Oman onnenne vuoksi eronneet (ei väkivaltaa tms.),

Puolet eroaa, mutta aina siksi että toinen osapuoli hakkaa tai pettää? Oikeastiko?

ap

Sinun pitää ratkaista asia itse omien tunteiden pohjalta.

Itse olin vähän vastaavassa tilanteessa sikäli, että olin naimisissa miehen kanssa jota en rakastanut aidosti, ja johon en koskaan oikeastaan rakastunut ( jälkikäteen sen tajuaa niin hyvin).

Samalla tavalla seksi inhotti. Aika monta kertaa löysin itseni sen jälkeen itkemästä. Ymmärrän siis tunteesi hyvin.

Minun tapaus ratkesi sillä että mies halusi eron. Oli vain helpotus, ja kuten joku taisi kirjoittaa, kirjaimellisesti tuntui kevyemmältä hengittää ja ryhti kohosi.

Unohda siis mitä muut tekevät ja kuuntele sydäntäsi.

kaksi oman onnen vuoksi eronnutta keskusteli erostaan ja kuinka sen olisi voinut välttää. Esim. "Eroa ei olisi tapahtunut jos vaikka lapsi olisi sairastunut vakavasti" oli yksi kommentti. Eli jos suhteessa on turhautunut niin oletko varma, että sama ongelma ei tule seuraavassa suhteessa vastaan. Toista erossa pääsee karkuun. Omaa itseään ei.

kasvoimme niin erillemme kymmenessä vuodessa sekä arvoiltamme että persoonina. Miehestä tuli negatiivinen ja materialistinen kotonaistujamarttyyri, minä taasen kasvoin sosiaalisemmaksi ja ekologisemmaksi. Ei se arki vaan toiminut. Ja reppureissaajalapset ovat joka toinen viikonloppu isällään ja viihtyvät.

jossa vaan elin. Olin 15 v kun alettiin seurustella ja 24 v, kun vihdoin sain sanottua että mulle riitti. Lapsia oli kaksi siinä vaiheessa. Mitään väkivaltaa tai muuta suurempaa ongelmaa ei suhteessa ollut. Vain totaalinen tylsyys.



Jouduin eron myötä lupumaan muutamasta omasta sukulaisesta, mutta se kyllä kannatti. (jäivät entisen sulhaseni ystäviksi)



Nykyinen liitto kestänyt jo 17 vuotta ja entistä miestäni en ole edes tavannu viimeseen 8 vuoteen. Inho vaan kasvanut vuosien myötä ja ihmettelen miten pystyin edes hänen kanssaan koskaan olemaan. Eli en todellakaan ole eroa katunut.



Nykyinen elämäni on aivan erilaista kuin olisi entisen mieheni kanssa :) Olen erittäin tyytyväinen nykyiseen avioliittoni ja elämääni ja onnellinen, että osasin lähteä väljähtyneestä suhteesta.

oon eronnu ihan vaan sen takia,että en enää sietänyt kattella miestä,ärsytti siinä kaikki.Ei vaan ollutkaan mun makuun:) Mutta hyvä isä on edelleen lapselle,ellei jopa täydellinen:) On naimisissa kivan naisen kanssa ja ollaan hyviä kavereita kaikki.Ei tosiaan mitään väkivaltaa tms. ollut,mutta muita syitä.

koska exän kanssa ei tultu toimeen ja hän ihmisenä alkoi lopulta kuvottamaan mua niin etten pystynyt nukumaan edes samassa sängyssä. Mutta yhtä hyvin olisimme voineet jatkaa, ongelimien lähtökohdassa ei ollut mitään mistä ei olisi pienellä tahtomisella päässyt yli. Ei siis ollut pettämisiä eikä muuta sellaista, meidän ongelma oli että olimme vain tavan vuoksi yhdessä. Se oli etovaa, mulla menee kuvotuksen väreet vieläkin kun ajattelen sitä.



Nyt olen yksin. Muutossa oli kauhea puuha ja se on ehkä kauheinta mitä tässä on ollut. Ostin huonon kämpän ja piti tehdä remonttia. Muutoin olen yksinoloon tyytyväinen, ei masenna niin kuin ennen. MÄ suosittelen lämpimästi. Luulin että yksinolo tuntuisi pahemmalta mitä se on. Moni pelkää sitä mutta suotta ja uusi suhde voi tull aihan yks kaks. Kannattaa miettiä sitä, että sulla on vaan yksi elämä. Kannattaako sitä tuhlata?

Heidän psyyke on vasta kehittymässä ja kaikki tuollaiset ikävät tapahtumat tulevat muokkaamaan heidän persooniaan ja käyttäytymistään.



