Onnellinen pikku-poikien äiti

Olin onneni kukkuloilla, enkä tarkoita vauvan sukupuolen vuoksi, vaan siksi, että näin ultrassa minun tulevan pikkuiseni ja nyt asia tuntui taas asteen verran todellisemmalta kun tiesin jo sukupuolenkin.



Nykyisen mieheni ja elämäni rakkauden tapasin, kun vauvani oli vielä ihan pieni.

Nyt minulla on toinenkin lapsi, poika sekin.

Toista lasta odottaessani toivoin salaa poikaa (koska toinen poika tuntui tutummalta vaihtoehdolta ja olihan kaikki tarvikkeet ja vaatteekin jo valmiina), mutta en olisi ollut yhtään pettynyt tyttöönkään.



Nyt kun olen kahden maailman suloisimman pikku-pojan äiti, niin täytyy sanoa, että pahaa tekee jatkuvasti lukea näitä "petyin lapseni sukupuoleen" (yleensä vielä poikaan).

Tulee mieleen, että haluaako sellainen ihminen ihan oikeasti lapsen?

Haluan kertoa oman tarinani lyhyesti liittyen vauvan sukupuoleen, kun täällä aina (valitettavasti) mollataan poikia.

Kärsin vuosia lapsettomuudesta (PCO) ja minulle sanottiin, että en välttämättä tule koskaan saamaan lasta.

Sinkkuna ollessani tulin kuitenkin lyhyen tapailun päätteeksi raskaaksi. Päätin pitää lapsen -tietenkin, vaikka tilanne oli pahin mahdollinen ja tiesin, että lapsen isän kanssa en halua koskaan olla.

Minulla meni 2-3kuukautta, että vihdoin aloin uskoa ja sisäistää, että saan ihan oikeasti vauvan ja minusta tulee äiti!

Sitten sukupuolta koskevaan kohtaan..

Pitkään lapsettomuudesta kärsineenä, en ollut edes ajatellut kumman haluaisin. Havahduin asiaan vasta kun ystäväni kysyi, että onko minulla aavistusta kumpi sieltä tulee. Sanoin, että ei mitään aavistusta ja pääasia on, että raskaus menee loppuun asti hyvin ja vauva syntyy terveenä.

Rakenneultrassa sitten selvisi, että vauva on poika

Vastasin tuohon toiseen ketjuun ja kerroin kuinka onnellinen olen suloisesta pojastani. Toivoin alunperin toista tyttöä, niin kuin monet naiset, mutta olen nykyään melkein sitä mieltä että jokaisen naisen pitäisi saada yksi poika, jotta se pojan maailma ei tuntuisi niin etäiseltä ja että ymmärtäisi ettei sukupuolella ole merkitystä.

Tulee mieleen, että haluaako sellainen ihminen ihan oikeasti lapsen?

Mutta mitä ihmeen pahaa siinä on, että toivoo jotain, vaikka sitten tyttöä? Moni poikaan pettynyt pääsee pettymyksestään yli jo raskausaikana, ja viimeistään sitten vauvan synnyttä, kun tajuaa, ettei siinä ole mikään "poika", vaan yksilö, ainutkertainen ihminen. Monella on negatiivinen käsitys pojista huonokäytöksisinä, riehuvina, rumina otuksina, jotka ovat kiinnostuneet vain autoista, aseista, tappelemisesta, eläinten kiduttamisesta, hirviöistä ja tavaroiden rikkomisesta. Ennakkoluulot johtuvat luultavasti siitä, että tällaisia poikia näkee perhekerhoissa, koska äidit ja isät puoliksi tiedostamattaan, puoliksi tietoisesti ohjailevat poikaa stereotyyppisen sukupuoliroolin mukaiseksi.

Itsekin petyin kuullessani, että tuleva vauvani on poika. Pettymys kesti ehkä viikon, sen jälkeen olen ajatellut asian ihan eri tavalla. En odota stereotyyppistä poikaa, vaan odotan jotain ainutkertaista ihmistä. Minulla on jo tyttö, eikä hänkään mikään stereotyyppinen tyttö ole - miksi sitten pojan pitäisi automaattisesti olla joku klisee. Nyt ajattelen kohdussani kehittyvää lasta vain lapsena, ilman mitään negatiivisia tuntemuksia.

Ja meilläkin on muuten lapsettomuustausta, joskaan ei kovin pitkä tai dramaattinen.

Minulla tulee ihan tippa linssiin, kun joku sanoo pettyneensä sukupuoleen, sillä oma lapsi on aina oma ja pitäisi olla rakas sukupuoleen katsomatta.



Minä joka päivä mietin, että mitä hyvää on tullut elämässä tehtyä, kun olen kaksi noin ihanaa pikkuista saanut. Jokaisen äidin tulisi tuntea niin.

