Huudatteko lapsellenne, kun menee pinna vai miten imette kiukkunne tai käyttäydytte?
Itselläni on monessa asiassa pitkä pinna, mutta jos lapsi tahallaan jatkaa tuhmaa käytöstään (potkii, läpsii, kiusaa, tai tekee muuta luvatonta) mistä olen jo useampaan otteeseen nätisti sanonut, että nyt pitää lopettaa niin lopulta puheeni muuttuu raivokkaaksi huudoksi esim. " NYT ÄIDILTÄ MENI HERMOT JA NYT SINUN TÄYTYY LOPETTAA" ja usein kiikutan huutamisen päätteeksi lapsen nurkkaan häpeämään/miettimään tekosiaan, missä lapsi ei kuitenkaan kauan pysy (lapsi 2v10kk).
Heti perään alkaa yleensä kaduttaa se, että huudan ja hiillyn, enkä osaa niellä vihaani. ruumiillista kuritusta (tukkapöllyä, näpsäytystä tms. ei ole koskaan ollut käytössä) ja tuntuu, että usein lapsi ei vaan usko ennen kuin huomaa, että NYT äiti todella on tosissaan. Siihen asti vaan hihittelee ja jatkaa. Pyydän sitten aina anteeksi, että äiti hermostui ja koetan selittää miksi jne...
Ehkä tällä haen jotakin vertaistukea, että en ole ainoa joka huutaa menettäessään pinnansa. Koen olevani huono äiti aina pitkään sen jälkeen, kun olen malttini menettänyt ja saanut lapseni itkemään. Sitten sovitaan, mutta kuitenkin.
Kommentit (41)
Niin, silloin kun lapsia oli vain yksi, en koskaan huutanut ja aikaa, malttia ja pinaa riitti ohjaamaan lasta jokaiseen ongelmatilanteeseen. Mutta sitten tuli kakkonen ja enää ei riittänytkään aikaa vahtia,ohjailla taikka malttia joka tilanteeseen ja sitten tulikin mukaan jo huutaminen.
JA minä kuulun niihin ,jonkun mielestä huonoihin äiteihin, joka antaa tukkapöllöä lapselleen (lyömistä tai muuta ruumiillista kuritusta en hyväksy)jos mikään muu ei tehoa kielloista , jäähyyn ja uhkailuun.
Normaalisti meillä on käytössä jäähy ja tavaroiden poisottaminen, mutta joskus tulee tilanteita joissa lapsi ei yksinkertaisesti usko mitään kieltoja, vaan tekee jotain todella VAARALLISTA, esim tyrkkäsee kovaa siskon sohvalta lattialle ,niin että toinen lyö päänsä, tai toinen puree toista niin kovaa että verta alkaa valua, silloin olen antanut tukkapöllöä jotta seuraavalla kerralla, kun lapsen tekee mieli tehdä sama juttu uudestaan, lapsi muistaa mihin teko johti!!!
(meillä siis esim tohon puremisen lopettamiseen, auttoi ainoastaan tukkapöllö)
Jonkun mielestä tapani toimia on väärä, mutta meillä tämä toimii ja jatkossa annan tukkapöllöä jos tilanne sitä vaatii, sanoi muut mitä tahansa! Tietysti mulle tulee morkkis ja paha mieli joka kerta kun olen huutanut tai antanut tukkapöllöä.
Kun tilanne on ohi sovimme AINA riidan kertomalla miksi Äiti suuttui ja pyydetään Anteeksi ja Ollaanko kavereita? halataan ja kerrotaan että rakastetaan! Näin tekevät lapsetkin keskenään riidan jälkeen.
Olen joskus kuullut sanonnan että vapaa kasvatus on hyvästä, mutta ei vapaa kasvatuksesta!!! Mun mielestä tuo on erittäin osuva sanonta!
vauvalle en toki koskaan huuda, sillä eihän vauvat itke ilkeyttään!
