Kumman elämän valitsisitte

B

Eikö sitten ketään houkuttele elämä kotiäitinä kun rahaa on reilusti ja surua kompensoi taloudellisen stressin puute sekä pikku ilot kuten matkustelu ja shoppailu. Jos sitä voisi kasvattaa niin paksun nahan ja välinpitämättömyyden toisen kommentteja kohtaan, että ajan mittaan sitä oppisi sietämään?

Ap

En kaipaa pysyvää kotia minnekään joten muuttelu olisi minulle piristystä, ei ikävä asia. Ja se ettei rahasta ole pulaa tarjoaa tiettyjä vapauksia joita arvostan ja joiden takia voisin hyvinkin sietää jonkun verran ikävää kohtelua miehen taholta. Todennäköisesti pyrkisin elämään mahdollisimman itsenäisesti ja pitää mieheen etäisyyttä.

Riippuu siitä oletko kertonut miehellesi tunteistasi. Oletko ilmaissut selvästi että sinun on paha olla ja harkitset eroa, ikävöit kotiin Suomeen. Jos mies olisi valmis tekemään muutoksia niin että sinunkin olisi parempi olla niin erota ei välttämättä tarvitsisi.



Mutta jos miehesi on kylmä ja tunteeton, eikä huomioi sinua, ei arvosta tunteitasi, ei suostu muuttamaan loukkaavaa käytöstään, niin sitten tulisi ero kysymykseen. Vain rahan ja "ehjän perheen" vuoksi ei kannata jäädä suhteeseen jossa olet onneton. Parisuhteen ylläpitoon tarvitaan kaksi ihmistä jotka tahtovat tehdä töitä toimivan suhteen eteen. Ja lapset vaistoavat kyllä kireän ilmapiirin jos vanhemmilla tai edes toisella on paha olla. Parempi yksi tasapainoinen ja onnellinen vanhempi, kuin kaksi joiden välit ovat kireät ja ilmapiiri kotona jännittynyt..

vai joutuisitko elämään miehesi maassa yksinhuoltajana?

Pikkulasten ei tarvitsisi nähdä tiettyjä asioita aikuisista: vasta puhumaan oppinut lapsi oppi juuri sanomaan "äiti itkee".

:(

Ap

Kukaan normaali ei valitse lapsilleen perhe-elämää, jossa lapsi oppii, että ilkeys, toisen loukkaaminen ja välinpitämättömyys on normaalia ja hyväksyttyä toimintaa. Tällainen kuvio tulee vaikuttamaan lasten turvallisuuden tunteeseen, käsitykseen siitä, miten naista kohdellaan (tytöt etisivät kumppaneiksi ilkiön, pojat taas kuvittelevat, että naiset ovat heidän kynnysmattojaan). näin ei lapsilla ole suurempia mahdollisuuksia onnelliseen perhe-elämään aikuisenakaan, elleivät älyä mennä terapiaan yms.



Vielä, kun toinen vanhemmista on välinpitämätön, niin lapset eivät saa tarvitsemaansa tukea ja kannustusta, mitä tarvitssisivat, kun koti vaihtuu parin vuoden välein.

Mies on yrittänyt muuttua, koska olen vakavissani selittänyt hänelle jo pitkään, miltä minusta tuntuu. Huonompaan suuntaan valitettavasti jatkuvasti menee.



Hän on yksinkertaisesti empatiakyvytön. Jos me normaalit ihmiset näemme, että kumppanimme kompastuu ja voihkii "aiaiaiai..", me säpsähdämme ja kysymme että sattuiko. Tämä mies ei aina edes reagoi - ei siksi, että hän olisi sillä hetkellä ilkeä vaan siksi, että ei vain tajua. Jos vauvalle pitää vaihtaa vaippa jossain huoltoasemalla eikä hoitopöytää ole, hän on laittanut vauvan vessanpöntön kannen päälle. Kun raivoan, miksi hän ei edes laittanut takkia kannen päälle vauvan suojaksi, hän vain toteaa, että takki olisi mennyt likaiseksi. Eli täydellistä kyvyttömyyttä asettua muiden elävien ihmisten tilanteeseen. Eipä sitä helposti opi, jos se on aivojen rakenteellinen ominaisuus.



