Alkoholistiperheiden lapset, kysymys teille

Mun isä on alkoholisti (nykyään raitistunut). Mun lapsuus oli ihana. Rakastan isää todella paljon. Hän oli ihana ja upea isä, on edelleen. Odotan innolla, että saan viedä hänelle jonain päivänä lapsenlapsia hoitoon (ei oo vielä lapsia). Usein koulusta tullessa kossupullo oli korkattuna tiskipöydällä ja isä kännissä. Ruoka oli kuitenkin laitettu ja koti tip top (isä oli tuolloin työttömänä joten hoiti kotihommat). Isä alkoi heti hääräämään mulle ruokaa ja kyselemään miten koulussa meni. Huolehti että söin ja tein läksyt. Mun isä todella joi. Olen siivonnut pienenä hänen oksennuksiaan ja jopa virtsaa vessasta. Oli kussut housuun/osunut ohi pöntöstä. Olen vanhempana kantanut hänet kotiin ja hävennyt poikaystävien edessä kännistä isää. Ne on ne ikävät puolet. Mulle ei jäänyt traumoja ollenkaan. Isää ei ole koskaan tarvinut pelätä, ei missään nimessä. Hän on mitä rakastavin ja hellin ihminen niin selvinpäin kuin humalassakin. Hän ei myöskään koskaan raahannut juopporemmejä kotiin tai yöpynyt poissa kotoa. Että löytyy sitä tämmöisiäkin alkoholistiperheitä...

Mutta ei todellakaan tuollainen usein kuvatun oloinen.

Isäni oli niin kutsuttu sosiaalinen juoppo, kuului nimeltä mainitsematta eräisiin herrasmieskerhoihin, oli suuren yrityksen johdossa ja pörräsi politiikassa ja yritysmaailmassa vaikuttavien kanssa. Ulkona piti käydä edustamassa harva se ilta viikossa. Kun tuli kotiin, oli nukkumassa. Viikonloppuisin nukkui krapulaansa. Arkena kävi tunnollisesti töissä.

Jos joi kotona, oli lähinnä rasittava. Halusi jauhaa päivän politiikkaa tai muuta epäkiinnostavaa teinin korviin ja oli marttyyrina, jos ei jaksanut kuunnella.

Varhaislapsuudesta alkaen alkoholi on kuulunut perheessäni aina kuvioihin. Kesällä oltiin terassilla, minä söin tietty jäätelöä. Lomamatkoilla aikuiset istuivat allasbaarissa drinkit kädessä ja me lapset pulikoitiin altaassa. Mitään ei voinut tehdä, jos ei ollut baaria lähimaastossa.

Äitini ei juonut koskaan. Tai joi sen kerran kun oltiin viettämässä iltaa tuttavaperheellä. Kantoi mua nukkuvana taksiin, kompastui portaissa ja mursi reisiluunsa. Sen jälkeen oli niin omantunnontuskissa, ettei enää juonut.

Isän juominen on jättänyt sellaisen jäljen, jota voi verrata hylätyksi tulleen kokemukseen. Tuntui, että mun seura ei koskaan kelvannut isälle, vaan oli aina pakko lähteä jonnekin ulos ja joulunakaan isä ei kestänyt perhettä selvin päin. Näin aikuisena tajuan, että yritysjohtajalla on täytynyt olla valtavat paineet, 90-luvun lama jne, mutta ehkä olisi voinut keksiä jonkin toisen tavan purkaa paineitaan kuin juopotella.

Nyt ihmissuhteissa pelkään, että mies jättää minut, että en kelpaakaan. Olen saanut miehelleni muutaman raivokohtauksen, jos hän on ollut hirveässä humalassa, ilman sen suurempaa syytä. Minua oksettaa katsoa sitä, vaikka juon kyllä itsekin. Jokin primitiivireaktio nostaa päätään.

Alkoholistien lapset on miellyttäjiä, niin myös minä. Kauhea miellyttämisen tarve, en uskalla sanoa ei, pelkään, että mitä jos joku ei tykkääkään. Olen käynyt terapiassa puhumassa ja nykyinen mieheni on tsempannut kovasti. En todellakaan ole mikään arkipäivän nyhverö, päin vastoin. Moni ei varmasti uskoisi, kuinka epävarma olen, sillä päällisin puolin vaikutan itsevarmalta ja määrätietoiselta naiselta, jota mikään ei hetkauta.

Kysyin joskus äidiltä, miksei jättänyt isääni ja kuinka on kesätnyt. "lasten takia piti jaksaa olla yhdessä". Fail.

