Muutto yhteen ja vauva - vai ero?

Tuli vähän pitkä tarina, mutta jos joku edes jaksaisi lukea loppuun ja kommentoida jotain järkevää.



Tapasin pari vuotta sitten internetin kautta naisen. Hän vaikutti heti ensimmäisten viestien perusteella mukavalta. Varsin nopeasti kävi ilmi, että hänellä on jo lapsi ja hieman pelästyin sitä, mutta jatkoin keskustelua, kun se sujui mukavasti ja leppoisasti. Muutaman päivän aktiivisen keskustelun jälkeen päätimme, että täytyy tavata ja nähdä ihan livenä millaisesta henkilöstä onkaan kyse. Asuinpaikkakunnillamme on useamman tunnin ajomatkan verran etäisyyttä ja päätimme tavata hänen paikkakunnallaan. Ajoin paikanpäälle ja jännitin aivan hirvittävästi. Treffit menivät ihan ok ja yllätyksekseni hän halusi tavata toistamiseenkin. Keskustelimme fiiliksistä ja kummallakaan ei mennyt jalat alta. Päätimme tavata toistekin ja katsoa mitä tulee vai tuleeko mitään. Tavattiin kerran, toisen, kolmannenkin. Aina välillä keskusteltiin mitä tuntemuksia kummallakin on, mutta mitään suurempaa ihastumista ei ollut puolin eikä toisin. Jatkoimme aktiivista keskustelua joka päivä ja tapasimme aina joskus viikonloppuisin. Ei joka viikonloppu, mutta kerran, pari, joskus kolmekin kuussa.



Jossain vaiheessa tapasin myös hänen lapsensa, joka osoittautui oikein mukavaksi. Sen jälkeen lapsi on ollut aina paikalla, kun olemme tavanneet hänen luonaan. Jossain kohtaa jonkin fiilistarkistuksen kohdalla minulla taisi olla enemmän tunteita mukana. Myöhemmin tuntui siltä, että hänellä alkoi olemaan enemmän tunteita ja mitä pidemmälle on edetty, niin sitä enemmän hänen tuntensa näyttävät kasvavan. Itsestäni on vaikea arvioida, mutta varmaan lähellä noita alkuaikoja edelleen. Siinä missä hänellä on ikävä heti lähdettyäni, itse tulen toimeen erossa pidempäänkin. