Selvisikö Bulevardin surmien motiivi koskaan ?

mutta en sitä, miten avioehto automaattisesti sulkisi pois yhteisomistuksen.

meillä ainakin avioehto on tarkoittanut sitä, että rahoittaja omistaa ostetun tavaran myös eron tullen, vaikka se sillä hetkellä yhteiseen käyttöön ostettaisiinkin.

Tuntuu ihan kamalalta, että miehelle julkisivu on ollut niin tärkeä, että on päätynyt tuollaiseen tekoon rahan takia.

ja kuoli

ja kuoli

tämä rekkakuski kolarista tuumaa, ei varmaan ihan hirveästi harmita että tyyppi teki itsarin. Ois kyllä voinut tehdä sen niin ettei muita osapuolia olisi tarvittu ollenkaan.

Jos muija on niin ns statuksen perään niin kyllähän mies siihen voi sanoa, että EI. On se kumma jos mies ei kahtee omalle vaimolleen sanoa, että ei meillä ole rahaa näin hienoon asuntoon. Siinä on valittu vääränlainen puolisi, naisen olisi pitänyt naida rahaa ja miehen jotain ihan muuta. Täysin toimimaton suhde tuollainen jos ei puhuta onko rahaa vai ei ja toisekseen miten joku nainen voi olla noin pihalla raha-asioista, ettei tiedä onko perheellä euroja vai ei. Aivan järkyttävän turha syy kuolla.

ja kuoli

tämä rekkakuski kolarista tuumaa, ei varmaan ihan hirveästi harmita että tyyppi teki itsarin. Ois kyllä voinut tehdä sen niin ettei muita osapuolia olisi tarvittu ollenkaan.

vammautuu itsemurhakolarissa eliniäkseen, jos ei muuten, niin henkisesti. Todella itsekäs tapa tappaa itsensä.

ja epäonnistumisen myöntäminen (jopa itselle) on mahdotonta!

Miettikää nyt, aika harva osaa luontaisesti nolossa tilanteessa nauraa itselleen tai myöntää muille, kenties vieraille, oman heikkoutenta.

Kuinka moni loukkaantuu töissäkin pikkuasiasta? Itkee (töissä, julkisesti tai yksin kotona) kun joku sanoo pahasti tai loukkaa tai syyttää jostain? Harkitsee sairaslomaa, koska töihin palaaminen tuntuu kamalalta sellaisen nöyryytyksen jälkeen? Ja tämä tunne kertaa tuhat?

Jossain tilanteessa toinen osaa reilusti sanoa, että kylläpäs meillä nyt menikin tämä juttu pieleen --> kerää todennäköisesti tervettä myötätuntoa ja tukea, ja arvostusta siitä että osaa pää pystyssä myöntää asian.

Toinen samassa tilanteessa pelkää niin paljon muiden tuomioita ja kasvojen menetystä, että ennemmin surmaa perheensä. Ihminen siinä tilanteessa ei pysty hahmottamaan miten helposti tilanteesta voisi selvitä. Ei ymmärretä ettei ihmisiä oikeasti haittaa jos epäonnistuu, jos sen reilusti kertoo. Psykologisesti ihmiset kunnioittavat eniten niitä, jotka itse suhtautuvat rennosti omiin virheisiin.

tosi hyvin vastattu

Olena huomannut omasta kaveripiiristäni, että naisilla on ns itsetunto-ongelmia paljon enemmän kuin miehillä. Koitetaan päteä vaatteilla, asunnolla, autolla, lapsilla jne jne. Tuossakin tapauksessa tuntuu siltä, että kotona asunut perheen äiti oli niin pinnallinen, ettei mies uskaltanut kertoa, ettei rahaa tosiasiassa ole näin paljoa. Tosi munaton mieskin kyllä, on se nyt kumma jos ei omalle puolisolleen kehdata kertoa, että rahaa on, mutta ei tälläiseen elämään.

Mutta tässä tapauksessa asuntoa on oltu ostamassa, muutosta on puhuttu, muuttolaatikot tilattu ja mitään uutta asuntoa ei ollutkaan olemassa. Poliisin mukaan rouva ei tiennyt siitä. Mietin ihmeissäni, miten ei tiennyt. Pointti on siis se, että asunto piti ostaa vain miehen. Miksi? Miksei yhteiseksi? Siksi, että he ovat pitäneet rahojaan erillään ja avioehtokin kielii siitä. Ei noilla tietenkään ole mitään automaattista yhteyttä, en ole väittänytkään sitä. Siksi ihmetyttää, miksi siihen nyt takerrutaan. Heillä oli avioehto ja se vahvistaa sen ajatuksen, että asuntoa osti mies yksin ja se taas tarkoittaa, että rouva ei tiennyt peruuntuneesta asuntokaupasta. Tai siitä, ettei lainaa irronnut tai whatever olikin syy.

mutta en sitä, miten avioehto automaattisesti sulkisi pois yhteisomistuksen.

meillä ainakin avioehto on tarkoittanut sitä, että rahoittaja omistaa ostetun tavaran myös eron tullen, vaikka se sillä hetkellä yhteiseen käyttöön ostettaisiinkin.

kysyn vaan kun tuntuu vähän siitä että suomalainen yhteiskunta odottaa että kaikki omistaa hienon asunnon jopa omakotitalon ja hienon auton ja mökin ja miksei vene... voiko joku selittää minulle mistä tämä mentaliteetti tulee (olen ulkomaalainen)?

Ajatuskin puolisonsa puukottamisesta, lastensa tukehduttamisesta ja itsensä kiilaamisesta rekan eteen saa minut voimaan pahoin.



Ja se omaisten suru lopun ikää.



Elämä on joskus niin epäreilua ja raakaa.

kysyn vaan kun tuntuu vähän siitä että suomalainen yhteiskunta odottaa että kaikki omistaa hienon asunnon jopa omakotitalon ja hienon auton ja mökin ja miksei vene... voiko joku selittää minulle mistä tämä mentaliteetti tulee (olen ulkomaalainen)?

Sanoisin, että aika pitkälti mediavetoista ja sitten epäonnistumisesta Suomessa pilaktaan paljon enemmän kuin missään muualla. Siksi mm yrittämienn on vaikeaa kun pelätään epäonnistumista ja yrittämisessä on aina suuri riski epäonnistua. Viimeiset 10 vuotta olla höpöttty asunnoista etenkin pk-seudulla ja kaupngin jakaantumista mamu-itään ja parempien ihmisten länteen jne. Lapset jo kasvaa tuohon, että pitää olla brandia, merkkiä, rahaa, kelloa, puhelinta jne jne.

Tärkeää on tämä:



ihminen ei tarvitse hyväksyvää läsnäoloa silloin kun asiat menevät hyvin. sitä tarvitaan silloin kun epäonnistuu.

Olena huomannut omasta kaveripiiristäni, että naisilla on ns itsetunto-ongelmia paljon enemmän kuin miehillä. Koitetaan päteä vaatteilla, asunnolla, autolla, lapsilla jne jne. Tuossakin tapauksessa tuntuu siltä, että kotona asunut perheen äiti oli niin pinnallinen, ettei mies uskaltanut kertoa, ettei rahaa tosiasiassa ole näin paljoa. Tosi munaton mieskin kyllä, on se nyt kumma jos ei omalle puolisolleen kehdata kertoa, että rahaa on, mutta ei tälläiseen elämään.

Ja hän on vähemmän koulutettu ja huomattavasti pienempituloinen kuin miehensä.

Valtaosa tuttavistani on pariskuntia, joiden tulotaso on sama. Ja, kas kummaa, eipä niillä naisilla, jotka itse tienaavat rahansa, juurikaan ole tarvetta päteä omaisuudellaan.

että kun tappaa perheensä, niin nämä epäonnistumiset talokaupoissa revitellään lööpeiksi joka kioskin seinään.

kysyn vaan kun tuntuu vähän siitä että suomalainen yhteiskunta odottaa että kaikki omistaa hienon asunnon jopa omakotitalon ja hienon auton ja mökin ja miksei vene... voiko joku selittää minulle mistä tämä mentaliteetti tulee (olen ulkomaalainen)?

Vielä muutama sukupolvi sitten, no sanotaan vielä 50-luvulla, suurin osa ihmisistä eli hyvin, hyvin vaatimatonta elämää, köyhiä oli paljon. Sata vuotta sitten tavallinen tallaaja oli töissä suunnilleen aamuviidestä iltaseitsemään saadakseen katon pään päälle ja jonkinlaista syötävää, omistamatta periaatteessa koskaan mitään.

