikean terapeutin ? TUo ala kun on niin vieras etten tiedä miten edetä jos päätän mennä kokeilemaan. Ihanko lääkäriaseman listasta summamutikassa joku terapeutti ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Urheilu on parasta mielialalääkettä. Kroppakin kiinteytyy ja alat pitää itseäsi viehättävänä.
Älä roiku kenessäkään. Ole itsenäinen.
Jostain kumman syystä miehet kyllä vaistoavat. Itselläni ainakin kaikissa suhteissa, joissa minut on jätetty, miehet ovat myöhemmin yrittäneet ruikuttaa perääni ja silloin minulla on ollut jo aivan uudet kuviot. Kun olen ollut sinkku ja olisin ollut joskus tosi helppokin, ketään ei ole löytynyt. Epätoivo ei ole puoleensa vetävää.
Mutta nyt lenkkarit jalkaan. Ota vaikka lapsi mukaan, jos et saa hoitokuvioita järkättyä.
Kroppaanikin olen ihan tyytyväinen. Lenkkeily onkin ollut henkireikäni, sillä olen saanut itseni viime aikoina pois itkuolotilasta hetkeksi. Olen aina ulkoillut ja kuntoillut; lähimetsän lenkkipolut on tuttuja !
Itsetunto se vaan on hukassa...
Urheilu on parasta mielialalääkettä. Kroppakin kiinteytyy ja alat pitää itseäsi viehättävänä.
Älä roiku kenessäkään. Ole itsenäinen.
Jostain kumman syystä miehet kyllä vaistoavat. Itselläni ainakin kaikissa suhteissa, joissa minut on jätetty, miehet ovat myöhemmin yrittäneet ruikuttaa perääni ja silloin minulla on ollut jo aivan uudet kuviot. Kun olen ollut sinkku ja olisin ollut joskus tosi helppokin, ketään ei ole löytynyt. Epätoivo ei ole puoleensa vetävää.
Mutta nyt lenkkarit jalkaan. Ota vaikka lapsi mukaan, jos et saa hoitokuvioita järkättyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän kyllä että perusasiat elämässäni ovat hyvällä mallilla. Tämä yksinäisyyteni (tai ainakin se tunne) on se suurin ongelma, ja johtunee suurimmaksi osaksi huonosta itsetunnostani. Jo teini-iän anoreksiani sai alkunsa riittämättömyyden tunteesta ja siitä että koin olevani muita huonompi ja alempiarvoisempi. Luonnevika varmaankin. Olen aika lailla alisuoriutuja ja niinsanotusti varman päälle pelaaja. En uskalla ottaa mitään riskejä. Etenkään ihmissuhteissa. Jos joku sanoo vähän vinosti, oletan heti että syy on minussa. enkä kelpaa.
Viime aikoina on vaan alkanut kaihertaa se ajatus, että koen elämän lipuvan pahasti ohitse. Parhaat vuodet kun olen hukannut jo... Minulla olisi niin paljon annettavaa. Haluaisin edes kerran elämässäni sanoa jollekin (lasta ei tässä nyt lasketa lukuun) että "rakastan sinua" ja käpertyä kainaloon. (en ole siis koskaan sanonut enkä koskaan kenekään sylissä ollut..)Minua on loukattu niin motna kertaa ja niin pahasti etten varmaan osaisi enää edes luopua suojakuorestani. JA aina pinnan alla kaihertaa sekin ajatus, että mikä on todellinen tarkoitus..Mutta , yritän kääntää suupielet ylöspäin. Olen päättänyt että pienin askelin yritän saada itsekunnioitusta jostakin ja alkaa arvostamaan itse itseäni. Ei sitä ainakaan kukaan muu voi puolestani tehdä :)
Tästä tekstistäsi näkee, että sinulla on jo KAIKKI ratkaisun avaimet käsissäsi! Ihan innostuin kun luin tämän; sydänkin alkoi takoa kiivaammin. :D
Nimittäin on asioita, joiden täytyy toteutua ennen kuin ihminen voi alkaa eheytyä:
1. Sen tiedostaminen, että jotakin omassa elämässä on pielessä. Lisäksi ymmärrys siitä, mikä tarkkaan ottaen on pielessä ja mistä lähtien näin on ollut.
