Miten ateisti lohduttaa omaisensa menettänyttä surevaa?

Miettikää nyt vähän. Ei se mitä voi sanoa riipu siitä omasta uskosta, vaan siitä surevan omaisen uskosta tai muusta näkemyksestä kuolemaan. Kyllähän uskovaiset voi ladella noita juttuja että taivaassa tavataan, mutta ei se lohduta pätkääkään sellaista ihmistä joka ei itse usko.

Teen sitä jatkuvasti. Olen lääkäri.



Minusta tuntuu, että yleensä suomalaisille on vaikea kohdata juuri kuolleen ihmisen omainen. Pahinta mitä voi tehdä on vältellä surevaa. Ei edes tarvitse sanoa mitään. Tai voi vaan kysyä voiko jotenkin auttaa.

tarviiks uskossa olevien edes lohduttaa, kun hehän tapaavat myöhemmin, ja kaikella on tarkoituksensa, ja lintukaan ei tipahda jumalan käskemättä?

Että eikö uskovien ole aika turhaa edes surra?

Ja mitä lohtua olisikaan sanoa, että taivaassa tapaatte taas, vai miten tässä nyt oletetaan uskovien lohduttavan?

Halaamalla, kuuntelemalla, olemalla läsnä. Luulen että jos surevan ihmisen uskonnollinen näkemys ei ole tiedossa voisi uskovienkin olla parempi pitäytyä vain tässä. Jos itseltäni kuolisi lapsi kamalalla tavalla ja joku tulisi siihen kommentoimaan että se oli vain rakastavan jumalan tahto, saattaisin tirvaista nenään.

voin surra vaikka uskonkin, että voimme tavata taivaassa jälleen. Jäähän nyt ikävä ja aukko elämään, jos läheinen menehtyy.



Minä kuitenkin eniten suren niitä kuolevia, joiden uskonnollista vakaumusta en tiedä, eli jos en voi olla varma minne hän on täältä lähtenyt..



Minusta on äärimmäisen lohdullista ajatella, että tapaamme vielä, ja kuoleva ei kuollessaan katoa olemasta, vaan pääsee taivaaseen.



Mutta ei aina tarvitse mitään sen kummemmin sanoa.. Juuri tuo "otan osaa" voi riittää ihan hyvin, jos ei muuta osaa sanoa.

pitääkö tästä avauksesta päätellä, että ap:lla ei ole muita tapoja lohduttaa surevaa kuin tarjoamalla Jeesusta, vai onko avaus tehty ihan mielenkiinnosta?



Mulle surevan ihmisen lohduttaminen tulee luonnostaan, vaikka ainahan se on raskasta.

mun lapsi kuolee syöpään muutaman viikon sisällä. nyt ajateltuna sanoisin, ettei mua todellakaan tule lohduttamaan mitkään sellaiset kommentit, joissa lapseni kuolema todetaan jotenkin hyväksi asiaksi tyyliin "parempi näin" tai "näin oli tarkoitettu".



sanoisin, että vitut oli tarkoitettu, eikä mitenkään ole parempi näin. siihen sitten kun tulee joku puhumaan vielä jumalan kämmenestä (ei kukaan ole huoleton....) ja "nyt hänellä on parempi olla" niin pitää kyllä hillitä itsensä ettei tule sanoneeksi pahasti.



älkää ihmiset sanoko mitään. korkeintaan sen, että olette pahoillanne. kysykää, miten muu perhe jaksaa, voiko olla avuksi.



minusta on äärimmäisen kylmää heitellä "elämä jatkuu"-kommentteja tai juuri noita jumalajuttuja, tai vielä typerämpää alkaa puhua jotain diipadaapaa jälleensyntymästä, sillä "minulle kerrottiin juu että edellisessä elämässäsi lapsesi on asunut bulgariassa ja ollut itseasiassa sinun isäsi". että on lapseni kuulemma valinnut oman elämänsä täällä... voi helvetin helvetti ihmiset. joku tolkku sentään!



ja terveiset tutuille, täällä on mennyt kaksi viinilasillista...

asiahan on niin, että uskovaiset USKOO, että tapaavat kuoleman jälkeen kaverinsa jälleen taivaassa. Näin ei silti välttämättä ole. Siihen nähden kannattaisi elää kuitenkin tätäkin elämää eikä vain odotella sinne taivaaseen pääsyä, vaikka uskossa olisikin.

Halaamalla, kuuntelemalla, olemalla läsnä. Luulen että jos surevan ihmisen uskonnollinen näkemys ei ole tiedossa voisi uskovienkin olla parempi pitäytyä vain tässä. Jos itseltäni kuolisi lapsi kamalalla tavalla ja joku tulisi siihen kommentoimaan että se oli vain rakastavan jumalan tahto, saattaisin tirvaista nenään.