Joskus tuntuu, että katsotaan kauanko kestää että alan huutamaan. On päiviä että pinna kestää mutta on päiviä kun pinna on kireellä kun viulun kieli.
En usko että mitään traumoja tästä lapselle tulee? Kuitenkin selitän jälkeenpäin miksi hermostuin ja pyydän anteeksi eikä sitä tapahdu 24 h. Ihailen kyllä ihmisiä jotka ovat rauhallisia tilanteessa kuin tilanteessa vaikka taapero olisi laittanut kämpän remonttiin.
kaduttaa jälkeen päin, mutta eiköhän se ole parempi keino purkaa hermoja entä " antaa selkäsauna" .. pitää itelle koittaa muistuttaa(harva se päivä) ettei vielä ymmärrä 2.4vee ja pitää kaikkee testata :) hermoille kyllä käy!
tuskin jää tenavalle traumoja, harva varmaan pystyy hillitsemään itseään loputtomiin?
ja kun ei ne muuten ymmärrä :)
ja erityisen helposti alan tiuskimaan ja puhumaan sellaisella kitisevän valittavalla äiti-äänellä ' älä nyt viitsi' , ' lopeta jo' jne. Ärsyttää itseäkin sellainen puhetyyli mutta varsinkin isohkon mahan kanssa ja iltaisin väsyneenä ei millään jaksaisi pojan ainaista venkoilua joka asiassa vaikka tietää sen kuuluvan ikään.
Sitten valitettavasti välillä pinna palaa ihan tosissaan ja huudan kitarisat näkyen esim. ' ole hiljaa' . Tätä ei onneks tapahdu kauhean usein mutta hemmetin moisen morkkiksen siitä kyllä itselleen saa. Ja vaikka tuossa tilanteessakin tiedän toimivani typerästi niin tuntuu etten mahda itselleni mitään. Jälkikäteen pyydän anteeksi mutta silti tuntuu pahalta.
Tämä on sellainen asia josta tosiaan kaipaisin keskustelua tai oikeestaan muiden kommentteja mitä tulee sanottua. Itsellä kun on usein sellainen olo että on oikein äiti-hirviö ja muut ovat paljon leppoisampi ja jaksavat paremmin.
Meillä saman ikäinen lapsi..samoja vinkeitä..
Ja yhtä hermo äiti ;)
Huudan, huudan ja petyn aina itseeni kun niin monesti päätän että yritän hillitä itseni jatkossa, olenhan sentään aikuinen ja tiedän että kyse on pikku lapsen kokeiluista minua kohtaa..
Olen välillä ihan hermo ja aivan loppu..monesti mietin että mitä tämän tilanteen ratkaisuun pitäisi tehdä?? Ei ole kiva näin..
Ja aina samassa tilanteessa: nimittäin pukemisvaiheessa. Lapsi ei tahallaankaan pue nopeasti, vaan leikkii ja tekee kaikkea muuta. Vasta kun sanon, että nyt lähden, häneen tulee vauhtia. Mua ärsyttää yli kaiken, että myöhästytään jostakin tahallisen hidastelun takia.
Viimeksi mulla meni hermot, kun lapsi alkoi raapimaan mua kädestä, kun komensin, että nyt vauhtia pukemiseen. En todellakaan tämän ison mahani kanssa jaksa pukea, enkä haluakkaan pukea jo 3-vuotiasta, koska tiedän, että hän osaa itsekkin. Mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä lyhyempi pinna, enää ei oo kauheen kiva kökkiä lattialla ja noita pukemishommia tehdä. Pyydetään kyllä aina lapsen kanssa molemmin puolin anteeksi ja viimeksi kysyin lapselta, miten mun pitäisi sitten sanoa hänelle pukemisesta, ettei myöhästytä esim kerhoista; hän vastasi, että " Nyt on kiire ja pitää pukea nopeasti " ja lisäsi vielä, että mun eli äidin pitää olla hyvällä tuulella. Mua alkaa kyllä useinkin naurattamaan, koska aina kun lapsi huomaa, että olen huonolla tuulella, hän sanoo; älä ole hermoissani. eli tarkoittaa, että älä hermoile. En usko, että kukaan äiti pystyy olemaan aina rauhallinen ja ettei huutaisi. Meillä ei ainakaan rauhallinen puhe todellakaan tehoa.
