Lue keskustelun säännöt.
Mitä teen kun 2-v lapsi ei tottele ja saa raivokohtauksia
28.07.2014 |
Tänään taas tyypillinen päivä. Kannoin raivoavan lapsen ulos kaupasta ja huutoa kesti puolisen tuntia. Sanoin monta kertaa ennen kauppaan menoa mitä mennään ostamaan, mutta lapsi halusi jäädä leikkimään leluosastolle joka oli matkan varrella. Odottelin leikin loppumista toista tuntia, lapsi huusi vain että mene pois, hän haluaa jatkaa. Sanoin 50 kertaa että nyt mennään ostamaan sitä mitä piti ostaa. Lopputuloksena jouduin kantamaan rimpuilevan lapsen ulos ja sitomaan väkisin vaunuihin kiinni. Lapsi on jo vahva joten hän loukkaa itsensä vielä jossain vaiheessa rimpuillessaan niin kovasti.
Suoraan sanottuna teki mieli vetää lasta turpaan tai jättää se yksin kauppaan, jotta poliisit sitten toisivat sen jossain vaiheessa kotiin. Olen aivan kypsä tottelemattomuuteen, mikään puhe ei auta kun raivokohtaus saapuu.
Katsoin vierestä kun toinen poika vähän itki ja kitisi vanhemmilleen ja sitten lähti heidän peräänsä, minun lapseni olisi jäänyt yksin mielellään kauppaan leikkimään.
Mitä teen seuraavalla kerralla, en löydä mistään kasvatusoppaista neuvoja tuollaiselle raivopäälle?
Lähes joka ikinen päivä on yhtä soutaamista ja huopaamista ettei raivokohtausta tulisi. Välttelen jo ulosmenoakin ja taatusti naapurit vihaavat meitä, koska tunnin huutoa ei jaksa kuunnella kukaan.
Pidän päivän rutiiniaikatauluista kiinni lähes minuutilleen joka vähän helpottaa päivää, mutta ei sekään auta vaikka kasvatusoppaissa niin väitetään. Nyt tarvitaan siis ihan oikeita käytännön neuvoja.
Kommentit (54)
Aloittaja siis juuri kuin tämä minun neljäs lapsi. Muutoin iloinen, hyväkäytöksinen, ihana mutta kun se kohtaus iskee on helvetti irti.Sängyssä paikalla pitäminen auttaa tai sylissä, mutta ei tahdo voimat riittää niin kauan kuin kohtaus kestää. Mutta emme siis ole yksin ja toivotaan että aika auttaa eikä lapsemme joudu jossain vaiheessa lepositeisiin suljetulle ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteiden sanallistaminen, sitten kun lapsi pystyy vähän kuuntelemaan. Eli tyyliin "olet nyt vihainen, koska leikit piti lopettaa, mutta se menee ohi ja kohta tuntuu paremmalta."
Muutoin ei kyllä noin pienelle kannata alkaa pitkiä selitysketjuja ja neuvottelua höpöttämään. Ei ymmärrä. Mutta tunteiden nimiä kyllä voi jo antaa. Raivo usein säikyttää myös lasta itseään.
No 50 kertaa ja tunnin odottelu on ihan liikaa. Kymmenen minuuttia ja muutama kehoitus ja sitten mennään. Jos on kiire, niin heti. Kädestä kiinnitti tai kantaen. Sanot vaan, että äiti määrää. Ei kai noin pienen muu tehoa. Sitten kun kiukuttelee kotona ja huutaa. Voi jo olla niin sekaisin, ettei tiedä mitä haluaa ja ei. Silloin istu viereen ja ota syliin. Joskus tein itse niin, että istuin lapsen lähellä avoimessa asennossa, että hänen oli helppo huomata, että voi tulla syliin halutessaan. Se jotenkin rauhoitti lasta. huusi siinä aikansa ja sitten oli valmis syliin ja jutteluun ja lohdutukseen.
Joo, ei se oma raivo lasta auta. Tunnistan kyllä tunteen hyvin, että tekis mieli laittaa lapsi seisomaan suorana nurkkaan. Mut ne on ajatuksia. Ajatukset ei oo tekoja.
Joskus huumori auttaa ja se, että kääntää lapsen mielenkiinnon muualle. Yllättää. Siellä kaupassa vaikka, että "hei siellä ulkona näin ison paloauton...mennäänpä katsomaan onko se vielä siellä".
