Kumman elämän valitsisitte

En kunpaakaan. Tuollaiessa tilanteessa tappaisin itseni, koska minusta ei kuitenkaan olisi iloa kelleen ihmiselle, ei edes lapsilleni. Haittaa vaan.

Moni näköjään ottaisi sen valoisamman reitin - eron, joka tuo välittömän helpotuksen tilanteeseen. Pidemmän päälle se on kuitenkin rankkaa elämää. Aina on mahdollisuus, että liitto parantuisi tai edes keinotekoisesti keksittäisi keinot yhteiseloon.



Me muutamme parin vuoden välein, ja elämä on ollut viimeisen vuoden ajan niin hektistä, ettemme ole olleet aina edes samassa maassa päästäksemme yhdessä terapiaan.



Toivoa kai on vielä, kun mies haluaa muuttua, mutta itselläni on niin suuri epäilys tämän kaiken onnistumiselle, koska hän on mielestäni synnynnäisesti empatiakyvytön emmekä tiedä miten järjestäisimme yhteisen terapian. Joku sanoi, että voimmehan täällä ulkomailla, mennä terapeutin puheille ellemme ihan kehitysmaissa asu - itse asiassa asumme aika lailla kehitysmaassa, jota en nimeltä mainitse, koska täällä asuvat suomalaiset voi laskea muutamilla sormilla. Ja asuinpaikka tietysti lisää stressiä elämääni.



Joku sanoi että minussakin on jotain vikaa, kun ei se mies huvikseen huutele. Eipä tuota voi kieltää. Luulenpa kuitenkin, että ne viat ovat putkahdelleet esiin sen seurauksena, miten mies alkoi kohdella minua hiljalleen tässä vuosien mittaan. Mutta ei kai sekään ole mikään tekosyy sille, että olen häntä kohtaan nykyään surullinen ja kärttyisä.

Ap

minulle tuli tosi paha mieli kirjoituksistasi. Itse olen eronnut pari vuotta sitten pitkästä avioliitosta ja tiedän, miten tuskainen ja tunnemyrkyinen taival tämä toipuminen on ollut. Silti sanon, että jos mies ei suotu avaamaan keskusteluyhteyttä tepapiassa, niin ero on paras vaihtoehto.



Rakastaminen on sitä, että tahtoo toiselle ihmiselle pelkkää hyvää, että kunnioittaa toista ihmistä, eikä sido tätä millään tavalla.

Sinä et saa rakkautta osalliseksi.



Kyllä ihminen pystyy ilman rakkautta elämään, mutta jos sinä et saa rakkautta, et pysty antamaan sitä eteenpäin lapsillesi. Tyhjästä kun on paha nyhjäistä.

Ja pikkuhiljaa itsetuntosi murenee. Alat itsekin ajattelemaan ja luulemaan, että olet huono äiti/nainen/vaimo, että olet kaiken kritisoinnin ansainnut.

Keräät kontollosi väärää syyllisyyttä - joka heijastuu alitajuisesti omiin lapsiisi. Se väärä syyllisyys kasautuu ajan myötä häpeäksi - joka tulee näkymään lastesi elämässä.



Jotta lapsesi voivat hyvin, pitää sinun pystyä kunnioittamaan itseäsi. Pystytkö siihen tällä hetkellä?



En neuvo eroamaan, vaan neuvon teitä pariterapiaan. Parisuhde ei parane odottelemalla. Jos tekee kaiken samalla lailla kuin ennenkin, on tuloksena samanlainen lopputulos. Jos haluatte parempaa, pitää teidän tehdä jotain eri lailla.Et te pysty siihen ilman kolmatta osapuolta.

A:ssa on sekin huono puoli, että ei ole mitään takeita, ettei mieheso jossain vaiheessa potki sinua pihalle, vaikka itse olisit oppinut kovettamaan nahkasi ja sietämään tilannetta. Jos nyt yksinhuoltajaksi jääminen olisi esim. taloudellisesti rankkaa, niin joidenkin vuoden päästä se voisi olla vielä rankempaa, varsinkin jos ei kyseessä olisi oma valinta. Kuviossa a olet miehesä enenevässä määrin riippuvainen, aikamoinen vankila...

Olet täysin miehestäsi riippuvainen ja nyt voisit ottaa vastuun omasta elämästäsi ja omasta vapaasta tahdosta.



Jos/kun parisuhteenne päättyy 10-20 vuoden päästä olet hyvin paljon hankalammassa tilanteessa. Eläkkeesi tulee olemaan pieni, kun et työskentele ja tosiaan taloudellinen riippuvuutesi vain syvenee. Mahdollisuus uuteen parisuhteeseen on myös tuolloin huonopi.



Olen samaa mieltä, että lapsesis oppivat surullisen perhemallin.



