Oon 100 kertaa pyytänyt teidän mielipiteitä liittyen äitiini, luulen nyt että olen tullut hulluksi.

Mulla oli vähän samaa ongelmaa, liekö kaikilla enemmän tai vähemmän ekan lapsen kanssa. Äitini vaan on niin herttainen, hyväätarkoittava ja oikein ylitsevuotava, uhrautuu vaikka kuinka paljon, on maailman paras marttyyri jne.



Oli todella kova kasvun paikka kun sain lapsen. En vieläkään, vaikka lapsi on muutaman vuoden vanha, ole kunnolla sisäistänyt sitä, että MINÄ olen lapsen äiti ja päätän kaiken ja tiedän mikä on lapsen parhaaksi eikä äitini.



Olen laittanut yhteydenpidon minimiin, lapsi saa olla mummilassa aika usein, mutta minä en keskustele äitini kanssa. Tämä on parantanut oloani ja musta tuntuu, että tämä on paljon normaalimpaa kuin se napanuora...



Eli, välit poikki, pää pystyyn ja sisäistämällä sisäistät sen, että sinä olet parasta lapsellesi :) Ja tiedät kaiken.



Ja minä tekisin niin, että sinuna pyytäisin äitiäsi sinun luokse, olet silloin omalla maaperällä ja reviirillä. Ja sanot äidillesi, että hän on VIERAANA sun luona. Niin mäkin sanoin omalle äidille, kun hän alkoi huseerata mun huushollissa.



Hyvää jatkoa! Ainiin ja kävinhän mä juttelemassa yhden kevään mtt-hoitajalle kun en päässyt näistä solmuista mihinkään. Se teki hyvää.

etsit itsellesi jotain harrastuksia mitä voit tehdä vauvan kanssa (vauvajumppa tms?) ja pidät itsesi kiireisenä niillä.

suosittelen ihan todella avun hakemista ammattilaisilta. Olet nuori ja sinulla on lapsia, niin pääset julkista reittiä psykiatrisen avun piiriin ja kelan korvauksilla terapiaan. Yksin tuon tien kulkeminen on kivisempää ja kestää kaeummin. Olen itse käynyt nyt vuoden terapiassa masennuksen ja ahdistuneisuuden takia ja se on ihan ihmeellisesti auttanut. Työstämistä se toki on, , apu ei tule lusikalla lappamalla, mutta kannattaa todella. Mene lääkäriin, se on ensimmäinen askel.

sanoisin, että otat nyt pesäeroa äitiisi. Ja jos olet masentunut niin haet apua. Tosin luulen, että tuo äitisi voi olla takana tässä kaikessa. Ensiksi oma lapsi nostaa pintaan juttuja omasta lapsuudesta. Toisekseen olet epävarma esikoisen äiti (ihan kuten kaikki muutkin esikoisen äidit, usko pois) ja äitisi ei nyt varsinaisesti auta siihen. Taidat pohtia ainakin alitajuisesti aika paljon äitisi sanomisia. Ota pesäero, jos kysyy syytä niin sano jämäkästi ja sitten puhelin kiinni. Et jää kuuntelemaan sitä syyttelyä ja jupinaa. Etsi itsellesi mukavaa äiti-seuraa. Saat juttuapua niihin lasten 'vaiheisiin' ja perspektiiviä asioihin. Muusta seurasta nyt tietysti puhumattakaan. JOtenkin sun tarvitsee nyt päästä irti äitisi talutushihnasta. Jos se ei onnistu vähällä niin sitten paljolla eli välit poikki kokonaan. Kun olet saanut itseäsi vankemmalle tolalle niin yritä jutella äidillesi tunteistasi, joska avaisi hänen silmänsä. Mutta ota joku mukaan sinne äitisi luokse tuolla kerralla. Sä tarttet sinne jonkun puskurin, jonkun joka sanoo, että nyt mennään pois jos karkaa äidiltäsi mopo käsistä. Tsemppiä toivotan vielä

Sinä ja äitisi esitätte jotain kummallista näytelmää. Sinä esität alistetun ja nöyryytetyn tyttären roolia. Se onkin helppoa, kun nuorten äitien ikiaikaiseen tapaan niin täydellisesti "epäonnistut" lapsesi hoidossa ja kasvatuksessa.