[quote author="Vierailija" time="28.07.2014 klo 15:59"]Eli lempeä katsekontakti, hymy, leppoisa ote ja suora osoitua, että sinä olet tärkeä, olet rakas, sinut otetaan huomioon, ja sinulle osoitetaan hyvää, niin käytöksen, puheen kuin antamistenkin suhteen.[/quote]
Mutta olisiko toiminut, jos et olisi luvannut jäätelöä? ;) Olen kyllä samaa mieltä siitä, että rähjääminen ja komentaminen on huono lähtökohta kommunikoinnille, ja asiat kannattaa sanoa nätisti, mutta joskus (varsinkin uhmaikäisillä) lapsilla on niitä päiviä, kun joka asiassa laitetaan vastaan, eikä maanittelu ja suukottelu vaikuta mitenkään. Mummoille hemmottelu sallittakoon, mutta vanhemmalla tulisi olla auktoriteettia sen verran, että jätski- tai karkkikorttia ei tarvitse vetää esiin aina kun lapsi laittaa vastaan - ja se saavutetaan olemalla joskus tarvittaessa jopa ikävä.
Meillä loppui kaupparaivarit siihen, kun uhattiin, että kiukutelusta joutuu autoon rauhoittumaan, ja tosiaan varauduttiin siihen, että jos lapsi seuraavan kerran heittäytyy huutamaan ja hakkaamaan päätään lattiaan kun ei saa alkaa syödä karkkia kaupan hyllystä/laittaa kymmentä pussia leipää kärryyn/heitellä tavaraa kärrystä lattialle, otetaan kainaloon ja viedään pois. Piti tehdä kahdesti, nykyään riittää kun kysyy, pitääkö meidän lähteä pois vai osaatko olla kunnolla, jos alkaa olla tottelemattomuuden merkkejä ilmassa... Lapsi siis tykkää tosi paljon kaupassa käymisestä, ja sieltä kesken kaiken pois joutuminen oli kova paikka. Jos oli tarkoitus tehdä isot ostokset, mentiin miehen kanssa kahdestaan niin toinen sai tehdä ostokset loppuun, tai ainoana aikuisena varauduin tekemään vain vähän ostoksia jotta pääsen tarvittaessa nopeasti kassan kautta pois rimpuilevan tenavan kanssa.
palaat elämän realismiin:
esim. sanot että noudatat jotain "minuuttiaikataulua", jonka olet jostain oppaasta varmaan oppinut, että "lapset tykkää rutiineista". Kukaan meistä ei kestä sellaista pilkun n********a , ei lapset taikka aikuiset. Minuutti sinne, tunti tänne, tehkää jotain kivaa, unohtakaa kerrankin että lounas on 11.45, pottaharjoite 12:15, päiväuni 12:30 jne... tehkää jotain muuta, menkää retkelle, syökää eväitä kun tulee nälkä jne, nukahtaa autoon jos nukahtaa jne ja nautitte vähän elämästä.
Sitten leluosastosta, ehkä sulla on joku periaate että jouluna vaan ostetaan jotain tms. Mä ostan siitä ohikulkiessa usein muutoinkin jotain pientä, kun lapsi ei tartte mitään 200€ legopakettia, mutta saippuakuplapullo, uudet kellukkeet rannalle, joku askartelukirja, tarjous-dvd jne. ilahduttaa kyllä päivää, eikä ehkä ole niin raivon pauloissa koko ajan, kun on uutta kivaa puuhaa (halvalla). Niin vaikka se tarjous dvd mussulle, naistenlehti sulle ja pidätte rentouttavan iltapäivän ensi kerralla. Ja sopimus, että leluosastolla ollaan n. 10 min, jona aikana tämä max. 5€:n ostos valikoidaan ja sitten ostetaan sulassa sovussa tarvittavat ruuat ja vessapaperit ja lähdetään kotio.
Tekeminen: lapsi kiukkuaa huomattavasti vähemmän kun sillä on kivaa puuhaa: retkiä, uimista, leivontaa, pyykin pesua, mustikan poimimista, leikkipuistoa, kävelylenkkiä jne... päivät riittävän täyteen, ei ehdi kiukutella. Sit välillä pidätte kiukkupäiviä kotona kun "ei ole mitään tekemistä", sekin on hyvä joo, mutta ei joka päivä, ei sitä kestä kukaan.