Saatan turhautua, mutta en tavallaan suutu koskaan. Kiellän kyllä monta kertaa päivässä ja yritän välillä korottaa ääntänikin, mutta se herättää lapsessa lähinnä naurua. Ainoa, mikä meillä oikein tepsii, on uhkaus " nyt menet omaan huoneeseen, jos ei käytös muutu" .
..sekä häpeää. Silloin kun huudan niin huudan tosi lujaa. Onneksi sitä ei kovin usein tapahdu.
Niin ja poika on vasta puolitoistavuotias... Yleensä kyllä tottelee ja viimeistään kun uhkaan " otan lelun pois jos vielä heität sen lattiaan" . Joskus pojalle tulee vain ovela ilme " enpäs tottele, kokeilen vielä tms." . Silloin palaa hermot.
Tosin olen yrittänyt rajoittaa tätä huutamista (ei se kyllä usein onnistu) eli jos huomaan, että pinnani alkaa palaa kun lapsi tekee jotain mitä kiellän useamman kerran, niin viimeisenä ennen sitä pinnan palamista olen keksinyt sanoa lapselle (aika tiukasti kyllä), että " jos nyt et lopeta/tee sitä mitä äiti käskee niin äiti suuttuu" ... ja kumma kyllä se usein toimii. Eikä tarvitse alkaa huutaa kitarisat vilkkuen, vaikka sitäkin joskus väsyneenä tulee tehtyä.
Jostain joskus luin, että lapsi haluaa aina miellyttää vanhempiaan, mutta varsinkin taaperolla on joskus hakusessa se, mitä se äiti toisaalta haluaakaan. Varsinkin jos ei jaksa sadatta kertaa riittävän napakasti kieltää.
Eilen meni kauppakeskus Sellossa tosi loistavasti. Sitten hän yht' äkkiä päätti vain liimautua peffastaan lattiaan kiinni eikä liikahtanut siitä mihinkään. Minulla oli neljä kassia kädessäni. Jos yritin nostaa, tuli hirveä huuto ja kaikki kassit kaatuivat ja sisältö levisi pitkin lattioita.
Seuraavaksi vakiokeino peliin: Jää sitten tähän, hei hei, Mami lähtee nyt. Toinen on TYYTYVÄISEN näköinen, nousee ylös ja alkaa räpläämään käytävän kupeessa olevaa joulukuusta. Ei aikomustakaan tulla mukaan.
Sitten eikun nappaan hänet syliini ja saan jotenkin kassitkin mukaan. Hirveä huuto ja rupeaa läpsimään minua kasvoihin. MURISEN takaisin hampaiden välistä. Se auttaa vähän.
Yht' äkkiä hän sitten (tapansa mukaisesti) havahtuu ja painautuu kaulaani vasten ja sanoo: Anteeksi että suutuit. Ja minä siihen:
Anteeksi että venkuilit. Ollaanko taas kavereita. Ollaan!
Nuo uhmakohtaukset loppuvat aina siihen, että hän ryntää syliini ja pyytää anteeksi MINUN käytöstäni. Olen ruvennut vastaamaan takaisin kommentoimalla hänen käytöstään. Sitten ollaan taas kavereita. Ja kun on rauhoituttu rupatellaan hetken siitä mitä äsken tapahtui ja onko se kivaa. Vai oisko kivempi tehdä näin ja näin.
Olen siis ruvennut murisemaan huutamisen sijasta. Osaan olla oikein pelottavan näköinen. Pääasia on että nauretaan päälle, ettei toinen nyt ihan mahdottomasti säikähdä.
Joka tapauksessa lapsella näyttää olevan TARVE järjestää hässäkkä välillä.