Häijyn mummon roolia siinä näytelmässä esittää yleenä anoppi, mutta sinulla ei vissiin semmoista ole, eikä lapsen isäkään kovin aktiivisesti perhettään puolustamassa.



Jos et halua äitisi pillin mukaan tanssia, sinulla on vain yksi keino: SINÄ olet se, joka sille hommalle panet pisteen. Hankkiudu vaikka ensikotiin tai vastaavaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta saat varmuutta lapsenhoitoon.

Neloselle; toki olen epävarma, kun tosiaan on ensimmäinen lapsi kyseessä. Sitäkin olen miettinyt että LUULISI että silloin kannustettaisiin, eikä heti lytättäisi kaikkia tapoja miten lastaan hoitaa, vaikka se erilainen olisikin. Jos lapseni ei oikeasti olisi tosi ihana aurinkoinen ja hymyilevä, sekä hyvin yönsä nukkuva lapsonen, en tiedä mitä olisin jo itselleni tehnyt :( Siinäkin sitten piti mummolasta lähtiessämme oikein tiuskaista, kun lapsi oli nauranut ja ollut hyvällä tuulella koko vierailun ajan ja sitten lopuksi tuli itkukohtaus, niin äitini sanoi; Kato nyt kun se alkoi vierastaa, kyllä teidän pitäisi useammin käydä... No joo-o, taitaa kyllä olla viimeinen kerta, jos minulta kysytään. Mutta mä tiedän itse että kun mä säälin sitä ihmistä, hän asuu yksin ja hällä ei ole kavereita tms. eikä sisaruksenikaan siellä käyä kuin joskus, niin mua säälittää se ihminen ja hänen yksinäisyys. Joten tiedän että hän taas puhuu mut ympäri ja menen sinne kiusattavaksi ja nolattavaksi.



Mä kävin odotusaikana välillä neuvolapsykologilla, mutta hänkin on nyt kesälomalla ... en sitten tiedä, neuvolan kautta varmaan sais apua haettua. Tai tuntuu ettäne siellä enemmän ottaa tosissaan kuin jos vaan tuohon terveyskeskukseen soittaisin?



Mulla on kyllä sekin ongelma että vähättelen mun tunteita ja ajattelen että ei tää nyt NIIN vakavaa oo. Mutta eilen illallakin tuli tunne kun katsoin kodissamme ympärilleni, ihan turhaa nääkin tavarat tänne tuotu.. kohtahan mä jo pois menen.. :(



ap

Sinä ja äitisi esitätte jotain kummallista näytelmää. Sinä esität alistetun ja nöyryytetyn tyttären roolia. Se onkin helppoa, kun nuorten äitien ikiaikaiseen tapaan niin täydellisesti "epäonnistut" lapsesi hoidossa ja kasvatuksessa.

Häijyn mummon roolia siinä näytelmässä esittää yleenä anoppi, mutta sinulla ei vissiin semmoista ole, eikä lapsen isäkään kovin aktiivisesti perhettään puolustamassa.

Jos et halua äitisi pillin mukaan tanssia, sinulla on vain yksi keino: SINÄ olet se, joka sille hommalle panet pisteen. Hankkiudu vaikka ensikotiin tai vastaavaan muutamaksi kuukaudeksi, jotta saat varmuutta lapsenhoitoon.

Ihan on mun omaa vikaa että alistun äitini tahdolle, mutta olen tehnyt sitä koko ikäni. Enpä ole ikinä äitini suusta kuullut; Hyvä Laura, hienosti tehty.

Mutta se on niin helppoa mun nytkin tässä näytön edessä ajatella että nyt mä teen pisteen tälle touhulle, mä sanon sille ämmälle suorat sanat. En mä sano, koska en uskalla. Ei omia vanhempia kohdella niin. No kysymys, kohdellaanko omia lapsia niin kuin minua on kohdeltu? En mä tiedä, kyllä kai, en mä ainakaan paremmasta tiedä?

ap

Itse ottaisin reilusti etäisyyttä äitiini ja sanoisin ihan suoraan syynkin, enkä kokisi yhtään huonoa omatuntoa vaan pelkkää oikeutusta ja helpotusta. Sun on ite suojeltava itseäsi tuollaisilta ihmisiltä, sulla on siihen velvollisuus itsesi vuoksi.

äitisi ei tuosta miksikään muutu.