Ja parhaita kasvatusoppaita kirjoittavat ne, jotka ei koskaan itse vedä sitä arkista lastenhoitoa 24/24... joten heitä kaikki oppaat heti pois. Käytäntö näyttää miten itse jaksat parhaiten... et ainakaan niin, että lapsi huutaa joka päivä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulle 14, helpottaa kuulla etten ole ainoa. Muiden ihmisten paheksuvista katseista en jaksa välittää enää, saatika helppojen lasten vanhempien ota-syliin-halaa-neuvoista. Sellainen ihminen ei ole joutunut ikinä kokemaan kuinka lapsi potkii ja vaahtoaa yli tunninkin raivokkaana rikkoen kaikki mikä eteen sattuu -päivittäin. Kyllä sellainen syö hermoja ja tekee itsekin mieli kirkua täysillä, enkä ymmärrä miksei saisi. eikö ole parempi päästää höyryjä itsekin pois kuin syödä päivittäin rauhoittavia lääkkeitä.
Olen käynyt työn puolesta 8-tunnin psykologiset testit aikoinaan ja sain normaalit pisteet ja psykologi arvioi minut erittäin rauhalliseksi ihmiseksi. No enpä ole enää.
Kauppa ei ole leikkipaikka!
Omani on aina rattaissa kun mennään kauppaan, eikä pääse raivoamaan, ajan kanssa ku oppii käyttäytyy niin pääse kävelemään
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan perusasioita: lapsi ei määrää kuinka kauan leikkipaikalla ollaan, ja sinä, pidä auktoriteettis eli kun sanot että lähdetään, niin silloin LÄHDETÄÄN ja thats it. Kaksivuotias päättää kaksivuotiaalle sopivalla tasolla asioista, ja ne päätökset on esim. valita aamulla paita kahdesta vaihtoehdosta. Kaksivuotias ei myöskään päätä mitä perhe syö, missä vieraillaan, kuinka kauan ollaan. Ja ei, huutaa ei tarvitse, kun on auktoriteettia niin hyvinkin hiljainen ääni tehoaa.
On minulla hyvinkin itsepäinen lapsi, edelleen 8-vuotiaan kanssa saa vääntää asioista jatkuvasti. Millainenkohan terrori tu olisi jos olisi jo 2-vuotiaana saanut vallan äidin yli?
Ystävällisyydellä ja lapsen arvostamisella pääsee pitkälle, mutta on tilanteita joissa aikuinen nyt vaan on se joka määrittää rajat, huudon ja riehumisen uhallakin.
Toinen esimerkki: Työpuhelimeni soi, lapsi halusi vastata siihen, mutta ei ehtinyt. hän nappasi puhelimen kädestäni ja heitti sen lattialle niin, että kaikki osat irtosivat. Lupaanko jäätelöä että ei heitä enää sitä lattialle vai mitä neuvoja isoäiti antaisi tähän? Tai siihen että lapsi heittää kaukosäätimet ikkunaan tai rikkoo radion ja yrittää kaataa television? Veikkaanpa että isoisä hakee siinä vaiheessa kättä pidempää metsästä ja käskee mummon pitämään suunsa kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On nyt vanhemmissa vika. Ennen kauppaan menoa kerro että leluosasto ei ole leikkipaikka eikä totisesti ole. Lelut on siellä myyntiä varten. Kerro lapselle että niin ei saa toimia. Kulje lapsen kanssa eri kautta ja pida lapsi rattaissa. Jos lapsi riehuu silti kävele rauhallisesti kaupasta ulos. Sano lapselle että menemme kotiin eikä osteta yhtään mitään kun et käyttäydy. Etukäteen tee selväksi asiat toimi myös sanomasi mukaan. Älä hermostu näytä lapselle omalla käytöksellä että olet nyt tosissasi. Tämän kun teet niin monta kertaa että menee perille. Loppuu kyllä taatusti. Aina pois mitään ei osteta. Kyllä menee perille.
Pitäiskö tehdä vielä yks lapsi, mä niin kaipaan tätä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On nyt vanhemmissa vika. Ennen kauppaan menoa kerro että leluosasto ei ole leikkipaikka eikä totisesti ole. Lelut on siellä myyntiä varten. Kerro lapselle että niin ei saa toimia. Kulje lapsen kanssa eri kautta ja pida lapsi rattaissa. Jos lapsi riehuu silti kävele rauhallisesti kaupasta ulos. Sano lapselle että menemme kotiin eikä osteta yhtään mitään kun et käyttäydy. Etukäteen tee selväksi asiat toimi myös sanomasi mukaan. Älä hermostu näytä lapselle omalla käytöksellä että olet nyt tosissasi. Tämän kun teet niin monta kertaa että menee perille. Loppuu kyllä taatusti. Aina pois mitään ei osteta. Kyllä menee perille.