Omat lapseni eivät ole ikinä nähneet minua edes pikkuhiprakassa, oma luonto ei anna myöten.

Tuli melkein itku kun luin sun viestin. Ihan kun kertoisit mun elämästäni. Jotenkin rauhoittaa oudolla tavalla, että jollakin on ollut noin samanlaista ja nykyhetkeen vaikuttaa oman miehen kanssa miellyttämisenhalu ja kaikki. Halaus sulle kohtalotoveri.

Isä ei ollut pelottava, vaan lähinnä koin, että miksen kelvannut hänelle, kuten pullo ja kaverit. Isä oli rikas mies, joka mahdollisti ryyppäksen kaikkina aikoina ja joka paikassa.



Eipä ole silti kauhean lämpimät muistot, kylmä, kylmä ihminen.

Ehkä osa ihmisistä ei tunnista lähipiirinsä alkoholisteja osin siitä syystä, että se väkivaltaisuus puuttuu? Ja juomista pidetään sitten harmittomana?



Meillä isä muuttui (muuttuu, mutta itse asunut poissa kotoa ja sitä näkemästä vuodesta -97)humalassa piikikkääksi, v*ttuilevaksi, riitaa haastavaksi ja toisinaan myös uhkailee väkivallalla. Muistan joitain käsiksi käymisiä äitiä kohtaan, sekä itsemurhalla uhkailuja - parhaiten sen jolloin juoksin itkien naapuriin sanomaan että isä aikoo ampua itsensä. Itse väkivaltaa oli harvoin, mutta sen uhka oli läsnä aina kun pullo aukesi. Klassisesti karkuun keskellä yötä on lähdetty äidin kanssa kahdestaan kerran - äiti yksin useammin, kun oli vakuuttunut ettei isä minulle tee mitään.



30 vuoden erosta puhumisen jälkeen vanhemmat roikkuvat tuossa helvetissä edelleen. Itse muutin fyysisestikin kauas ja olen tehnyt paljon töitä selvittääkseni päätäni noista asioista- valmista ei ole vielä tullut..

Minä olen elänyt kunnon alkkisperheen elämää, missä nukuin puukot patjan alla jo lapsena kun äiti ne sinne piilotti. Aseet oli sängyn alla piilossa kun ajateltiin, että sieltä isä ei löydä niitä.

Yöllä heräsin usein siihen kun tuijotin pyssyn piippua. Pari kertaa meinasi todella henki lähteä kun isä kännissä yritti tuolilla iskeä päähän.

Metsään painuttiin vilkkaasti pakkasella paljain jaloin. Yöllä nukuin aina vaatteet päällä.

Ja ei, en silti ole ollut koskaan mikään miellyttäjä ja en ole yrittänyt olla kaikille mieliksi ja saada ihmisiä tykkäämään minusta.

Kävin kyllä asiasta juttelemassa a-klinikalla nuorena. Mutta en todellakaan sen takia, että olisin halunnut miellyttää kaikkia. Halusin vain selvittää, että miksi joku voi olla niin mulkku, että tekee tuollaista. Siellä tajusin, että ei siihen ole mitään mystistä syytä. Jotkut on vain juoppoja ja hulluja.

Ihan hyvin olen selvinnyt elämässäni ja olen tyytyväinen kun isäni on kuollut. Äidillä on elämä nykyään paljon helpompaa näin.

.

Alkoholistien lapset on miellyttäjiä, niin myös minä. Kauhea miellyttämisen tarve, en uskalla sanoa ei, pelkään, että mitä jos joku ei tykkääkään. Olen käynyt terapiassa puhumassa ja nykyinen mieheni on tsempannut kovasti. En todellakaan ole mikään arkipäivän nyhverö, päin vastoin. Moni ei varmasti uskoisi, kuinka epävarma olen, sillä päällisin puolin vaikutan itsevarmalta ja määrätietoiselta naiselta, jota mikään ei hetkauta.

Kysyin joskus äidiltä, miksei jättänyt isääni ja kuinka on kesätnyt. "lasten takia piti jaksaa olla yhdessä". Fail.

Omat lapseni eivät ole ikinä nähneet minua edes pikkuhiprakassa, oma luonto ei anna myöten.

Veljeäni hän piinasi, minä taas olin hänelle kaikki kaikesta ja se ahdisti minua kun näin miten veljeni kärsi.



