Huudatteko lapsellenne, kun menee pinna vai miten imette kiukkunne tai käyttäydytte?

Kirjoitinkin jo tuolla aiemmin että sen lisäksi että aina välillä todella kuppi menee nurin ja huudan kuin uhmaikäinen niin enemmän melkein mua on alkanut ärsyttää se että lähes päivittäin monta kertaa komennan poikaa tiuskimalla tai semmoisella ylirasittuneella äänellä ' älä nyt viitsi taas' tms. Samoin saatan huonoina päivinä ikäänkuin itsekseni (mutta niin että poika kuulee) sanoa että ' mä en jaksa tätä' tms.



Ja oon huomannut että myös parempi hermoisempi mieheni älähtää tosi nopeasti pojalle jos tämä esim. läpsii. Ei tosiaan jaksa sanoa nätisti vaan saattaa heti korottaa ääntään kun ärsyttää että toinen lyö.



Paskin fiilis on kyllä tullut niistä kerroista kun ei omalta raivoltaan jaksa lohduttaa itkevää lasta vaan istuu kauempana myrkyn nielleenä ja huutaa.

Ja monesti siitä huono omatunto. Meillä pojat 2v2kk ja 10kk ja esikoinen on aikamoinen vauhti veikko. Välillä tuntuu, että ei usko mitään ja mulla meinaa mennä jo usko omiin kykyihini kasvattajana:( Poikaan ei tepsi kunnolla jäähypenkki, omaan huoneeseen laittaminen, ei se huutaminenkaan. Ei siis pitkää aikaa ainakaan. Hetken muistaa asian ja kohta tehdään taas sama juttu uudelleen:( Ja useimmiten se on sitä pienemmän tönimistä, lelujen ottamista ym.

Sitten mua ärsyttää erityisesti, että tulee sanottua pojalle tätä: AINA sä teet noin, etkö sä IKINÄ ole kunnolla. Näistäkin tulee paha mieli itselle. Pojalle tulee kohta varmaan olo, että hän ei oikeasti osaa tehdä mitää nätisti minun mielestäni.

VÄlillä pinnaa riittää pitkälle ja tulee käyttäydyttyä kuin aukuiselta odotetaan, mutta välillä meillä karjuu täällä kaksi uhmaikäistä.

Mua vielä ärsyttää se, kun mä lujasti päätän pojan aloittaessa kiukuttelunsa, että nyt mä en huuda. Mä hoen sitä kuin mantraa itsekseni. Mutta jossain vaiheessa vielä kesken lauseen mielessäni pinna katkeaa ja mä karjun kuin leijona:( Ja sitten olen taas entistä pettyneempi itseeni.

Ölen yrittänyt ottaa tai siis ottanutkin tyttöä mukaan kotihommiin. Pyykkien kaitto on mm huippu homma, kun saa repiä oyykejä koneesta. Samoin isompi " osallistuu" vauvan hoitoon. Kaipa sekin on lapsen mielestä leikkiä, vaikka ei leluja olekaan. Kiitos adalat näkökulmasta!



Tämä loppupäivä onkin ollut helpompi,joten taidetaankin tästä siirtyä lattialle leikkihommiin:)

Vaikka aina ihmettelenkin, etten muista omasta lapsuudestani vanhempieni koskaan huutaneen minulle tai sisarelleni (oltiinko me niin kilttejä???!! - ei vaan, aina kuulen, miten mulla oli vuosisadan pisin uhmaikä 2-6v tai jotain). Etenkin raskausaikana meni hermo, mutta silloin tyttö ei vielä osannut olla niin pöljä kuin nyt (2v11kk). Oikeastaan esikoinen on hyvin kiltti lapsi ja harvoin riehaantuu, mutta jotenkin en vain kestä harvojakaan kertoja, kun on jo monta kertaa kieltänyt ja homma vain jatkuu, arggggh. Ja usein vielä otan tiukasti kiinni ja siirrän lapsen sivuun leikeistään (en kuitenkaan satuta).