Mutta ymmärrän, että taloudellinen yltäkylläisyys houkuttelee etenkin, jos et ole pitkään aikaan työskennellyt itse.



Kyllä oma itsetunto rakentuu myös sen työminän ympärille - ole muutakin, kun kotirouva ja kynnysmatto.

ja opetella olemaan välittämättä miehen kommenteista, kestämään niitä jollakin keinoin. Enkä itkeskelisi asioita/säälisi itseäni, varsinkaan lasten nähden. Se satuttaa heitä liikaa.



Olen eronnut. Erosin, koska en kokenut olevani onnellinen suhteessa, koin ettei mieheni rakasta minua eikä välitä minusta, halusin tuntea rakkautta ja rakastaa, halusin olla onnellinen, luulin, että olisin onnellinen kunhan eroaisin, ja että "lapsekin olisivat onnellisia kun äiti on onnellinen", näinhän aina nykyään toistellaan "totuutena".



Enpä olisi osannut kuvitella, että lapseni reagoisivat niin voimakkaasti eroon, ja pitkään. Vaikka ero hoidettiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Lapsi kävi pitkään terapiassa, ja hänestä tuli jotenkin masentunut, epävarma, sulkeutunut, ei oikein osaa näyttää tunteitaan.. erosta jo vuosikausia aikaa, mutta hänestä näkee edelleen, että on kokenut jotain häntä pahasti satuttavaa. Voi sanoa että hän on traumatisoitunut pahasti.



Kuinka kamalaa onkaan katsella oman rakkaan lapsensa sulkeutuvan, masentuvan, itkevän yksin iltaisin huoneessaan, heräävän yöllä itkemään, olevan lohduton, vailla lapselle kuuluvaa iloa ja huolettomuutta. SE jos mikä särkee sydämen. Eipä siinä olekaan äiti onnellinen, vaikka erosikin miehestä, jonka luuli tekevän elämästään onnetonta...



tämän kokeneena olen aina muistuttanut (täälläkin palstalla) että vaikka aina ei käykään näin huonosti kuin meillä, tämä on silti mahdollista. Ja opin sen, että sitä omaa "onnettomuutta" ja "miehen rakkautta vaille jäämistä" kestää kuitenkin 100 kertaa paremmin, kuin OMAN lapsensa onnettomuuden/musertavan surun katsomista. Sitä on hirveä katsoa, kun ei voi tehdä mitään (enää). Vielä kun tietää, että sen olisi todennäköisesti voinut välttää, kun olisi vaan ollut vähän vähemmän itsekäs...



Tiedän, että tällainen sanoma on erittäin epätrendikästä nykyisinä itsekkäinä aikoina, ja aiheuttaa paljon närää, mutta silti: ero, ja lapsen perheen hajottaminen EI ole mikään heppoinen asia. Se on lapselle vaikea paikka, se voi traumatisoida. Joka tapauksessa se aiheuttaa lapselle paljon murhetta ja mielipahaa.



Eroaminen on aiheellista mielestäni vain tapauksissa joissa on perheväkivaltaa tms.

Minusta viesti 30 oli tosi pysäyttävä. Se laittoi minua harkitsemaan asioita aivan uudella tavalla. Vaikka nyt onkin vaikeaa ja haluaisin päästä vain eroon ongelmista, saatan tahtomattani kasata vuoren ongelmia lapsieni eteen. Kiitos kun kerroit tilanteesi, loppujen lopuksi omat surut eivät ole niin valtavia kuin joillakin muilla tälle palstalle kirjoittaneilla. Niin kuin sanoin, järkiliittonakin tämä on jo kannattavaa, saati sitten että lapsilla on oikeus ehjään perheeseen ja isään. Pakkohan tämän eteen on vielä taistella, kun mieskin haluaa meidän kaikesta huolimatta pysyvän yhdessä.



Toisaalta 27 ja 28 olivat myöskin herättäviä. Vaikka yrittäisinkin jatkaa suhteessa, en voi päästää itseäni luisumaan pois työelämästä. Olen tehnyt pari kuukautta vuodessa töitä ja se on pitänyt minut juuri ja juuri alani ajan tasalla, mutta on siinä ja siinä, miten hyvin asiat ovat muutaman vuoden kuluttua. Vaikka kuinka lähtisi parisuhde paranemaan, kyky itsenäiseen elämään on pidettävänä mahdollisema.



Ja kiitos viestin 26 kirjoittaja, parisuhdeterapiaan tästä on kyllä lähdettävä. Ei mitään hajua, miten se voi auttaa, mutta kyllä sitä on kokeiltava.

jäät, niin ehdottomasti alkakaa maksaa "eläkevakuutusta" sinulle.

ajatuksia siitä, mikä on sinulle paras ratkaisu. Mutta ala myös rakentaa itsellesi taloudellista turvaa jos päätät rakentaa elämääsi yksin lasten kanssa joskus jatkossa.