Jouduimme piilottelemaan pulloja ja hän oli väkivaltainen vanhemmilleen ja äitiä kohtaan. Ahdistavin tilanne oli kun olimme isän luona ja hän kävi käsikis äitiinsä.



Äiti ja isä erosivat kun olimme veljeni kanssa pieniä, mutta muistan ne riidat ja tavaroiden paiskomiset.



Mutta elämä alkoi heti tuntua onnellisemmalta kun vihdoin äiti uskalsi muuttaa pois eikä hänen tarvinnut enää pelätä. Äitikin alkoi hiljalleen olla onnellinen.

te jotkut haluatte aikuisina olla tekemisissä tuollaisten kusipäiden kanssa? Minä en ole tekemisissä, ne saastat pilasivat ainoan lapsuuteni ja minun lasteni lapsuutta ne eivät enää pilaa.

Äiti nykyisellään raivoraitis, isä vähentänyt huomattavasti, mutta eronneita ovat kuitenkin.



Lapsena ei koskaan tarvinnut pelätä mitään fyysistä uhkaa, eikä meihin koskaan sormellakaan kajottu-ei edes ne juoppovieraat.



Mitä nyt jäi lapsuudesta kaihertamaan, oli seuraavat:





-turvattomuuden tunne, kun olimme yksin kotona öitäkin pimeällä maaseudulla(4 vuotta nuorempi pikkuveli ja minä). Kerran kotiiin ilmestyikin kaupusteluporukka ovelle koputtelemaan-arvatkaa pelättiinkö



-epävarmuus tuleeko ne kotiin vai hukkuvatko matkalla kotiin/tappelevatko taas itsensä eron partaalle



-juopottelun siivottomuus jäi aina minun hommaksi jo alakouluikäisenä( kerätä pullot, tupakan natsat, pestä yrjöt, tuulettaa, yleinen siivous...



-polttivat sisällä eli haisimme aina tupakalle-koulusta sain huomautuksia että poltan varmasti sillä perusteella itse ( no en polttanut...)



-vanhan viinan haju on pinttynyt mieleen iäksi



-äidin itsemurhayritykset jätti pelon, jonka jäljiltä tarkastelin laakekaapin sisällön joka kerta kun joivat: laskin tabletit, jätin langan oven väliin, jotta tiesin onko/paljonko /mitä on otettu



-kun täytin n. 12, en enää ollutkaan paljon viikonloppuja kotona, kun en enää jaksanut. menin kavereille yöksi, joten joutuivat hommaamaan veljellekin jotain lapsenvahtia.

Pelkäsin viikonlopuja, ja vihasin niitä "vieraita" joita meille aina pukkasi kylään. Palasin sunnuntaina kotiin siivoamaan jäljet,kuuntelemaan vanhempien mykkäkoulua ja katsomaan hitaasti parantuvaa krapulaa.





Joten todellakin allekirjoitan täysin lastensuojelun linjan, että YKSI AIKUINEN ON OLTAVA SELVINPÄIN LASTEN KANSSA. Oli se sitten oma äiti tai palkattu hoitaja, sama se, mutta älkää jättäkö lapsianne yksin vastuuseen itsestään ja pahimmillaan vanhemmistaankin.

Kukahan tekisi tästä elokuvaa-mutta ei kai tämmöinen hätkähdytä ketään, kun mustelmia ei kenellekään tule ja haulikkoa pakoon ei tavinnut juosta..

te jotkut haluatte aikuisina olla tekemisissä tuollaisten kusipäiden kanssa? Minä en ole tekemisissä, ne saastat pilasivat ainoan lapsuuteni ja minun lasteni lapsuutta ne eivät enää pilaa.

Sukupolvien ongelmaketju ei katkea sillä että asioista vaietaan ja työnnetään pää piiloon. Itse haluan työstää asioita ja kyetä elämään oman menneisyyteni kanssa. Erityisen tärkeää tämä on juuri omien lasteni kannalta, koska niin kauan kuin asioita ei tiedosteta eikä käsitellä, ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän omaan vanhemmuuteen.

Haluan myös antaa lapsilleni mahdollisuuden isovanhempiin - onneksi isäni tajuaa että on oltava selvinpäin kun lapsenlapsiaan tapaa. Lasteni ei missään tapauksessa tarvitse nähdä pappaansa humalassa tai aggressiivisena, ja minun tehtäväni on rajata kanssakäymistä siten, että se on lapsen kannalta turvallista. Jotta tähän kykenee, täytyy omassa päässä olla tietty selvyys siitä, miten alkoholismiin ja omaan menneisyyteensä suhtautuu.