Haluan kertoa oman tarinani lyhyesti liittyen vauvan sukupuoleen, kun täällä aina (valitettavasti) mollataan poikia.

Kärsin vuosia lapsettomuudesta (PCO) ja minulle sanottiin, että en välttämättä tule koskaan saamaan lasta.

Sinkkuna ollessani tulin kuitenkin lyhyen tapailun päätteeksi raskaaksi. Päätin pitää lapsen -tietenkin, vaikka tilanne oli pahin mahdollinen ja tiesin, että lapsen isän kanssa en halua koskaan olla.

Minulla meni 2-3kuukautta, että vihdoin aloin uskoa ja sisäistää, että saan ihan oikeasti vauvan ja minusta tulee äiti!

Sitten sukupuolta koskevaan kohtaan..

Pitkään lapsettomuudesta kärsineenä, en ollut edes ajatellut kumman haluaisin. Havahduin asiaan vasta kun ystäväni kysyi, että onko minulla aavistusta kumpi sieltä tulee. Sanoin, että ei mitään aavistusta ja pääasia on, että raskaus menee loppuun asti hyvin ja vauva syntyy terveenä.

Rakenneultrassa sitten selvisi, että vauva on poika

Minun viestini sai sinut kirjoittamaan tunteistasi.

Itselläni ei ole ollut vaikeutta tulla raskaaksi, joten en voi kuvitellakkaan miten kamalaa ja rankkaa se olisi. Molemmat raskaudet ovat tulleet kerta yrittämästä vaikka ikääkin alkaa jo olla..

Sukupuoli ja lapsen terveys on kuitenkin kaksi eri asiaa. Mielestäni on sairas ihminen jos toivoo itselleen tai muille sairasta lasta. Joten sen asia pidän jotensakkin itsestäänselvyytenä. Poika on ainakin ultran mukaan täysin terve ja normaalisti kehittynyt, eli sen osalta kaikki ok. Mutta... En vain voi tunteilleni mitään. Tiedä sitten kumpi on terveempi piirre ihmisessä, puhua asioista suoraan, vai jättää tunteet taka alalle. Kokemuksesta voin vain sanoa sen, että itselleen ei voi valehdella. Muille kyllä.

En vain uskalla luottaa siihen salaman iskuun lapsen synnyttyä, joka toisi sen rakkauden lasta kohtaan. Ja se pelottaa ja masentaa minua.

En usko että nämä tunteet olisivat ihmisillä vain poika vauvoja kohtaan, yleensä isät kuitenkin toivovat poikaa... Salaa tai sitten avoimesti.

_keiju_

Meillä on kaksi poikaa ja kolmas poika tulossa. :)



Itse olen aina toivonut vain lapsia. Saahan sitä toki sukupuolta toivoa, mutta jos sitten ihan pettyy siihen toiseen sukupuoleen, ei ehkä ole ihan valmis vanhemmuuteen ylipäätään?



Meillä mies olisi kolmannesta toivonut jo tyttöä mutta ei poikakaan harmittanut. Itselle on ollut aika samantekevää, mutta toki on lapsille kiva että ovat kaikki samaa sukupuolta. Tuntemani tyttölapset ovat näin poikiin tottuneena hirveän rasittavia, mutta en ole muutenkaan erityisen lapsirakas mitä muiden tenaviin tulee. Jos itselle olisi tullut tyttö niin ihan yhtä ilolla se olisi otettu vastaan.

Hassua, mistähän tuo kuva stereotypisesta pojasta tulee? Minulla ei ole tuollaista kuvaa, mutta en olekaan ennen lasten saamista ollut lasten kanssa juuri lainkaan tekemisissä.



Minulla on isosisko ja minusta toivottiin poikaa (isä toivoi). Nimikin oli keksitty vain pojalle, ei tytölle. Olen koko ikäni kuullut kuinka minusta piti tulla poika ja nyt kun minulla on poikia on isäni sanonut monta kertaa, että hän rakastaa minun poikiani enemmän kuin omia lapsiaan (minua ja siskoani). Isä ei tarkoita pahalla, on vain turhan suorapuheinen. JA kokorstettakoon vielä, että isäni on ollut minullekin rakastava ja maailman paras isä, mutta se, että en ole poika on noussut turhan monta kertaa elämäni aikana esiin.

Tämä on syy minkä takia sellaisten ei kannattaisi hankkia lapsia, jotka haluavat vain tiettyä sukupuolta olevan yksilön.

Minulla tulee ihan tippa linssiin, kun joku sanoo pettyneensä sukupuoleen, sillä oma lapsi on aina oma ja pitäisi olla rakas sukupuoleen katsomatta. Minä joka päivä mietin, että mitä hyvää on tullut elämässä tehtyä, kun olen kaksi noin ihanaa pikkuista saanut. Jokaisen äidin tulisi tuntea niin.