Huudettua todellakin tulee. Ja vaikka kuinka yrittäisin, niin en osaa muuksi itseäni muuttaa. Selittelen itselleni myös, että huutaminen on kuitenkin pienempi paha kuin läpsäiseminen. Varsinkin jos pyydän anteeksi jälkeen päin.
Tää on taas näitä sarjassamme lasten ja imeväisten suusta kuulee totuuden: olen useita kertoja - mitä ilmeisimmin - ikään kuin varoituksena sanonut meidän reilut 3v. tytölle, että ' kohta minä raivostun jos tuo ei lopu' tms. Nyt tyttö sanoo mulle harva se kerta, että ' minä kohta raivostun sulle äiti!' .
Että näin meillä.
Ei kyllä edes joka päivä, mutta joskus kun tytöltä, 2v 5kk, homma meinaa karata käsistä ja tiukkakaan sanominen ei tepsi, niin tulee karjaistua, että NYT LOPPU! tms. En ole ylpeä huutamisesta, mutta minusta on toisaalta lapsen terveellistä huomata, että aikuinenkin voi suuttua. Kaikkeen ei yksinkertaisesti pinna riitä ja en usko, että lapsi kärsii kovaäänisestä ojentamisesta. Jos taas kaikki lapsen neuvominen ja ojentaminen tehdään huutamalla niin sekin menettää kyllä tehonsa. Meillä se on viimeinen konsti, johon tulee totuuden nimissä joskus turvauduttua turhankin nopeasti kun hermo repeää. ;0) Yleensä paremmin toimii uhkailu " jos et lopeta heittelyä niin lelu lähtee hyllylle" tai " jos et lopeta niin lähdet jäähylle" .
Minä huudan lähestulkoon päivittäin enkä läheskään aina pyydä sitä anteeksi, eikä muutenkaan jutella tapahtuneesta (pitäisi varmaan laittaa lappu jääkaapin oveen, jossa lukee " muista sovittaa riidat" . Johtuisiko käytökseni siitä, ettei omassa lapsuudenkodissani juuri soviteltu riitoja? Olen isosta perheestä lähtöisin, joissa konflikteja sattui harva se päivä).
Meillä huutamiseni on muodostunut tavaksi. Tuntuu, että tyttö (kohta 4-v.) odottaa sitä, että huudan, ennen kuin tottelee. Kaiken huippu tässä on se, että tyttö on _oikeasti_ tosi kiltti eikä juurikaan uhmakas (ei saa juuri koskaan " kohtauksia" , nuorempana kyllä, mutta ei enää 3 vuotta täytettyään). Silti hermostun häneen pienimmästäkin asiasta. Aina iltaisin, kun tyttö on jo nukkumassa, kaikki päivän aikana tapahtuneet riidat tulevat mieleen ja olo on aivan kamala. Laitan oman lyhytpinnaisuuteni herkästi väsymyksen piikkiin. Kuopus (reilu 1-v.) herättelee jatkuvasti öisin, en ole hänen syntymänsä jälkeen kokonaista yötä nukkunut. Toisaalta en _koskaan_ huuda kuopukselle, mikä on hyvä juttu, koska on aivan liian pieni vielä ymmärtämään. Kun pystyisi vielä lopettamaan esikoiselle huutamisen...
Tekstistäni saa varmaan sellaisen kuvan, että olen aika kylmä äiti. En sitä todellakaan ole, meillä on päivittäin paljon hellyyttä ja rakastan lapsiani syvästi, mutta riidoista ei vain puhuta. Tiedän, että minun pitäisi muuttaa tapani. Onneksi meilläkin on alkanut tehota se, että sanon tytölle " nyt täytyy totella, ennen kuin äiti hermostuu. Et varmasti halua, että äiti joutuu taas huutamaan" . Näin olen vähän saanut vähennettyä pinnan katkeamista, mutta paljon on vielä parantamisen varaa. Nyt tuli paha mieli, täytyypä mennä halimaan tyttöä ja kertoa hänelle kuinka mukava hän on...