Sitten saatan pitää ärrrsyttävän pitkän nalkutuksen siitä, miten esim. matka nyt hidastuu kun teet noin typerästi että jäät jälkeen ja hommailet hölmöjä ja äiti hermostuu ja joutuu sairaalaan, kun lapset ei tottele jne. Ja sitten lapsi pyytää anteeksi ja äiti on ihan mutkalla. Hupaisaa...



No, raskausajan jälkeen hermoilun syynä oli se, että nukkuu liian vähän, aina syitä löytyy. Mutta nyt varmaan minusta tulee maailman pitkäpinnaisin äiti, koska onnistuin juuri vierottamaan kuopuksen (1v3kk) ainaisesta unitissittelystä. Viime yönä nukkui 7,5 tuntia, huusi 5 min. ja nukkui vielä 2,5 tuntia, kuten äitikin, jee! Tätä ennen on menty 3 tunnin pätkissä ensin esikoisen, sitten mahan ja lopuksi kuopuksen kanssa kolmisen vuotta...



Kiitos, olen purkautunut. Hyvä pino:)

Toisaalla kilpaillaan siitä, kuka onnistuu olemaan antamatta makeisia pisimpään (" meidän elli-noora on 6v. eikä edes TIEDÄ mikä on karkki" ) Sitten toisaalta täällä hymistellään ja nyökytellään että joo joo, pienelle lapselle karjuminen kitarisat punaisina on ihan normaalia, pistetään väsymyksen/vauvan/raskauden/stressin piikkiin.

Huokaus. Aina en jaksa ymmärtää meitä äitejä.

kyllä meilläkin joskus huudetaan (eli komennetaan suureen ääneen) mutta MYÖS pyydetään anteeksi eikä koskaan tuomita lasta itseään (" aina sä oot tollanen" ," miksi olet niin vaikea" tms.) vaan nimenomaan lapsen teko.

Eli KYLLÄ, meillä huudetaan myös! Meillä on poika 1v4kk ja tyttö 5kk eli härdelli aika kohdallaan. Mies käy vuorotöissä ja minä koitan yksinään pitää sen aikaa taloutta kunnossa hoitamalla samalla lapset ja kaksi isoa koiraa. Mulla ei ole yhtäkään ystävää, ei siis ketään kenelle vois edes soittaa miten menee tai muuten vaan jutella... saati sitten sellaista ihmistä jota vois pyytää kylään tai lähteä itse jonnekin jonkun kanssa. Ainoa tällainen ihminen on oma siskoni jolla myös kohta kaksi lasta... Tästä voitte päätellä että olen aika väsynyt, stressaantunut ja aika ajoin aika surullinen... Oon kuitenkin mielettömän onnellinen lapsistani, he ovat elämäni valo!! Ilman heitä minulla ei olisi juurikaan mitään.



Päivät kotona on siis raskaita ja poikamme on kaiken lisäksi ylivilli (mitä sitten tarkoittaakaan) mutta hetkeäkään ei pysy paikallaan ja tekee jatkuvasti jotain mitä ei saisi. Oikein pahoina päivinä minä olen tosi väsynyt, poika on kiukkuinen ja sattuu käymään vielä niin että tytölläkin on huono päivä----->huuto on valmis! Ihmettelinkin tossa lukiessani muitten juttuja, että jääkä se kaikilla muilla vaan huutamiseen??? Taidan olla aika huono äiti, minusta varmaan joku tekee ilmoituksen lastensuojeluun...



Koirat härvää, itse en ole syönyt edes aamupalaa ja kello on jo kolme iltapäivällä, tyttö huutaa vaippaa tai maitoa, tai on ehkä seuraa vailla, poika tekee tuhojaan (kaikkea mahdollista) Kiellän poikaa, päästän koirat ulos, menen syöttämään tyttöä, poika kiipeää pöydälle, kiellän taas, koirat alkaa haukkua ulkona, tyttö huutaa kun joudun mennä komentamaan koiria, komennan taas poikaa tulemaan alas pöydältä, poika ei tottele ja joudun mennä ottamaan hänet alas. Jatkan tytön syöttämistä ja poika keksii roskiksen tms. kiellän, komennan, mikään ei tehoa! Alan korottaa ääntäni, ei toimi! Seuraavaksi laitan tytön sitteriin menen pojan luokse ja kiellän vielä kerran, poika vaan tuijottaa minuun kelmeä ilme naamallaan. Nippaan poikaa päähän (luunappi) alahuuli menee vähän mutkalle, mutta poika vaan jatkaa... Sanon että nippaan uudelleen jos ei totella, poika kokeilee onneaan monta kertaa... Annan ehkä kolme kertaa luunapin ja sitten poika vasta lopettaa! Joskus poika saattaa itkeä jotain itkuntapaista 15 sekunnin ajan ja sitten unohtuu koko asia ja keksitään uutta tekemistä.