Toki joskus voi olla tilanne se, ettei suhteessa alkoholistivanhempaan ole löydettävissä mitään hyvää, ja on parempi katkaista välit kokonaan. Tämä ei silti mielestäni poista tarvetta selvittää asiat omassa päässä.

te jotkut haluatte aikuisina olla tekemisissä tuollaisten kusipäiden kanssa? Minä en ole tekemisissä, ne saastat pilasivat ainoan lapsuuteni ja minun lasteni lapsuutta ne eivät enää pilaa.

Sukupolvien ongelmaketju ei katkea sillä että asioista vaietaan ja työnnetään pää piiloon. Itse haluan työstää asioita ja kyetä elämään oman menneisyyteni kanssa. Erityisen tärkeää tämä on juuri omien lasteni kannalta, koska niin kauan kuin asioita ei tiedosteta eikä käsitellä, ne vaikuttavat enemmän tai vähemmän omaan vanhemmuuteen.

Haluan myös antaa lapsilleni mahdollisuuden isovanhempiin - onneksi isäni tajuaa että on oltava selvinpäin kun lapsenlapsiaan tapaa. Lasteni ei missään tapauksessa tarvitse nähdä pappaansa humalassa tai aggressiivisena, ja minun tehtäväni on rajata kanssakäymistä siten, että se on lapsen kannalta turvallista. Jotta tähän kykenee, täytyy omassa päässä olla tietty selvyys siitä, miten alkoholismiin ja omaan menneisyyteensä suhtautuu.

Toki joskus voi olla tilanne se, ettei suhteessa alkoholistivanhempaan ole löydettävissä mitään hyvää, ja on parempi katkaista välit kokonaan. Tämä ei silti mielestäni poista tarvetta selvittää asiat omassa päässä.

Kysyinkin miksi jotkut ovat yhä tekemisissä juoppojen paskavanhempiensa kanssa. Se ei liity siihen, onko pää pensaassa vai asia käsitelty omassa mielessä. Ennemmin väitän, että ne jotka ovat katkaisseet välit, ovat käsitelleet asian ja ymmärtäneet, ettei tuollaisilla isovanhemmilla tee mitään.

ja kyllä juostiin äidin kanssa talvipakkasilla paljain jaloin karkuun. Mutta Se nyt on vielä ollut pientä kaiken muun rinnalla... :(



Olen mielestäni selvinnyt ihan suht hyvin, mutta kyllähän tuollainen lapsuus vaikuttaa ihmiseen varmaan aina jotenkin.

oli alkoholisti isä. Ei mun koskaan tarvinnut pelätä häntä. En koe, että mulle olisi jäänyt mitään traumoja asiasta. Mun iskä oli aika iloinen tyyppi kun oli humalassa. Rauha hänen sielulleen.

Enemmänkin reppana liian kiltti, suorastaan.

Mutta milloin se yleistäminen sitten todella kannattaa muulloinkaan...



Meillä vanhemmat kävivät normaalisti töissä ja koti oli tiptop, alusta asti itse tehtyä ruokaa päivittäin ja välit sukulaisiin, ystäviin, naapureihin kunnossa. Mulla kävi kavereita kotona eikä mitään "piiloteltu", iltaisin sitten vanhemmat alkoivat kuppia kallistamaan saunan päälle. Isä ei juuri muuttunut, ehkä iloisemmaksi ja herkemmäksi vain. Äiti alkoi tiuskia isälle ja nukahti olohuoneen sohvalle istuma-asentoon. Mitään väkivallan uhkaa ei koskaan ollut enkä joutunut pelkäämään, en vanhempiani enkä heitteillejättöä.

Väkivaltaa ei ollut eikä sen uhkaa, alko-ongelma molemmilla

muistan kerran kun äidin kanssa ajettiin taksilla mummolaan yöksi, kun isä oli kännissä. Äiti itki ja pelkäsi, että onko talo vielä pystyssä ja mies elossa aamulla.

Isäni paukutti turpaan kännissä tasaisin väliajoin naisystäväänsä ja muutaman kerran muistan kun äitini on hakenut meidät veljeni kanssa pois paikalta. Isäni naisystävä käsittääkseni soitti äidilleni ja pyysi hakemaan pois riidan keskeltä. Poliisitkin kävi parit kerrat.