Lähivuosina olen menettänyt hieman liian monta läheistä. Jos joku olisi vielä tullut selittämään, että "se oli jumalan tahto ja nyt hän on jumalan luona", niin olisin varmaan oikeasti lyönyt. Hyvä, että kaikki olivat fiksuja ja lohduttivat muilla keinoin.

mun lapsi kuolee syöpään muutaman viikon sisällä. nyt ajateltuna sanoisin, ettei mua todellakaan tule lohduttamaan mitkään sellaiset kommentit, joissa lapseni kuolema todetaan jotenkin hyväksi asiaksi tyyliin "parempi näin" tai "näin oli tarkoitettu".

sanoisin, että vitut oli tarkoitettu, eikä mitenkään ole parempi näin. siihen sitten kun tulee joku puhumaan vielä jumalan kämmenestä (ei kukaan ole huoleton....) ja "nyt hänellä on parempi olla" niin pitää kyllä hillitä itsensä ettei tule sanoneeksi pahasti.

älkää ihmiset sanoko mitään. korkeintaan sen, että olette pahoillanne. kysykää, miten muu perhe jaksaa, voiko olla avuksi.

minusta on äärimmäisen kylmää heitellä "elämä jatkuu"-kommentteja tai juuri noita jumalajuttuja, tai vielä typerämpää alkaa puhua jotain diipadaapaa jälleensyntymästä, sillä "minulle kerrottiin juu että edellisessä elämässäsi lapsesi on asunut bulgariassa ja ollut itseasiassa sinun isäsi". että on lapseni kuulemma valinnut oman elämänsä täällä... voi helvetin helvetti ihmiset. joku tolkku sentään!

ja terveiset tutuille, täällä on mennyt kaksi viinilasillista...

Näin netissä kun ei voi halatakkaan, toivoisi että olisi jotain mitä voisi sanoa, mutta ei tuollaiseen tilanteeseen taida olla olemassa mitään lausetta mikä lohduttaisi. Toivon että sinulla on ihmisiä, jotka voivat olla oikeasti tukenasi, niitä jotka eivät tyrkytä omia näkemyksiään elämästä ja kuolemasta.

erään sukulaiseni kertoma juttu. Hän on mukana semmoisessa toiminnassa, jossa etsitään tukiystäviä mt-potilaille. Toiminta on järjestetty seurakunnan kautta. Toimintaa vetävä henkilö oli sanonut, että halukkaita ystäviä on jonkin verran tarjolla, mutta kaikkia ei voi ottaa toimintaan mukaan, koska toiset ovat liian uskovaisia, ts. tuputtavat jeesusta ja jumalaa, kun pitäisi jutella ihan normaaleista asioista eikä yrittää käännyttää.

ei katoa, vaan se jatkaa jossakin energian muodossa oloaan.



Ei sen sielun olemassaolon tarvitse loppua kuolemaan, jos ap. nyt tätä tarkoittaa.

ilman valtavia kärsimyksiä, se lohdutti meitä kaikkia.

Monella kun on uskomattoman kamalat kivut, se olisi ollut vielä kamalampaa katsoa vierestä ja odottaa kuoleman helpotusta.

En ole uskovainan, mutta silti uskon, että kyllä se sisko jossakin muodossa on läsnä mun ja läheistensä elämässä. Päivittäin mietin siskoa ja lähetän ajatuksia hänelle.

mun lapsi kuolee syöpään muutaman viikon sisällä. nyt ajateltuna sanoisin, ettei mua todellakaan tule lohduttamaan mitkään sellaiset kommentit, joissa lapseni kuolema todetaan jotenkin hyväksi asiaksi tyyliin "parempi näin" tai "näin oli tarkoitettu".

sanoisin, että vitut oli tarkoitettu, eikä mitenkään ole parempi näin. siihen sitten kun tulee joku puhumaan vielä jumalan kämmenestä (ei kukaan ole huoleton....) ja "nyt hänellä on parempi olla" niin pitää kyllä hillitä itsensä ettei tule sanoneeksi pahasti.

älkää ihmiset sanoko mitään. korkeintaan sen, että olette pahoillanne. kysykää, miten muu perhe jaksaa, voiko olla avuksi.

minusta on äärimmäisen kylmää heitellä "elämä jatkuu"-kommentteja tai juuri noita jumalajuttuja, tai vielä typerämpää alkaa puhua jotain diipadaapaa jälleensyntymästä, sillä "minulle kerrottiin juu että edellisessä elämässäsi lapsesi on asunut bulgariassa ja ollut itseasiassa sinun isäsi". että on lapseni kuulemma valinnut oman elämänsä täällä... voi helvetin helvetti ihmiset. joku tolkku sentään!

ja terveiset tutuille, täällä on mennyt kaksi viinilasillista...

Näin netissä kun ei voi halatakkaan, toivoisi että olisi jotain mitä voisi sanoa, mutta ei tuollaiseen tilanteeseen taida olla olemassa mitään lausetta mikä lohduttaisi. Toivon että sinulla on ihmisiä, jotka voivat olla oikeasti tukenasi, niitä jotka eivät tyrkytä omia näkemyksiään elämästä ja kuolemasta.

tietäen että tämä oli tässä. Ei silloin tarvitse mitään lohdutuksia kuoleman hetkellä, kun tosiasiat ovat olleet tiedossa. Jokaisella on aikansa, toiset saavat enemmän kuin toiset, mutta elämä on. Tärkeintä on tiedostaa kuolevaisuus joka päivä, jolloin pystyy nauttimaan elämästä täysillä. Paradoksaalista ehkä, mutta uskon tämän olevan totuus.