Teenkö väärin??? En tiedä, ehkä... Mutta meillä ei ole muu auttanut! Mielestäni luunapin antamisessa ei ole mitään väärää kun niitä ei aleta viljelemään jatkuvasti. En kuitenkaan missän nimessä, koskaan, ikinä suvaitse lapsen lyömistä tms.



Enkä halua mitään moraalisaarnoja siitä hyvästä että kirjoitin rehellisesti miten meillä tapahtuu. Uskoisin että tätä tapahtuu todella monessa perheessä, mutta asiasta ei vaan uskalleta puhua (varsinkaan tällä palstalla, enkä kyllä ihmettele kun aina tulee kauheeta noottia)



Paha mieli mullekin aina jää jos on tullut kovasti huudettua pojalle tai joutunut nipsailemaan. Anteeksi pyydän aina ja lopuksi halataan ja sitten poika yrittää sanoa minulle jotain tai näyttää jotain lelua... Anteeksi on annettu!



Zemppiä kaikille äideille ja iseille ja voimia+jaksamisia!

En usko, että kukaan pystyy aina olemaan tyyni ja rauhallinen, lapset osaavat olla toisinaan todella " rasittavia" . En todellakaan usko, että satunnainen huutaminen lasta vahingoittaa, kyllä se on ihan tervettä näyttää tunteensa. Olisi luonnotonta olla aina tyyni ja rauhallinen, minä en ainakaan pysty siihen.



Eli huudan siis silloin tällöin pojalle jos meininki menee liian pitkälle ja itsellä menee hermot, mutta pyydän aina anteeksi...joka kerta ja sanon, että anteeksi että äiti huusi, ei saisi huutaa, mutta äiti hermostui ja myöskin selitän miksi. Tämä on tärkeää. Sitten halataan ja sovitaan asiat. Samalla opitaan anteeksipyyntöä. Poikani on siis 2v7kk ja ymmärtää jo aika lailla. Olen luonteeltani aika temperamenttinen ja lyhytpinnainen ja minä olen ihan tietoisesti tehnyt töitä sen eteen, että pinnani pidentyisi. Itselle tulee meinaan tosi mahtava fiilis siitä, että pystyy hillitseen itsensä vaikeissa tilanteissa, sillä eihän se huutaminen mihinkään ikinä auta, meillä ainakaan. Poika on itsekin niin temperamenttinen, tullut äitiinsä, ettei kyllä huudosta säikähdä, päinvastoin se vain villitsee poikaa lisää ja itselle tulee aina tosi kurja olo, vähäisestäkin huutamisesta. Mutta töitä olen joutunut tekeen sen eteen, että olen maltillisempi. Täytyy vaan pysähtyä vähän ajattelemaan, kaiken kiireenkin keskellä.



Tuntuu tosi pahalta, että jotkut tiuskivat lapsilleen alituiseen tai tosiaan " arvostelevat" lasta, sanovat tuhmaksi tai muuta vastaavaa.

Ei lapsi ole tuhma, lapsen teot voivat olla raivostuttavia, mutta meidän vanhempien tehtävä on opettaa lapselle oikean ja väärän ero.

" Olipa tuhmasti tehty" on ihan eri asia kuin " olitpa taas tuhma" .



Olenpa kuullut eräänkin äidin sanovan lapselleen alituiseen " sä oot ihan tyhmä, mä en ole sun kaveri enää" . Hyi että, mitä käytöstä äidiltä.