välillä :o) Itse olen sitä mieltä, että aikuinen saa näyttää tunteensa, lapsikin oppii siinä, että aikuinen on inhimillinen ja suuttuminen, itkeminen tms. on inhimillistä. Lopuksi sitten sovitaan ja selitän, miksi suutuin. Minusta vanhempien ei tarvitse olla mitään yli-ihmisiä ja aikuisuus ei minusta ole vaan sitä, että aina osaa olla hillitty ja käyttäytyä " oikein" . Tärkeämpää on, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, eli jos hermostuu, niin selittää, miksi niin kävi ja voi pytää anteeksi, jos meni huutaminen överiksi :o)
vielä... Eli en yritä tyttärestäkään kasvattaa mitään " kilttiä tyttöä" , vaan aina sanon, että huutaa saa kotona, jos suututtaa, ääntä maailmaan mahtuu, mutta lyödä ei saa, eikä heitellä tavaroita :o)
Tässä on viime päivät mennyt omantunnontuskissa eikä tosiaankaan ole ollut maailman paras äiti olo. Meillä on tytöt 1v8kk ja lähemmäs 5 kk. Voitte arvata kumpi aiheuttaa niitä harmaita hiuksia!
Viime päivät on ollut yhtä kitinää ja vastaan vänkäämistä. Tuntuu, että mikään ei käy, eikä mikään ole hyvin. Vähän aika menee ihan mukavasti ja tyttö puuhailee omiaan, mutta sitten tulee taas känkkäränkkä kylään. Yritän olla mahdollisimman pitkäpinnainen, mutta välillä sitten hermot menee ja korotan ääntä ihan kiitettävästi. En ihan huuda, mutta ei ole kaukanakaan. Kertaakaan en ole tukistanut yms. mutta rehellisesti sanottuna kyllä välillä mieli tekisi. Mutta tiedän, että siitä tulisi kahta pahempi mieli kaikille, eikä varmasti saavuttaisi minkään valtakunnan hyötyä.
Mutta kyllä raivostuttaa esim ulos lähtö, kun tyttö heittäytyy täysin yhteistyökyvyttömäksi ja rimpuilee niin ettei saa puettua. Toinen alkaa jo hermostua, kun pitäisi päästä nukkumaan ja itsellä valuu hiki jokapuolelta. Silloin on kyllä hymy kaukana ja hermo pinnassa. Nämä on niitä tilanteita kun ääntä tulee korotettua.
En tiedä tekeekö se lapselle mitään, mutta itselle kyllä tosi huonon omantunnon. Kun eihän tuon ikäinen vielä ymmärrä kaikkea, joten pitäisi pystyä hillitsemään itsensä...
Toisaalta mietin onko oma käytökseni syynä tytön kiukutteluun. Päivästä menee kuitenkin paljon aikaa myös vauvaan ja arkihommiin, sellaisiin jotka on vaan tehtävä, kuten ruuanlaitto tai pyykin pesu. Sitten mietin, että eikö vanhempi tyttö saa tarpeeksi huomiota. Pahin morkkis tulee siitä, kun illalla tajuaa, että tänään ei leikitty yhtään varsinaista leikkiä niin että oikein istuttaisi lattialle ja keskittyisin vaan ainoastaa siihen leikkiin. Silloin meinaa itku päästä.
Kiva kun jaksoit lukea:) Kommentteja otetaan vastaan.
Ei ole aina helppoa kahden pienen kanssa kun yöheräilyt ja muu yleinen härdelli verottavat äidin voimia. Tuli vaan tästä mieleen pari juttua: " Toisaalta mietin onko oma käytökseni syynä tytön kiukutteluun. Päivästä menee kuitenkin paljon aikaa myös vauvaan ja arkihommiin, sellaisiin jotka on vaan tehtävä, kuten ruuanlaitto tai pyykin pesu. Sitten mietin, että eikö vanhempi tyttö saa tarpeeksi huomiota. Pahin morkkis tulee siitä, kun illalla tajuaa, että tänään ei leikitty yhtään varsinaista leikkiä niin että oikein istuttaisi lattialle ja keskittyisin vaan ainoastaa siihen leikkiin. Silloin meinaa itku päästä."