2. Halu. Siis ymmärrys siitä, mitä elämältä haluaa. Uskomattoman moni ei tunne itseään riittävän hyvin tuon tietääkseen. Ja useat haluavat liian epämääräisiä tai keskenään ristiriitaisia asioita, jos pystyvätkin jotakin nimeämään. Sinun tavoitteesi on selvä, ymmärrettävä ja yksinkertainen: päästä jonkun suojelevaan syliin ja sanoa (varmaankin myös kokea) rakastavansa tuota syleilijää.
3. Ymmärrys, että lopulta elämäsi riippuu omista ratkaisuistasi ja omasta toiminnastasi, ja päätös edetä oman elämän parantamisessa aktiivisesti.
Sinulla on nuo kaikki! Tästä alkaa eheytymisesi. Se ei tietenkään tapahdu hetkessä, ja matkan varrella tulee myös takapakkeja (kannattaa varautua niihin henkisesti jo etukäteen), mutta ei se mitään. Tärkeintä on se, että yrittää eikä lakkaa yrittämästä. Silloin pääsee vähä vähältä kuitenkin eteenpäin, ja riittävän ajan kuluttua elämä alkaa tuntua ihanalta.
Tarttuisin vielä tähän:
...koen elämän lipuvan pahasti ohitse. Parhaat vuodet kun olen hukannut jo...
Päin vastoin. Kirjoitustesi perusteella PAHIMMAT vuotesi ovat nyt takana päin. Parhaat ovat tulossa! Elämänilo ja siihen osallistuminen ei ole pääasiassa kiinni iästä, vaan asenteesta. Sinä löydät vielä todellisen rakkautesi, aivan kuten moni muukin on löytänyt sen vanhemmalla iällä. Sinulla on vielä edessä esimerkiksi se aika, kun koet ensimmäistä kertaa elämässäsi itsesi viehättäväksi ja naiselliseksi, ja se on aseistariisuvaa minkä ikäisenä tahansa!
Lapsi sinulla jo on, ja jos et lisää ehdi hankkia, voit osallistua kuitenkin ihmisenalkujen kasvattamiseen ja opastamiseen elämässäsi muilla tavoilla. Työelämässäkin voit vielä halutessasi luoda uutta uraa, jos löydät oman juttusi ja intohimoa riittää. Uskon ilman muuta, että sinulla on kaikenlaista annettavaa elämälle, ja uskon myös että saat niitä tilaisuuksia antaa ja osallistua.
Pienenä käytännön ehdotuksena sanoisin, että kannattaa laajentaa tuttavapiiriä ihan uusiin suuntiin; siis tutustua ihmisiin, jotka eivät vielä tiedä sinusta mitään, esimerkiksi harrastusten tai vapaaehtoistyön kautta. Heidän kanssaan saat tilaisuuden nähdä itsekin itsesi uudessa valossa ja "esiintyä" enemmän itseäsi miellyttävänä versiona omasta itsestäsi (josta sitten ajan myötä tulee todellinen minäsi).
Olisi mukavaa lukea kuulumisiasi täältä aina silloin tällöin. Tsemppiä pitkään ja mielenkiintoiseen projektiin!
Terapia auttaisi juuri sinua, kun saat purettua häpeän taakkasi ja muut, niin muutut ihan silmissä. Ja sitten on helpompi ottaa uutta asennettakin. Kehoitan sinua menemään harrastuksiin ja yhdistyksiin, sekä aikuisten että lasten. Lapsen kautta voisit saada kavereita. Nyt vaan menet, vaikka vaikeeta on. Mulla oli nuorena sama juttu, ja jotenkin sain homman pyörimään. Terapeutteja löytyy netistä ja jostain saa paikkakuntaisia luotteloitakin. Hienoa että olisi varaa yksityiseenkin. Arvosta itseäsi ja tee hyvää itsellesi! Ja järki käteen noiden miesten suhteen...tiedän roikkumisen kyllä, mutta yritä suuttua heidän huonosta käytösestään, ja pistä rajat. Ansaitset parempaa. Tsemppiä, kyllä sä sieltä nouset!
No nyt ainakin tiedät miltä esim. minusta tuntuu, joten älä kitise siellä.. Saat sentään seksiäkin päinvastoin kun minä. Että yhyy yhyy... Voi voi kun sulla menee "huonosti".
En tarkoita, että anna elämäs jeesukselle ja sitärataa, vaan että mene seurakuntaan tapaamaan ihmisiä. Etsi joku aikuisten iltapiiri tms... tai käy juttelemassa diakonissalle ja kysy mitä sulle olisi tarjolla.