Minä taas olen AIKUINEN ja kestän olla vähän huonommassakin suhteessa, jos lapseni voivat siinä kuitenkin paremmin. Mietin omaa napaani sitten, kun lapset ovat muuttaneet pesästä. Minusta sietääkin tuomita, jos aikuinen ihminen laittaa uuden miehen/naisen tavoittelun lastensa hyvinvoinnin edelle.

Ei yhtään kärsi masentuneesta ja ahdistuneesta äidistä. Eivät ole mielummin aktiivisen ja osallistuvan äidin (isän kanssa).



Näin meillä siis, olin ahdistunut ja ehkä myös vähän masentunutkin liitossani, eikä se mieskään kovin innostunut ollut, joten erottiin. Lapset olivat toinen koulussa toinen vasta menossa. Lapsetkin ovat sanoneet että onneksi erositte, kun nyt olette molemmat paljon mukavampia ja osallistuvampia. Ja myönnän että kun mies otti päähän ärähtelin lapsille paljon helpommin yms. Ero sujui rauhallisesti ja tapaamiset yms asiat saatiin sovittua molemmille sopiviksi.



Vaikka ei mitään varsinaisia ongelmia ollut niin silti oli kaikkien kannalta paras vaihtoehto meillä.

Seurustelin ja olin naimisissa nuoruudenrakkauden kanssa, yht. 12 vuotta, noin 26-veenä aloin pohtia eroa. tein tätä pohtimistyötä liki 2 vuotta ja sitten tsadam. tajusin, etten halua elää vielä 50 vuotta tuon tyypin kanssa.



mies oli koulutettu, hyvä, pidetty seuramies, ei mitään vikaa. Mutta jokin puuttui. Tottakai eropäätös jännitti, miten pärjään, jäänkö yksin etc..



ero oli helpompi, koska meillä ei ollut lapsia.



en ole katunut sekuntiakaan!!! tapasin sitten elämäni miehen, jonka kanssa sain kaksi lasta.



sun kannattaa puhua ammattilaisen kanssa, mutta älä tuhlaa omaa onneasi surkeassa liitossa. edes lasten takia.



tsemppiä.

Saman asian kanssa painin, erota haluaisin niin paljon mutta lapset jarruttaa päätöstä. No mies ei kyllä ole mikään malli aviomies, mutta väkivaltaa tai muuta vastaavaa ei ole ollut. Toivottavasti saat päätöksen tehtyä, itse olen sitä mieltä että elämä on liian lyhyt hukattavaksi ja kyllä ne lapset nauttisivat enemmän onnellisesta ja hyvinvoivasta äidistä!

Heidän psyyke on vasta kehittymässä ja kaikki tuollaiset ikävät tapahtumat tulevat muokkaamaan heidän persooniaan ja käyttäytymistään.

Minä taas olen AIKUINEN ja kestän olla vähän huonommassakin suhteessa, jos lapseni voivat siinä kuitenkin paremmin. Mietin omaa napaani sitten, kun lapset ovat muuttaneet pesästä. Minusta sietääkin tuomita, jos aikuinen ihminen laittaa uuden miehen/naisen tavoittelun lastensa hyvinvoinnin edelle.

minkälaisen mallin sä annat lapsillesi. älä VAAN IKINÄ uskalla ajatella itseäsi ja hyvinvointiasi tai olet paska ihminen.

onko käynyt mielessä että ne lapset ANSAITSEVAT onnellisen ja tasapainoisen aikuisenmallin elämäänsä? ja mielellään vielä kaksi sellaista?

Heidän psyyke on vasta kehittymässä ja kaikki tuollaiset ikävät tapahtumat tulevat muokkaamaan heidän persooniaan ja käyttäytymistään.

Minä taas olen AIKUINEN ja kestän olla vähän huonommassakin suhteessa, jos lapseni voivat siinä kuitenkin paremmin. Mietin omaa napaani sitten, kun lapset ovat muuttaneet pesästä. Minusta sietääkin tuomita, jos aikuinen ihminen laittaa uuden miehen/naisen tavoittelun lastensa hyvinvoinnin edelle.

minkälaisen mallin sä annat lapsillesi. älä VAAN IKINÄ uskalla ajatella itseäsi ja hyvinvointiasi tai olet paska ihminen.

onko käynyt mielessä että ne lapset ANSAITSEVAT onnellisen ja tasapainoisen aikuisenmallin elämäänsä? ja mielellään vielä kaksi sellaista?

Uskon esimerkin voimaan. Ei ole mitenkään yhdentekevää kuinka elämänsä elää, ja se on hyvä lastenkin oppia. Lasten vuoksi huonossa suhteessa oleminen opettaa heille yhtä sun toista elämästä ja parisuhteesta, ja jos he noudattavat myöhemmin oppejasi niin kärsivät.