Tämmöisiä väsyneitä ajatuksia, hyvä että aiheesta puhutaan.

että hermon mennessä (ei kuitenkaan päivittäin, eikä välttämättä viikottainkaan) huudan niin että talo raikaa (ja kurkkuun sattuu). Heti kyllä kaduttaa kun on " avautunut" , pyydän kyllä sitten pojalta 2v1kk anteeksi ja yritän selittää miksi äiti on vihainen. Tosin en tiedä ymmärtääkö...



kukka

ja en ole ylpeä asiasta. Olen toiminut kuutisen vuotta opettajana ala-asteella ja aina ollut suht ylpeä siitä, että hermo on pitänyt. Mutta nyt omien lasteni kanssa, voihan tsiisus. Minulla on 1- ja 2-vuotiaat lapsukaiset ja arvannette kummalle tulee karjuttua kuin leijona. Tuo vänkäävä uhmis on vielä vilkas ja villi poika, joten lähes päivittäin tulee kiljuttua. Myös tiuskin ja sellaista rasittavalla äänellä tapahtuvaa on ollut (kuten greenkin mainitsi). No, joo, mutta viime aikoina olen alkanut pyytää anteeksi ja selittämään toimintaani pojalle. Että kehittymistä siihen suuntaan on tapahtunut. Tytölle (kuopukselle) en ole näyttänyt kitarisojani. Syytän järkyttävää väsymystäni, mutta eihän se anna lupaa kuitenkaan tuollaiseen karjuntaan (tyttö ei vieläkään nuku öitään, herättelee 5-7 kertaa yössä).

Mä en olisi ikinä uskonut kuinka paljon noi lapset voi raivostuttaa käytöksellään välillä. Mä en ennen lapsia hermostunut juuri mistään,olin itse rauhallisuus! Se on uskomatonta kuinka noi riiviöt saa esiin minusta välillä oikein karjuvan leijonan:( Eli siis mä huudan/karjun pojilleni monta kertaa päivässä (joskus toki rauhallisempia päiviä). Tai lähinnä yleensä mekkaloitten tolle 5vee pojalle,toinen vasta 1.8v mut kyllä hänellekin tulee ääntä korotettua. Mä en pysty hillitseen itteeni kun 5v ärsyttää mua tahallaan aina kun känkkäränkkä meillä kylässä. Tiedän,että poika testaa mua tahallaan,että kuinkas pian äiti hermostuu. Toinen rasittava asia on pikkuveljen kiusaaminen ja kuinka sitä välillä ollaan niin mustasukkaisia... kaikki nää asiat vielä yhdistettynä on liikaa mulle. Naurettavinta mun omassa käytöksessä on se kun välillä laskeudun lasten tasolle ja alan ns.väitteleen oman poikani kanssa kun ollaan riidoissa. Tunnen itseni maailman typerimmäksi ihmiseksi! Vanhemmanhan pitäisi olla se turvallinen osapuoli joka pystyy hallitsemaan riitatilanteet,mut mä en sitä aina ole.



Kyllä meillä pyydetään anteeksi ja mä pyrin selittämään aina,että miksi äiti TAAS hermostui. Nyt olen huomannut,että 5v osaa jo oikeasti katua huonoa käytöstään. Meillä oli tosi vaikea päivä viime viikolla,jatkuvasti piti olla nalkuttamassa jostakin niin sitten illalla poika tuli aivan vedet silmissä pyytämään multa anteeksi kun oli käyttäytynyt niin huonosti. No,kyllä sitä omatkin silmät kostui kun siinä halattiin. Mulla on ainakin liian usein huono omatunto tästä huutamisesta,mutta toisaalta tiedän,että ei lapset siitä rikki mene. Päinvastoin,sillä voi olla jopa vahvistavakin vaikutus?

Hyvä aihe! Itse olen jo suht sinut huutamiseni kanssa, mutta silti välillä mietityttää juuri esim. mitä ihmettä naapurit mahtavat ajatella pihalla kailottamisesta yms. Meillä esikoistyttö on esim. ollut tosi säväkkä kavereita kohtaan tyyliin repien heitä naamasta. Itsellä on tullut ihan välittömänä spontaanina reaktiona huutaminen. Olenkin lasten myötä todennut olevani aikas lyhytpinnainen!