Jos tästä ero tulisi, lapset tulisivat kanssani Suomeen. Hänelle ei kelpaa asumusero, joten se olisi sitten siitä poikki.

En ikinä sietäisi ilkeilevää ja minua itkettävää miestä, en olisi onnellinen sellaisen kanssa vaikka olisi miten paljon rahaa.



Saat kyllä itsekin rakennettua itsellesi ihan kivan elämän Suomessa, vaikka sitten pienemmällä rahalla.

Ja se tukiverkosto on tärkeä!!



Lisäksi voisit joskus vielä kokea ihanan parisuhteen, jossa olet oikeasti arvostettu!!



Ei se raha elämää tee!

Onko ilkeily ollut jatkuva ongelma vai jotain uutta? Rakastatko miestä?



Itselleni A) olisi unelmaelämä ilman sitä ilkeilyä/pahaa oloa

a) Elämä kotiäitinä ulkomailla miehen ja kahden pikkulapsen kanssa. Mies on ihan siedettävä isä lapsille - tienaa tosi hyvin. Eläisit vailla huolia rahasta, mutta joutuisit muuttamaan usein etkä pääsisi rakentamaan pysyvää kotia minnekään. Mies on sinulle usein ilkeä. Itket monia kertoja viikossa hänen kylmien kommenttien ja välinpitämättömyyden takia. Perhe kuitenkin olisi yhdessä ja hyviäkin hetkiä olisi jonkin verran.

b) Ero ja elämä yksinhuoltajana, rahallisesti tulisi tiukempaa, joutuisit töihin ja etsimään jostain uuden asunnon. Olisit itse onnellisempi elämääsi, asuisit Suomessa lähellä sukulaisia ja ystäviä, mutta lapsilla ei olisi isää. Joutuisit kokemaan eroprosessin vaikeudet ja surun.

Tätäpä pohdin paraikaa

Olen vapaaehtoisesti lapseton.

Siellä saisit purettua ajatuksiasi ja miten sallit itseäsi kohdeltavan ( ja miksi) Millaisia nämä miehen ilkeilyt ovat? ( Tuo vaipanvaihto vessankannen päällä ei minusta kuullosta ilkeilyltä, lähinnä ehkä ajattelemattomuudelta, mutta siitä raivoaminen taas aika oudolta reaktiolta; miten asiasta raivoaminen paransi tilannetta?)



Haluaako mies erota?

Mun ei tarttis edes miettiä, jos tilanne ois toi ja a vaihtoehto ois ainoo vaihtoehto sille.



mä en suostu elämään onnetonta elämää, en pärjää ulkomailal ja tarvitsen ympärille ystäviä, joten B ois ainoo mulle sopiva. En suostu miehen pompoteltavaksi.

Mies on yrittänyt muuttua, koska olen vakavissani selittänyt hänelle jo pitkään, miltä minusta tuntuu. Huonompaan suuntaan valitettavasti jatkuvasti menee.

Hän on yksinkertaisesti empatiakyvytön. Jos me normaalit ihmiset näemme, että kumppanimme kompastuu ja voihkii "aiaiaiai..", me säpsähdämme ja kysymme että sattuiko. Tämä mies ei aina edes reagoi - ei siksi, että hän olisi sillä hetkellä ilkeä vaan siksi, että ei vain tajua. Jos vauvalle pitää vaihtaa vaippa jossain huoltoasemalla eikä hoitopöytää ole, hän on laittanut vauvan vessanpöntön kannen päälle. Kun raivoan, miksi hän ei edes laittanut takkia kannen päälle vauvan suojaksi, hän vain toteaa, että takki olisi mennyt likaiseksi. Eli täydellistä kyvyttömyyttä asettua muiden elävien ihmisten tilanteeseen. Eipä sitä helposti opi, jos se on aivojen rakenteellinen ominaisuus.