AP:n lapsi on nykyään jo 14v, asia ei liene enää kovin ajankohtainen...
Ei on aina ei ja siitä pidetään kiinni! Miksi venytät aikaa? Ja sitten voi jättää kauppareissujen ajaksi lapsen kotiinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhmaikäisen kanssa pärjää olemalla rauhallinen, johdonmukainen, tee se mitä sanot uhkailla ei saa. Puhu aina etukäteen mihin ollaan menossa esim. Kauppaan kun mennään kerrot etukäteen saako lapsi sieltä mitään. Jos ei kerro sekin. Jos alkaa kiukkutella sitte ovesta ulos tyhjin käsin. Tee tämä niin usein kunnes oppi menee perille. Itse toimin näin ruokapöydässä alkaa leikkiä kiukutella ruuan kanssa varoitan ensin jos et syö ruokaasi nätisti tulee lähtö pöydästä jos jatkaa nostan lattialle ja ruoka häviää kaappiin. Tässä vaiheessa sanon heti kun syöt nätisti saat tulla syömään. Jos jatkaa uudelleen yrittamisen jälkeen nostan lattialle ja se ruokailu päättyy siihen. Sitten taas kun on ruoka-aika saa syötävää. Tätä tein muutamia kertoja on muuten syönyt pöydässä nätisti. Sama pätee leluihin jos heitellään lähtee lelut pois. Ei heitä enää tietää mitä seuraa. On tehtävä määrätietoisesti eikä anneta näissä asioissa periksi. Huonosta käytöksestä on aina seuraus hyvästä taas kehutaan toimii hyvin
On sitte uudet haasteet tupakka viina huumeet
Lapsi varmaan jo panee kännissä kolmea miestä jossain Malmilla pusikossa, ei ole oppinut että ei on aina ei...
Vejä ympäri korvia sitä niinkuin isovanhemmilla oli tapana.
Otat holdingiin ja sanot että se on vaan tunne, se menee ohi.
15/15 tässä vielä.
Olen useamman lapsen äiti ja useamman lapsen isoäiti ja kokemus on osoittanut, että oma hermoilu on se kaiken pilaaja! Viimeisin todiste tuosta on, kun lapsenlapsemme, 4-5v poika tuli meille muutamaksi päiväksi ja isoisä sanoi hänelle tiukasti, että "nyt sitten lähdetään, alapas pukea!" ja kun poika ei heti totellut, isoisä alkoi polttaa käämiään siten, että ärähti lapselle, että nyt vaan on lähdettävä. No, ei poika siitä tehnyt elettäkään lähteäkseen, joten koska oltiin molemmat aikuiset lähdössä ja piti saada lapsikin mukaan, ja isoisä luovutti houkuttelun, menin apuun ja lempeällä äänellä ja hymyhuulin ja silmiin katsoen sanoin lapselle, että hei, pukisit nyt, kun meidän pitäis lähtee, eikä me voida sua pientä jättää tänne yksin olemaan, ja voihan olla, että isoisä ostaa meille jätskitkin, kun näin kuuma on. Eli lempeä katsekontakti, hymy, leppoisa ote ja suora osoitua, että sinä olet tärkeä, olet rakas, sinut otetaan huomioon, ja sinulle osoitetaan hyvää, niin käytöksen, puheen kuin antamistenkin suhteen.
Olen ollut joskus ihan hirveä äiti, huutanut ja mesonut, jos joku ei mennyt minun mieleni mukaan, tai joku sotki tahallaan tms. Tottakai ne lapset sotkee, tahallaan tai hauskaa pitäessään. Sit onneks tajusin lopulta, että ei hemskatti tämä mene näin! Minähän oon oikeesti hirveen kärttynen äiti ja komentelen vaan koko ajan! No, siinä meni tovi ja toinenkin, mut aloin tosiaan löysäillä ja pian naurettiin yhdessä lapsen kanssa, jos ikkunassa oli mansikkahillokukkia (vahingossa hillosormin koskenut ikkunaan) ja yhdessä myös "sotkettiin", eli leivottiin niin että oltiin kuin jauhoukkoja! Ja hauskaa oli! Samalla sitten neuvoin lapsia, miksi, miten, miten muutoin voi tehdä, mitä seuraamuksia. Ja ihan noista kivoja aikuisia on tullut!!! Viimeisestä lapsesta osasi jo nauttia täysillä!
Äidit, rakastakaa lapsianne ja puuhatkaa heidän kanssaan niin paljon, kuin voitte töiltänne ja pakollisilta asioiltanne. Se tulee ihanana palkkiona takaisin!!!