Mä en itke, mutta hitusen harmittaa se, ettei minulla ole tytärtä. Sitä tytärtä jonka kanssa on mahdollisuus aikuisena tehdä naisellisia asioita. Esim. käydä jumpassa, shoppailemassa, ommella tilkkutöitä, miettiä sisustusjuttuja... Sellaisia juttuja joita minä voin tehdä äitini kanssa. Ja jutella kaikkia asioita.

Mun mies ei tee näitä äitinsä kanssa, ja olen aika varma ettei minunkaan pojat tahdo lähteä kanssani jumppaan 20 vuoden kuluttua. Tytär saattais lähteäkin, eihän sen toki pakko olisi, mutta mahdollisuudet olisi selkeästi paremmat.

Mun poikalapset ovat aivan ihania, mutta tässä se syy, miksi olen toivonut tytärtä. Miksi en saisi toivoa, miksi???

Ensin 5 poikaa, tyttö ja viimeiseksi poika. Kuopuspoika kuoli 5kk:n iässä kätkytkuolemaan. Viimeistään se opetti arvostamaan sitä mitä on. Mulla on ihanat (ja helpot!) pojat ja rasavilli itsepäisyyden huippu tyttönen, ketään en heistä pois antaisi enkä muuhun sukupuoleen vaihtaisi. Mun murut...

Ensin 5 poikaa, tyttö ja viimeiseksi poika. Kuopuspoika kuoli 5kk:n iässä kätkytkuolemaan. Viimeistään se opetti arvostamaan sitä mitä on. Mulla on ihanat (ja helpot!) pojat ja rasavilli itsepäisyyden huippu tyttönen, ketään en heistä pois antaisi enkä muuhun sukupuoleen vaihtaisi. Mun murut...

olen tosi pahoillani pienen poikasi kuolemasta! En tiedä mitä tekisin, jos menettäisin omami.

Minä pyrin luomaan niin vahvan siteen minun ja poikieni välille, että olen äitinä rakas ja tärkeä aina, aikuisenakin. Enemmän kuin yhteiset harrastukset ja tekemiset aikuisena minulle merkkaa se, että olen se tuki ja turva, ihminen jolle voi kertoa kaiken ja joka aina rakastaa pyteettömästi ja auttaa.

Olen itse naisellinen ja mieheni kohtelee minua kuin prinsessaa, joten onhan tämä ihan kivaakin olla tämän perheen ainoa prinsessa :)

Hassua, mistähän tuo kuva stereotypisesta pojasta tulee? Minulla ei ole tuollaista kuvaa, mutta en olekaan ennen lasten saamista ollut lasten kanssa juuri lainkaan tekemisissä.

Minulla on isosisko ja minusta toivottiin poikaa (isä toivoi). Nimikin oli keksitty vain pojalle, ei tytölle. Olen koko ikäni kuullut kuinka minusta piti tulla poika ja nyt kun minulla on poikia on isäni sanonut monta kertaa, että hän rakastaa minun poikiani enemmän kuin omia lapsiaan (minua ja siskoani). Isä ei tarkoita pahalla, on vain turhan suorapuheinen. JA kokorstettakoon vielä, että isäni on ollut minullekin rakastava ja maailman paras isä, mutta se, että en ole poika on noussut turhan monta kertaa elämäni aikana esiin.

Tämä on syy minkä takia sellaisten ei kannattaisi hankkia lapsia, jotka haluavat vain tiettyä sukupuolta olevan yksilön.

Se kuva stereotyyppisestä pojasta tulee siitä, että valitettavasti tuollaisia poikia näkee aina silloin tällöin. Ja ovat niin luotaantyöntäviä, että jäävät mieleen paremmin kuin ne kaikki muut pojat. Myös mielikuvia ylläpidetään kaikilla "pojat on poikia", "poikien maailmaan kuuluu tappeleminen ja sotaleikit", "kaikki pojat on autohulluja" -diipadaapat.

Mitä isääsi tulee, niin ongelma ei ollut hänen toiveissaan, vaan siinä, että hän ei päässyt niistä yli ja meni vielä osoittamaan sen teille lapsille sanallisesti sekä käytöksellään.

Mutta sille ei kyllä aina voi mitään, että lapsenlapset VOIVAT tuntua omia lapsia rakkaammilta! Syy ei ole sukupuolessa, vaan siinä, että heidän kauttaan saa lähinnä kaikki kivat ja ihanat jutut, ja toisaalta ei ole 24/h kiinni lapsessa, ja lisäksi on oppinut omista virheistään ja osaa eri tavalla nauttia nyt sitten lapsenlapsistaan kuin mitä osasi omistaan.