Isäni oli oikea kusipää kännissä. Vielä kun olin aikuinenkin, niin hän välillä soitteli ja itkeä vollotti jurrissa puhelimeen että " mitä pahaa hän on ikinä kenellekkään tehnyt". En ikinä hennonnut sanoa että mitä pahaa. En ole ollut äijän kanssa tekemisissä 15- vuoteen ja hyvä niin. Kuolis pois, ihan sama. Säälittävä mulkku koko äijä

Mutta ei todellakaan tuollainen usein kuvatun oloinen.



Isäni oli niin kutsuttu sosiaalinen juoppo, kuului nimeltä mainitsematta eräisiin herrasmieskerhoihin, oli suuren yrityksen johdossa ja pörräsi politiikassa ja yritysmaailmassa vaikuttavien kanssa. Ulkona piti käydä edustamassa harva se ilta viikossa. Kun tuli kotiin, oli nukkumassa. Viikonloppuisin nukkui krapulaansa. Arkena kävi tunnollisesti töissä.



Jos joi kotona, oli lähinnä rasittava. Halusi jauhaa päivän politiikkaa tai muuta epäkiinnostavaa teinin korviin ja oli marttyyrina, jos ei jaksanut kuunnella.



Varhaislapsuudesta alkaen alkoholi on kuulunut perheessäni aina kuvioihin. Kesällä oltiin terassilla, minä söin tietty jäätelöä. Lomamatkoilla aikuiset istuivat allasbaarissa drinkit kädessä ja me lapset pulikoitiin altaassa. Mitään ei voinut tehdä, jos ei ollut baaria lähimaastossa.

Äitini ei juonut koskaan. Tai joi sen kerran kun oltiin viettämässä iltaa tuttavaperheellä. Kantoi mua nukkuvana taksiin, kompastui portaissa ja mursi reisiluunsa. Sen jälkeen oli niin omantunnontuskissa, ettei enää juonut.



Isän juominen on jättänyt sellaisen jäljen, jota voi verrata hylätyksi tulleen kokemukseen. Tuntui, että mun seura ei koskaan kelvannut isälle, vaan oli aina pakko lähteä jonnekin ulos ja joulunakaan isä ei kestänyt perhettä selvin päin. Näin aikuisena tajuan, että yritysjohtajalla on täytynyt olla valtavat paineet, 90-luvun lama jne, mutta ehkä olisi voinut keksiä jonkin toisen tavan purkaa paineitaan kuin juopotella.



Nyt ihmissuhteissa pelkään, että mies jättää minut, että en kelpaakaan. Olen saanut miehelleni muutaman raivokohtauksen, jos hän on ollut hirveässä humalassa, ilman sen suurempaa syytä. Minua oksettaa katsoa sitä, vaikka juon kyllä itsekin. Jokin primitiivireaktio nostaa päätään.



Alkoholistien lapset on miellyttäjiä, niin myös minä. Kauhea miellyttämisen tarve, en uskalla sanoa ei, pelkään, että mitä jos joku ei tykkääkään. Olen käynyt terapiassa puhumassa ja nykyinen mieheni on tsempannut kovasti. En todellakaan ole mikään arkipäivän nyhverö, päin vastoin. Moni ei varmasti uskoisi, kuinka epävarma olen, sillä päällisin puolin vaikutan itsevarmalta ja määrätietoiselta naiselta, jota mikään ei hetkauta.



Kysyin joskus äidiltä, miksei jättänyt isääni ja kuinka on kesätnyt. "lasten takia piti jaksaa olla yhdessä". Fail.



Omat lapseni eivät ole ikinä nähneet minua edes pikkuhiprakassa, oma luonto ei anna myöten.

Mun vanhemmat oli kumpikin alkoholisteja (ja on edelleen.), ei meidän lasten ole tarvinnut juosta karkuun, no kerran ollaan lukkiuduttu huoneeseen turvaan, mutta yleensä saatiin ihan rauhassa kuunnella toisessa huoneessa kun isä hakkasi äitiä. Riita tuli joka kerta siinä vaiheessa kun juomat loppu. Aina sama laulu "sä joit enemmän" ja siitä sitten puimaan kaikkia muita riitoja; mustasukkaisuutta yms. Eniten turvattomuutta aiheutti kuitenkin se että vanhemmat saattoi kadota juopottelureissuun pariksikin päiväksi ja jättää meidät yksin. Jopa se riitely ja tappelu kotona toi jotain turvaa, koska silloin ne oli sentään kotona.

Meillä känniääliö sikaisä hakkasi känniääliö marttyyriäitiä. Vihaan molempia sen paskan takia, jota saatiin lapsena käydä läpi. Mädäntykööt helvetissä.