Olen ajatellut, että ihan kaikkein olennaisinta on se MITÄ HUUTAA, ei se KUINKA KOVAA. Eli en kyllä todellakaan hyväksy lapsen solvaamista tai rumaa kielenkäyttöä. Vanhemman äänen voimakkuudella sinänsä ei mielestäni voi olla suurtakaan merkitystä kenenkään lapsen kehitykselle. Minusta " turpa kiinni" -henkiset lausahdukset ovat liian ikävän sävyisiä, vaikka sellaisia kuulee aika paljon.



Olen myös kummasti oppinut pyytämään anteeksi " kuuma-kallemaisuuksiani" - anteeksipyytäminen aikuissuhteissa sen sijaan on edelleenkin aika vaikeaa. Saas nähdä, miten murrosikäisen lapsen kanssa käy, kun lapsellakin " aseet" ovat erilaiset kuin pienemmällä. Mutta eiköhän tässä pinna kehity vuosien varrella.



Meillä siis 3- ja 1-vuotiaat lapset...

en huutanu.

Nyt huudan!!!!!

Aluks yritän nätisti ja toisenki kerran ja kolmannen ja neljännen,

sit korotan hiukan ääntäni ja uudestaan muutaman kerran ja

sit korotan taas ääntäni ja uudestaan pari kertaa

ja sit karjasen et, jos nyt ei mene perille ni äiti nippaa...,

EI MUUTEN TARVI NIPATA!!(tyttö tottelee ja toistaa et " äiti ippaa" (ikä 1v8kk)

muksul uhman oireita n.1,5vuoden iästä lähtien,karjasemal kerran ja kunnol menee peril, jos nätti puhe ei auta!!!

Ja kyllä meillä todellakin jää. Minä en hyväksy minkään asteista fyysistä kurittamista. Välillä suututtaa niin, että puren hampaita yhteen niin kovin, että leukoihin sattuu, mutta lapsiin en käsiksi käy. Minä uskon sanalliseen ojentamiseen ja kasvattamiseen, joka joskus tulee tehtyä vähän kovemmalla äänellä. Rangaistuksena meillä on käytössä jäähy tai tavaran pois ottaminen.

Se pitäiskin varmaan aina muistaa kun on juuri se kaikkein kakkamaisin fiilis kun on vähän äänijänteitään koetellut... Itse huudan kyllä vanhemmalle aika herkästikin joskus (nyt 2v6kk), pienemmälle en (se on 10kk) kun eihän se ymmärrä. Sen takia varmaan se isompi saakin kaiken niskoilleen. Tietysti voisi kantaa sen kakaran sinne nurkkaan ennenkuin alkaa itse ihan hiiltymään, mutta yleensä se karjuminen tulee ensin. Yritän kuitenkin itseni hillitä, ja samoin kuin muillakin, joskus jaksaa olla suht rauhallinen ja jättää uhmiksen huomiotta, mutta aina se ei onnistu - joko ei jaksa tai se juttu mitä tekee/tapahtuu on sellainen ettei voi.



Ihania tosin nämä Pikku Julmurit yms. ohjelmat, näkee että huonomminkin voisi olla! :)

Ehkä hyvä että itsekin tiedostetaan tämä asia, tosin jossakin oli että raivarin (siis omansa) jälkeen lasta ei saisi ruveta hirveästi hyvittelemään, kun se saa niin ristiriitaisia viestejä, mutta anteeksi toki saa pyytää. Ja asiat on tyhmiä, lapset ei - sitä yritän aina itse painottaa, että se mitä lapsi teki, oli tyhmä juttu, mutta kerrankin kun tyttö itse totesi olevansa tyhmä, vakuutin että hän ei ole tyhmä, vaan vain se teko.