Olen itse naisellinen ja mieheni kohtelee minua kuin prinsessaa, joten onhan tämä ihan kivaakin olla tämän perheen ainoa prinsessa :)

mitä käytännössä ja tarkalleen on tämä nimenomaan poikien äitien painottama "prinsessan kohtelu"? Miten aikuista naista kohdellaan kuin prinsessaa?

Noh tarkoitin, että pitää kuin kukkaa kämmenellä :)

Rakastaa avoimesti, näyttää tunteensa monta kertaa päivässä (vielä pitkänkin ajan jälkeen), tykkää naisellisuudestani, silittelee minut iltaisin uneen, tekee asioita paljon puolestani (vaikka ei tarvitsisi), tuo yllätyksiä työmatkoiltaan jne.

Tiedän olevani tärkein hänen elämässään.

Rakastaa avoimesti, näyttää tunteensa monta kertaa päivässä (vielä pitkänkin ajan jälkeen), tykkää naisellisuudestani, silittelee minut iltaisin uneen, tekee asioita paljon puolestani (vaikka ei tarvitsisi), tuo yllätyksiä työmatkoiltaan jne.

Tiedän olevani tärkein hänen elämässään.

Onko tämä sinusta jotain PRINSESSAN kohtelua??? Eikö se, että "rakastaa avoimesti, näyttää tunteet, tykkää kumppanin naisellisuudesta, silittelee (ja muutenkin hellittelee), tekee asioita toisen puolesta" ole ihan peruskauraa tavallisissa parisuhteissa? Hassua, että ajattelet sen olevan jotain prinsessan kohtelua, kun sehän on vaan sitä parisuhteen arkea :D Samoin normaaliin parisuhteeseen kuuluu tieto ja tunne siitä, että on toiselle tärkein ihminen.

Kohteletko sinäkin siis miestäsi kuin prinsessaa, siis annatko hänelle vastaavaa huomiota?

ja mitä tarkoitit aiemmin, että olet perheen ainoa prinsessa - sitäkö, että vain sinua huomioidaan, hellitellään, rakastetaan, jne?

Voi hyvänen aika.. eikö tämä nyt jo mene ihan aiheesta sivuun :)

Minä kirjoitin tänne alunperin miten paljon rakastan omia pikkuisiani ja nyt se yritetään kääntää niin, että olenko minä meillä ainoa joka huomioidaan, hellitään ja rakastetaan :D

Kyllä meillä eniten saa huomiota, hellyyttä ja rakkautta lapset.

Mutta rakkaus lapsiin ja aikuiten välinen rakkaus on TÄYSIN ERI ASIA.

Ja tämä, että olen "perheen ainoa prinsessa" on mieheni ja minun välinen juttu. Mieheni sanoo minua omaksi prinsessakseen ja sehän on vähän kuin "vitsi", mutta söpö sellainen :)

Mutta itsehän kirjoitit olevasi perheen prinsessa. Ja koska olen ennenkin kuullut poikalasten äitien hehkuttavan sitä, miten ihanaa on olla perheen ainoa prinsessa, kiinnostaa ihan oikeasti, mitä he sillä prinsessana olemisena oikein tarkoittavat. Jos se teidän keskinäisessä puheessanne on pelkkä vitsi ja ihan sivuseikka, niin kannattiko sitä ollenkaan nostaa esiin?



(Aika usein noissa muissa ketjuissa, joissa tämä prinsessa-teema on noussut esiin, se on valitettavasti kuulostanut siltä, että usean pojan äiti "lohduttautuu" sillä, että vaikka ei saanutkaan - kenties toivomaansa - tytärtä, niin ainakin korvaukseksi saa nyt sitten itse olla "perheen prinsessa".)

Toista lasta odottaessani toivoin salaa poikaa

...

Tulee mieleen, että haluaako sellainen ihminen ihan oikeasti lapsen?

jaa että poikaa saa toivoa, mutta tyttöä ei?

en suoraan sanottuna ymmärrä näitä "toivon sitä ja tätä, mutta ei se toinenkaan pettymys olisi"

ite uskon et aina näkyy jollain tasolla se, et onko lapsen sukupuolta jompaan kumpaaan suuntaan toivottu..

No minun ei tarvitse lohduttautua tuon takia millään :)

Mutta minusta on jokatapauksessa ihana olla perheen ainoa "prinsessa" ja nainen. Mikäli meillä olisi tyttö, en olisi ainoa - mutta mitä sitten :)

Olenhan minä äitinä aina erityisasemassa poikieni elämässä (aikuisenakin), mieheni elämässä olen aina erityisasemassa ja ainoa naisena sydämessään (koska meillä ei tyttöä ole, eikä tule) :)