Ainoa, jota voit muuttaa, on itsesi ja oma suhtautumisesi.

Jos äitisi ärsyttää, voit toki sanoa hänelle, että en pidä kun sanot näin tai noin tai että se on asiatonta. Mutta siitä ei ole mitään apua, hän ei siitä ota onkeensa, eikä muutu toisenlaiseksi.



Voit oppia olemaan välittämättä siitä, koska haaskaat omaa energiaasi aivan turhaan ärsyyntymällä siitä, tai jos tuntuu, ettet kestä sitä, minimoi yhteydenpito äitisi kanssa.

teillä on sairas äiti-tytär suhde. Lievempänä tota näkee paljon. Valitettavasti hän on kontrolloiva hirmu, joka ei ole antanut sun aikuistua, josta johtuen olet epävarma, itkeskelevä rassukka. Ota ero äidistäs ja nauti lapsestasi. Vähemmästäkin masentuu. Älä ala sääliä häntä. Tämän naistyypin naiset usein osaavat vetää sen marttyyrin roolin täydellisesti. Saa SUT tuntemaan, et oisit tehny jotain väärin. SUSSA EI OLE MITÄÄN VIKAA, äidissäs on. Olen puhunut.

äitisi luona, kerran viikossa, useammin, kerran kuussa?



Miksi käyt sellaisen ihmisen luona, joka saa sinut noin hermostuneeksi? Onko se sinua tai lastasi kohtaan oikein?

usein. Nyt pesäero! Yksinkertaisesti älä suostu häntä enää näkemään. En näe tuohon mitään muuta ratkaisua.. Jos ihminen voi olla noin ääliö käytökseltään ja saa sinussa tuollaisia reaktioita ym aikaan niin häntä ei ole syytä päästää lähelle!

sanoa vastaan, jos on kasvatettu kunnioittamaan vanhempiaan. Eikä sinun tarvitsekaan. Voit irrottautua äidistäsi, fyysisesti ottaa etäisyyttä, ja tavata harvemmin, ja henkisesti etääntyä ajattelemalla, ettei hänen ajattelutapansa ole sinulle hyväksi.



Mutta joka tapauksessa tarvitset tiiviin suhteen, joka sinua nyt tukee ja rakentaa, ja jos lähipiirissäsi ei ole sellaista, hanki ammattiapua, lapsesi takia.

äitisi luona, kerran viikossa, useammin, kerran kuussa?

Miksi käyt sellaisen ihmisen luona, joka saa sinut noin hermostuneeksi? Onko se sinua tai lastasi kohtaan oikein?

Tää oli toinen kerta kun kävin sitten lapseni syntymän. Hän maanittelee, vetoaa isomummiin joka ei ole lapsenlapsenlastaan nähnyt, vetoaa kohta loppuvaan kesälomaansa ("no sittenhän sä et tänne enää pääsekään kun olen töissä kaiket päivät"). Ja käyn siksi koska SÄÄLIN häntä, yksinäistä ihmistä. Tiedän, tiedän, sääli on sairautta. :(

Mieheni on yrittäjä joten painaa pitkää päivää, hän ei oikein ymmärrä miten voin vihata omaa äitiäni, hänellä on loistavat suhteet omaan perheeseensä vaikka asuvat kaukana (tai ehkä just siks?). Myös mieheni on sanonut että hänen sydämensä särkyy kun hän ajattelee äitiäni, yksinäistä ihmistä....... Kai jollain tapaa pitää minua tunteettomana kun mä haukun ja vihaan tätä ihmistä?

Jos esim. sanon äidilleni että mä en halua tulla sinne kun sä joka asiasta pitää sanoa, äitini sanoo että olen väärin ymmärtänyt (hei tein muuten tuostakin aloituksen aiemmin, http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1642543/millainen_ih…) ja en ymmärrä huumoria ja vääntelen hänen sanojaan... Totean vaan että mulla ei ole enää huumorintajua.

Joskus mietin sitäkin että onko se vika mun päässä, suurentelen asioita omassa mielessäni, näen ongelmia kaikessa äitini sanomisissa.. Olenko sittenkin minä se jolla on ongelma?

ap

äitisi luona, kerran viikossa, useammin, kerran kuussa?

Miksi käyt sellaisen ihmisen luona, joka saa sinut noin hermostuneeksi? Onko se sinua tai lastasi kohtaan oikein?