Kai meille itsellemmekin on pieninä huudettu, ja jos joku ei sellaista muista, niin siinäs näette - ei traumoja.

yleensä olen vaan huomioimatta turhia kitinöitä, natinoita, huutoja yms. Sanon vaan, että äitin syliin voi tulla kun on vähän rauhoittunut tms. Kuinka voin kieltää lastani huutamasta, jos itse huudan kuin hyeena.. Sama toimii läpsimisiin yms. meikäläisen kasvatusmetodeissa.. Myönnän, että joskus kyllä tulee ääntä korotettua.

Vähän omaatuntoa kolkuttelee, kun esikoinen valitti, että äiti vain ilkeilee ja komentaa. Ja mies siihen, että hän on samaa mieltä, ettei heillä koskaan puhuttu niin ilkeästi ja naljailtu, kuin minä pojalle. Että olen kuin pikkutyttö, joka kilpailee väykytyksessä lapsen kanssa. Joo. Salaa olen tyytyväinen, kun mies kolmea paimentaessa itse joutuu korottamaan ääntänsä. Toisaalta elän toivossa, että itse parannan tapani ja miehen parempi esimerkki toimii.



Itsetutkiskelua ja parempien keinojen etsinnässä täälläkin, ja meillä lapset ovat enimmäkseen hyvin tottelevaisia ja kilttejä. Pahin uhmaaja on aina se, joka on saanut vähiten huomiota. Enkä niin varsin usko, että pahat tavat peritytyvät äidiltä, despoottimaisimmat piirteeni olen perinyt isältäni :-) Ehkä sopu löytyy ja melutaso pienenee.



Keinoja meillä: lähdetään pois kotoa (toisinaan siitäkin voi tulla parkua), lauletaan, otetaan kukin lapsi yksitellen käsittelyyn ja sylittelyyn, kysytään kultakin yksilöllisesti millä haluaisi leikkiä/mitä tehdä/mitä syödä. Pistetään kynttilä palamaan. Kuunnellaan iskelmäradiota. Kunnellaan satukasetteja. Nukutaan päikkärit. Muistellaan menneitä.

tapahtu ikinä?? muutama tunnusti, mutta kyllä mun on tunnustettava että kun uhmaikäinen 2-vuotias valvottaa JOKA YÖ eikä halua nukkua, taistelee JOKA kerta vaatteiden laittoa vastaan (=joudun VÄKISIN ne pukemaan), ei suostu pesemään käsiään kuin pakolla ym. ym.



niin....



muutaman kerran olen tukasta ottanut kunnolla kiinni kun en edes auton istuimeen saa häntä laitettua (kirjaimellisesti hiki päässä kun joudun kaikki voimani käyttämään että saan hänet vöihin kiinni!) kun " häntä ei huvita" mennä autoon...



että näin. paha olo on itsellä jälkeenpäin, mutta kun ei tottele niin ei tottele. joka kerta en jaksa keksiä jotain " juttua" , että hän ei edes huomaisi vaatteiden laittoa ym.



välillä kun hän suuttuu, hän voi helposti huutaa kiukkuaan tunninkin. siinä ei auta lahjominen, kiristys, uhkailu ei mikään. sitten kun saanut tarpeeksi huutaa, niin on kuin itse aurinko. omaan huoneeseen on viety muutaman kerran, että huuda siellä, hän tulee melkein oven läpi...



välillä on taas niin kivaa, tehdään kaikkea kivaa yhdessä, halin ja pusuttelen häntä monta kertaa päivässä, eli kyllä hän tietää olevansa rakastettu. taitaa ottaa vaan turhan koville tuo " itsenäistyminen" :-(

ja tulee huudettua:( Tosin, melkein heti tulee järkyttävä morkkis ja usein menenkin sitten tytön luo ja sanon että äiti rakastaa sinua paljon eikä haluaisi huutaa, mutta ymmärrätkö ettei noin saa tehdä, äidille tulee pahamieli jos jotain sattuu!" Näin esim. tilanteessa kun tyttö hakee haarukoita laatikoista..



Meillä esikoinen on siis 1v8kk huomenna, kuopustyttö 2kk+. Mies luo laiva uraa ja on aina kuukauden pois joten kaikki on minun harteillani suurimman osan ajasta. Yleensä menee ihan hyvin, mutta noita vaikeita poäiviä on myös usein, ja tuntuu että kaikki kasaantuu samalle päivälle.