Kun se pahaolo kasvaa liian suureksi, niin sit riittää rohkeutta ihan mihin vain.

Ja ei se avioero niin paha sitten loppujen lopuksi olekaan.

Sama ongelma tulee toistumaan jossain määrin myös uudessa suhteessa, koska uudessa avioliitossa on 50 % ongelmista samoja - koska toinen osapuoli on sama.

Ei edes 25 % välttämättä, koska

a) välissä voi olla esim. 5 avoliittoa

b) välissä voi olla 30 vuotta elämää.

Ihminen on oppivainen eläin ja pyrkii korjaamaan virheitään, uskokaa pois.

Jos lasta ei olisi ollut, olisimme varmaan eronneet huomattavasti aiemmin. Meillä ei juurikaan riidelty, tosin ei meillä mitään yhteistäkään ollut, lasta ja kauppareissuja lukuunottamatta. Jossain vaiheessa mua alkoi ahdistaa olla samassa huoneessa ja keksin miehen ollessa kotona kaikenlaisia menoja. Lapsen kanssakaan en jaksanut touhuta jos mies oli kotona, kahdestaan kun oltiin, niin silloin kyllä. Kotityöt oli tuskaa. Seksiä ei juuri ollut, kerran vuodessa ehkä. Sellainen siskon ja veljen kimppakämppä. Ei tosin edes sisarrakkauden tunnetta, vaan sitä lähinnä sieti toista, en vihannut enkä inhonnut, en yksinkertaisesti tuntenut mitään.



Taloudellisesti asiat oli ihan ok. Tiesin, että eron jälkeen mulle tulisi rahasta tiukkaa, mutta en halunnut jäädä elämään miehen kanssa vain taloudellisen turvallisuuden takia. Mielestäni se, että olisin sietänyt miestä vain rahan takia ei olisi ollut oikein ketään kohtaan. Ja kun asioita mietin ja pähkäilin, niin tulin siihen tulokseen, että en halua elää suhteessa missä en itse rakasta.



Miehelle ero tuli vähän yllätyksenä, mutta hetken miettimisen jälkeen kyllä ymmärsi. Lapsen asioista ei olla riidelty, eikä kyllä mistään muustakaan. Eron jälkeen juteltiin enemmän kuin muutaman viimeisen yhdessäolon aikana yhteensä, mutta kavereina. Olipahan ex muuttoapunakin.



Erosta on nyt jo vuosia, molemmilla on uusi

kumppani ja ainakin toistaiseksi lapsikin näyttää kasvavan ihan tasapainoiseksi. Itse olen uudessa suhteessa edelleen ihan umpirakastunut ja taidan rakastua päivittäin vaan enemmän, niin ja seitsemättä vuotta mennään. Päivääkään en ole eroa katunut ja oli ihana tunne, kun rakastui uudelleen, sen verran monta parisuhdevuotta oli, jolloin niitä tunteita ei vaan ollut.



Uskon, että ratkaisu oli meille kaikille parempi vaihtoehto, vaikka eihän se minullekaan ihan helppoa ollut, vaikka päätös minun olikin.

Tähän allaolevaan kommenttiin täytyy sanoa, että joskin olen huolissani siitä, miten lapset reagoisivat eroon, mun motiivini ei ole uuden miehen tavoittelu. Olisin mielelläni yksin, kun ei tarvitsisi olla tässä avioliitossa.

Joku aiemmin kysyi, olenko sanonut miehelleni etten haluaisi enää koskaan harrastaa hänen kanssaan seksiä. En ole, se tuntuisi niin julmalta. En ole uskaltanut sanoa hänelle myöskään etten rakasta häntä. Olen sanonut että haluan erota koska nykyinen elämämme ahdistaa minua niin hirveästi ja koska haluamme ihan eri asioita elämältä, eikä meillä ole yhteisiä tulevaisuudenhaaveita. Voi olla että mieheni ansaitsisi kuulla miten inhottavana pidän seksiä hänen kanssaan ja jopa suutelemista, kun häntä en rakasta, mutta en tiedä miten se nyt sitten edesauttaisi lasteni onnellisuutta ydinperheessä.

Heidän psyyke on vasta kehittymässä ja kaikki tuollaiset ikävät tapahtumat tulevat muokkaamaan heidän persooniaan ja käyttäytymistään. Minä taas olen AIKUINEN ja kestän olla vähän huonommassakin suhteessa, jos lapseni voivat siinä kuitenkin paremmin. Mietin omaa napaani sitten, kun lapset ovat muuttaneet pesästä. Minusta sietääkin tuomita, jos aikuinen ihminen laittaa uuden miehen/naisen tavoittelun lastensa hyvinvoinnin edelle.