Tää oli toinen kerta kun kävin sitten lapseni syntymän. Hän maanittelee, vetoaa isomummiin joka ei ole lapsenlapsenlastaan nähnyt, vetoaa kohta loppuvaan kesälomaansa ("no sittenhän sä et tänne enää pääsekään kun olen töissä kaiket päivät"). Ja käyn siksi koska SÄÄLIN häntä, yksinäistä ihmistä. Tiedän, tiedän, sääli on sairautta. :(

Mieheni on yrittäjä joten painaa pitkää päivää, hän ei oikein ymmärrä miten voin vihata omaa äitiäni, hänellä on loistavat suhteet omaan perheeseensä vaikka asuvat kaukana (tai ehkä just siks?). Myös mieheni on sanonut että hänen sydämensä särkyy kun hän ajattelee äitiäni, yksinäistä ihmistä....... Kai jollain tapaa pitää minua tunteettomana kun mä haukun ja vihaan tätä ihmistä?

Jos esim. sanon äidilleni että mä en halua tulla sinne kun sä joka asiasta pitää sanoa, äitini sanoo että olen väärin ymmärtänyt (hei tein muuten tuostakin aloituksen aiemmin, http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1642543/millainen_ih…) ja en ymmärrä huumoria ja vääntelen hänen sanojaan... Totean vaan että mulla ei ole enää huumorintajua.

Joskus mietin sitäkin että onko se vika mun päässä, suurentelen asioita omassa mielessäni, näen ongelmia kaikessa äitini sanomisissa.. Olenko sittenkin minä se jolla on ongelma?

ap

että äitini käy sitten meillä ehkä pari kertaa kuussa maksamassa laskujaan. Osti meille lahjaksi tietokoneen ja vastapalveluksena autan häntä maksamaan laskunsa kun ei osaa itse nettiä käyttää. Arvatkaa vaan mitkä omantunnontuskat tästä koneestakin tulis että näin arvokkaan lahjan olen ottantu vastaan ja sitten katkaisen välit? :( ap

Monet tekevät sen murrosiässä, mutta varsinkin joillekin naisille se on vaikeaa. Ehkä se johtuu äiti-tytär-suhteesta, joka on ollut liian läheinen liian pitkään.



Nyt on sinun vuorosi katkaista napanuorasi. Tunnet vihaa ja epätoivoa siksi, että äitisi on liian lähellä sinua. Tunteesi ovat oikeutettuja ja kertovat siitä, että jotain on tehtävä. Älä välitä siitä mitä muut ajattelevat. Äitisi yksinäisyys kertoo paljon hänen luonteestaan.



Sait hyviä vinkkejä siitä miten toimia. Minusta olisi tärkeää, että olisit rohkea ja sanoisit äidillesi miten SINÄ osaat itse hoitaa lapsesi parhaiten. Omalla kohdallani äitini vastustaminen auttoi ja hän suhtautuu minuun kunnioittavasti. Enää hän ei tule minua neuvomaan ja harvemmin aiheuttaa pahaa mieltä. Monet hänen kommenttinsa sivuutan höpöhöpö-juttuina. Olen kasvattanut itsevarmuutta eikä sitä yksi höperö mummeli horjuta.



Toivotan paljon rohkeutta! Tästä alkaa uusi elämäsi, eikö niin?

Mene ystävien kanssa, palaa töihin sitten jossain vaiheessa kun lapsi isompi, harrasta, hae positiivisia kokemuksia ja panosta hyviin ihmissuhteisiin. On oma valintasi, jos jäät pyörimään näissä asioissa. Hanki muutakin elämää ja paljon, niin äitisi osuus ja vaikutus tunteisiisi pienenee luonnollisesti. Turha häneltä on hakea itsellesi itsetuntoa. Hae se oma-aloitteisesti muualta.

Opettele olemaan omavarainen. Et tarvitse hänen lahjuksiaan. Jos hän haluaa tietokoneensa takaisin, niin sitten annat sen hänelle. Älä roiku materian vuoksi tuollaisessa, menetät mielenterveytesi lopullisesti. Ajattele lastasi!



terv. edellinen vastaaja

Älä välitä siitä mitä muut ajattelevat. Äitisi yksinäisyys kertoo paljon hänen luonteestaan.

juuri näin!