Jos yö on nukuttu huonosti (kuten viime yö, 1h nukuin) niin taatusti päiväkin menee mönkään.

meillä yöt noin huonoja koska vauva syö 2-3h:n välein ja hänellä huuli-suulakihalkio, joten se syöttäminen on aina pidempiaikainen puuha..



Esikoinen on suht helppo, ei ole ollut 7kk:teen vaipoissa ja muutenkin todella omatoiminen ja puhuu paljon. Mutta tuo UHMA on jotain aivan kauheaa!

Jalkaa poljetaan ja mikään ei ole hyvin, kun uhma päivä osuu kohdalle. Kaapit tyhjennetään ja naristaan ja kitistään koko päivä eikä ruoka kelpaa. Tai jos kelpaa niin pitää syödä itse (mikäs siinä, ihan hyvä se on)



vauvaa kohtaa on kovin auttavainen. tuo tuttia, kertoo koska vauvalla on kakka jos ennen minua sellaisen huomaa ja haluaa halia ja silitellä siskoaan kovasti.

Kaiken kaikkiaan mulla on äärettömän ihanat tyttäret mutta joskus, joskus se päivä on vain liian vaikea ja tulee huudettua, ei niinkään huutamista vaan sellanen huudahdus, kun samantien tajuan ettei tuo esikoinen tahallaan mun hermojani yritä kiristellä. tai yrittää se toisinaan mutta sekin kuuluu ikään...



iltaunille menon aikana temppuilu on se joka mun hermoa yleensä kiristää :/ Mutta yritän olla huutamatta ja kyllä aina muistan sanoa että äiti rakastaa kovasti, mutta äitiä pitää totella.



kotihommiin otan esikoista paljon mukaan..



T:Neiti21 kera tyttöjen

En halua ketään tuomita, sillä itsekin huudan (lapset 3 v ja 1, 5v), mutta oletteko koskaan ajatelleet miksi tuo lapsi kiukuttelee?! Itsellä kestää pinna useimmiten, kun puran tilanteen etsimällä sen ALKUSYYN lapsen kiukuttelulle! En usko, että on olemassakaan niin peruspahaa lasta, joka ihan vain huvikseen haluaisi olla ilkeä! Niinhän meillä aikuisillakin se on : Harvemmin tulee oltua kiukkuinen, kun on kaikki kunnossa.



Kannattaa miettiä ihan perusjutuista onko sillä nälkä tai jano, kenties märkä vaippa. Sitten tunnetasolla, onko lapsi saanut huomiota ja syliä, kenties kiukuttelu onkin pahaa oloa, mustasukkaisuutta jopa kateutta. Myös talvella kuumat ja paksut talvivaatteet aiheuttavat " uhamakohtauksia" , oletteko huomanneet?! Kun muistaa, että tekee lapselle ihan sitä samaa, mitä itsellekin toivoisi tekevän. Ero on vain siinä mittakaavassa, että lapsen mieli on kehittymätön ja hän näkee asiat paljon eri tavalla kuin aikuinen.



Sen lisäksi kannattaa muistaa se peilaushomma; jos menet lapsen luo pyytämään jotakin naama irvessä, on sieltä turha odottaa kilttiä ja kaunista vastausta " kyllä, äiti!" Antamalla lapselle puuhaa, jopa hiukan vastuuta lapsi saa tuntea olevansa isän ja äidin silmäterä.



Ja totta kai, kiukuttelu kuuluu asiaan, sillä eihän lapsella ole vielä mitään " kehittyneitä keinoja" asioita hoitaa. Mutta muista, Lapsi oppii sen SINULTA AIKUINEN, kuinka ärsyttävät ja inhottavat tilanteet hoidetaan!Jos olet itse rauhallinen, etkä alennu " lapsen tasolle" , saa hän sinulta hyvän ja ennen kaikkiea rakentavan käyttäytymismallin!



Monesti se omakin kiukuttelu kannattaa purkaa, sillä helposti sen purkaa lapseen, ja näkee syyn hänen käytöksessään, vaikka oikea syy saattaisi olla työpaikan v****mäinen pomo!