Jos tästä ero tulisi, lapset tulisivat kanssani Suomeen. Hänelle ei kelpaa asumusero, joten se olisi sitten siitä poikki.

Mä toimisin noissa tilanteissa kuten miehesi enkä näe niissä mitään pahaa siis. En reagoi yleensä mitenkään oikeastaan vaarattomista pikkuasioista tuleviin voihkimisiin ainakaan jos voihkija on aikuinen. En itsekään haluaisi sellaisessa tilanteessa mitään "sattuiko" tyyppistä huomiota, koska kyllähän se voihkinta jo kertoo että sattuu, ja se menee itsestään ohi.

Vessanpöntön kannen päällä voisin hyvin vaihtaa vaipat kun en ole pätkääkään pöpökammoinen.

Ilkeily on pahentunut vuosien aikana. En taida rakastaa miestä enää, mutta jos se ilkeily loppuisi kai rakkauskin palaisi. Järkiliittona tämä kannattaa ehdottomasti - kumpikin hyödymme sen tarkemmin mainitsemattomista syistä tästä liitosta. Se puhuu vaihtoehto A:n puolesta.



Terapiaan emme pääse, kun olemme jatkuvasti ulkomailla tai muutossa. Olemme suomalaisia molemmat.

Tietääkö kukaan kirjeitse käytävää parisuhdeterapiaa?



En usko, että haluaisin koskaan enää parisuhteeseen eron jälkeen, joten palkintoa mahdollisesta onnellisemmasta liitosta ei ole B-vaihtoehdolle. Sitäpaitsi, kuka yksinhuoltajaa haluaisi.



Joku mainitsi, että raivoaminen ei ole ehkä normaali reaktio vauvan ajattelemattomaan vaihtamiseen julkisen WC-pöntön kannella. Mies on varmasti myös turhautunut siihen, että vaikutan hänestä jatkuvasti tyytymättömältä lähes kaikkeen mitä hän tekee, vaikka osoitankin omasta mielestäni jatkuvasti kiitollisuutta hänelle myös hyvistä asioista.

Ei se ole onnellisuutta jos joutuuitkemään monta kertaa viikossa miehen ilkeyden takia.



Kaikki ei ole mustavalkoita, ja päätökset ei ole helppoja. Mutta näistä vaihtoehdoista mun mielipide ehdottomasti B. Ilman tota ilkeyttä tietty A, ei muuttamisessa ym mun mielestä mitään pahaa ole. Vanhempien pitäis vaan vetää yhtäköyttä ja olla tiime, jos näin ei ole, mikä muu vaihtoehto vaan on sit parempi.

Kyllä se suhde vielä paranee, kun teette työtä sen eteen. Ihan sama on kaikilla!

mutta ensin pitää varmasti muutaman kerran tavata naamatusten. Ja luulisin että voisi olla helpompi että menet itse terapiaan ensin, ja sitten pohditte menettekö myös yhdessä ( vai kenties mies yksikseen myös) Avioliittoleirejä on myös, mahduttakaa sellainen loma-aikatauluunne. Tai aloita vaan terapiakirjallisuuden läpikahlaaminen, siitäkin voi olla apua. Nimittäin pystyt muuttamaan vain omaa käytöstäsi, et koskaan toisen käytöstä. Mies voi muuttua, mutta vain jos hän haluaa muuttua.



Kuinka usein oikein muutatte jos olette jatkuvasti muuttamassa?

terapeutin puheille. Yksityisillä on varmasti palveluja ellette ihan kehitysmaissa asu.

ja jos rahaa niin sitähän voi elää miten haluaa itse ainakaan ole niin läheisriippuvainen että oikeastaan miestä tarvisinkaan kuin tuomaan rahaa taloon.