Oletko kokeillut ottaa tytön mukaan noihin pakollisiin toimiin? Meillä molemmat tytöt (2v 5kk ja pian 9 kk) innosta soikeina osallistuvat pyykinpesuun ja -viikkaukseen. Isompi tyhjentää tiskikonetta (on tehnyt sitä jo ennen kuin oppi kävelemään), tiskaa muovikippoja ja puulastoja, pesee perunoita jne. Kotityöt ovat jo pitkään olleet esikoisen suosikkeja. Vaikka töihin näin meneekin enemmän aikaa niin samalla tulee " leikittyä" tyttöjen kanssa. Ja yritä antaa paljon positiivista huomiota esikoiselle muun ohessa. Varmaan tekisi teille molemmille hyvää päästä viettämään aikaa vain esikoisen kanssa? Vauva isille ja menoksi. Tsemppiä ja jaksamista arjen pyöritykseen!
VAikka tiedän et kai ne muutki huutaa,mut että lukee sen tästä ihan mustaa valkosella..Huudettua siis tulee,lapset 5v4kk ja 1v2kk ja tuo isompi osaa jo ärsyttää ihan tahallaan,osaa vetkutella kun on kiire,osaa kiusata pienempää jne.Aina tulee paha mieli itelle ja päätän että yritän hillitä itteeni mut ei auta..Hermo on menny aina niistä " uhma-ajoista" alkaen ja toisen koliikki ja pahat yövalvomiset ei ole pinnaa yhtään pidentäny :-(
Poika kerran totes isällee n.4v:nä,et ei äiti enää ole kauheen vihanen ku siitä ei tule niin kova ääni.. :-)
Todella harvoin. Ääntä korotan kyllä päivittäin, mutta sen koen mielestäni tarpeelliseksi, enkä lainkaan haitalliseksi. Mutta, että ihan huutaisin, sitä tapahtuu kyllä todella harvoin.
Aristokatti kysyi, eikö muut menetä hermojaan ja nippaa lapsiaan. HUI! Kyllä minäkin menetän hermoni, useinkin ja jopa joskus lasten aikana, mutta eivät kai nuo asiat käsi kädessä kulje- hermojen menetys ja nippaaminen?? Ei ole tullut mieleenikään satuttaa omia lapsiani sen vuoksi, että MINÄ menetän hermoni.
Olen oppinut kanavoimaan kiukkuni ja raivoni aika onnistuneesti ja olen siitä hirmu onnellinen tuliluontoinen kun olen. Tässä välissä tiedoksi, että meidän perheessä on neljä pientä lasta, joilta löytyy tulta ja pippuria myös tarpeen tullen+ että kuopus 1,5v nukkuu edelleen yönsä max tunnin pätkissä. Joten kyllä sitä väsyneenä ja neljän uhmaikäisen lapsen kanssa päivät pitkät kotona pyöriessä itselläkin pinna kiristyy säännöllisesti :) Minun pelastukseni on juoksuharrastus. Iltaisin kun saan lapset petiin juoksen 5-10km niin että hiki virtaa. Se on sellainen täydellinen kropan ja mielen tyhjennys. SIinä juostessa tulee mietittyä kaikennäköistä ja koen sen tosi terapeuttiseksi.
Kun joskus oikein epätoivo iskee ja kiukuttaa, saatan mennä meidän piharakennukseen ja paiskoa kaikki mahdolliset tavarat pitkin seiniä ja karjua ääneen. Näin sen kiukun saa purettua ilman, että viattomat saavat kärsiä...Joo, pitäkää hulluna vaan, mutta näin minä jaksan! :))