Kun minulta on kuollut läheisiä, olen pitänyt parhaina ihan käytännön lohdutuksen sanoja, kuten että 'vuoden se kestää, että menetyksestä toipuu' tai 'onneksi tätä sattuu harvoin', tms.

miksi pitäisi keksiä jotain satuja kuolemanjälkeisestä elämästä aikuiselle ihmiselle?

tietäen että tämä oli tässä. Ei silloin tarvitse mitään lohdutuksia kuoleman hetkellä, kun tosiasiat ovat olleet tiedossa. Jokaisella on aikansa, toiset saavat enemmän kuin toiset, mutta elämä on. Tärkeintä on tiedostaa kuolevaisuus joka päivä, jolloin pystyy nauttimaan elämästä täysillä. Paradoksaalista ehkä, mutta uskon tämän olevan totuus.

Kun minulta on kuollut läheisiä, olen pitänyt parhaina ihan käytännön lohdutuksen sanoja, kuten että 'vuoden se kestää, että menetyksestä toipuu' tai 'onneksi tätä sattuu harvoin', tms.

Olisi kyllä ehkä aivan käsittämättömän typerää väittää jollekkin lapsensa menettäneelle, että siitä toipuu vuodessa. Oikeasti, olkaa hiljaa, tulee vähemmän vahinkoa. Tuollaiset möläytykset syöpyy varmasti ikuisesti mieleen.

tietäen että tämä oli tässä. Ei silloin tarvitse mitään lohdutuksia kuoleman hetkellä, kun tosiasiat ovat olleet tiedossa. Jokaisella on aikansa, toiset saavat enemmän kuin toiset, mutta elämä on. Tärkeintä on tiedostaa kuolevaisuus joka päivä, jolloin pystyy nauttimaan elämästä täysillä. Paradoksaalista ehkä, mutta uskon tämän olevan totuus.

Kun minulta on kuollut läheisiä, olen pitänyt parhaina ihan käytännön lohdutuksen sanoja, kuten että 'vuoden se kestää, että menetyksestä toipuu' tai 'onneksi tätä sattuu harvoin', tms.

Olisi kyllä ehkä aivan käsittämättömän typerää väittää jollekkin lapsensa menettäneelle, että siitä toipuu vuodessa. Oikeasti, olkaa hiljaa, tulee vähemmän vahinkoa. Tuollaiset möläytykset syöpyy varmasti ikuisesti mieleen.

Lapsen menetyksestä ei välttämättä toivu vuodessa, mutta aika parantaa nekin haavat. Tosiasia on kuitenkin se, että kun vuosi on mennyt ja on käynyt läpi sen vuoden ilman menetettyä läheistään, seuraava vuosi on jo helpompi.

Minusta tällaiset ihmiset, jotka pitävät omaa suruaan jotenkin pyhänä ja erityisenä ovat vähän tasapainottomia. Tietenkään jos ei ole koskaan kokenut mitään menetyksiä, lapsen menetys voi tuntua ylitsepääsemättömältä, mutta jos on mitään kokemusta luopumisesta, kyllä lapsenkin kuolemasta yli pääsee. Ainakin suuri osa sen kokeneista pääsee. On aika lapsellista jäädä murehtimaan alhoonsa sillä mentaliteetilla, että kukaan ei voi ymmärtää ja aih ja voih eihän tästä pääse ikinä yli. Koska kyllä siitä pääsee. Ajan kanssa. Varsinkin jos kuolema on luonnollinen.

Lohduttaminen ilman uskontoa, mitä siihen kuuluu?

Kuuntelu ja kysyminen mistä sureva haluaa puhua. Kaikkein raskainta on niillä joille ei ole koskaan puhuttu kuolemasta, asiasta on aina vaiettu ja sitten se vaan on siinä läsnä.

Itse sanon surevalle ottavani osaa suruun ja olen läsnä parhaan taitoni mukaan.

Jos tietää surevan olevan sellainen ettei hänen elämässään ole uskolla sijaa niin en rupea uskoa tyrkyttämään, mutta voin mainita että jos hän itse haluaa voidaan siitäkin puhua. Jos kuolevalla on elämän katsomus jossa hän kuoleman jälkeen on osa maailmankaikkeutta, niin annan hänen kertoa mikä pelottaa tai lohduttaa, usein pelkkä kuuntele ja läsnäole auttaa, mutta jos kuolevaa kuoleman jälkeinen tila pelottaa eikä hän usko mihinkään jumalaan tai vastaavaan, niin siihen en osaa mitään lohduttavia sanoja sanoa. Osaako joku? Pitääkö kysyä vapaa-ajattelijoilta miten siinä tilanteessa tulee menetellä