Nykyaikainen vauraus tuli liian äkkiä, tärkeintä oli omistaminen, kaikkea on saatava, materialismi kukoistaa.

Itse elin lapsena 70-luvun Suomessa ja nyt taas aikuisena ja tähän materianpalvontaan on ollut todella vaikea tottua - varsinkin kun itsellä ei kummoiseen materiaan ole koskaan ollut varaa (ei täällä eikä ulkomailla).

Jäin nimittäin miettimään, että mitä en ole huomannut omassa tilanteessani. Olen siis tuo, jolla on avioehto ja asuntolaina puoleksi.

Mutta tässä tapauksessa asuntoa on oltu ostamassa, muutosta on puhuttu, muuttolaatikot tilattu ja mitään uutta asuntoa ei ollutkaan olemassa. Poliisin mukaan rouva ei tiennyt siitä. Mietin ihmeissäni, miten ei tiennyt. Pointti on siis se, että asunto piti ostaa vain miehen. Miksi? Miksei yhteiseksi? Siksi, että he ovat pitäneet rahojaan erillään ja avioehtokin kielii siitä. Ei noilla tietenkään ole mitään automaattista yhteyttä, en ole väittänytkään sitä. Siksi ihmetyttää, miksi siihen nyt takerrutaan. Heillä oli avioehto ja se vahvistaa sen ajatuksen, että asuntoa osti mies yksin ja se taas tarkoittaa, että rouva ei tiennyt peruuntuneesta asuntokaupasta. Tai siitä, ettei lainaa irronnut tai whatever olikin syy.

mutta en sitä, miten avioehto automaattisesti sulkisi pois yhteisomistuksen.

meillä ainakin avioehto on tarkoittanut sitä, että rahoittaja omistaa ostetun tavaran myös eron tullen, vaikka se sillä hetkellä yhteiseen käyttöön ostettaisiinkin.

Minulla ja miehellä on hyvin samanlainen suhtautuminen rahaan, kuluttamiseen ja kilpailua korostavaan yhteiskuntaan. Toinen meistä tulee hyvin keskiluokkaisesta kodista, toinen rikkaammasta. Ja samalla tavalla halutaan elää. Autoa käytetään 10 vuotta ja vaihdetaan. Perusauto. Ruoka on hyvää, mutta tehdään paljon itse ja ostetaan taloudellisesti. Tavaroissa ostetaan pitkäikäisiä klassikkoja, mitä ei vaihdeta kahden vuoden välein. Vaatteet ostetaan mitä tarvitaan ja todella käytetään. Matkustellaan kun työltä keritään. Tuhlata ja mällätä ei omasta mielestä juuri koskaan.



Lainaa on vähän ja taloudellinen tilanne vakaa. On sijoituksia, asuntoja yms. Raha-asioista ei juuri puhuta. Ystävien ja muiden kautta paineita toki olisi jos niitä haluaisi ottaa. Hauskempaa on kuitenkin iloita mukana kun jollakin on jotakin kivaa ja kaunista.



Tunnen monia jotka elävät kutakuinkin samoin. Mutta sitten on myös niitä jotka lähtevät siihen ikuiseen kilpavarusteluun. Ja kärjistäen kapitalismissa kuitenkin toisen voitto on toisen tappio.

kysyn vaan kun tuntuu vähän siitä että suomalainen yhteiskunta odottaa että kaikki omistaa hienon asunnon jopa omakotitalon ja hienon auton ja mökin ja miksei vene... voiko joku selittää minulle mistä tämä mentaliteetti tulee (olen ulkomaalainen)?

Sanoisin, että aika pitkälti mediavetoista ja sitten epäonnistumisesta Suomessa pilaktaan paljon enemmän kuin missään muualla. Siksi mm yrittämienn on vaikeaa kun pelätään epäonnistumista ja yrittämisessä on aina suuri riski epäonnistua. Viimeiset 10 vuotta olla höpöttty asunnoista etenkin pk-seudulla ja kaupngin jakaantumista mamu-itään ja parempien ihmisten länteen jne. Lapset jo kasvaa tuohon, että pitää olla brandia, merkkiä, rahaa, kelloa, puhelinta jne jne.

No jottei menisi kansallinen itsesyytöstely liioittelun puolelle, niin kyllä kai sentään edes Japanissa (ja Kiinassakin) kasvojen menetys, kulissien kaatuminen tai muu epäonnistuminen on vielä hiukan pahempi juttu kuin meillä.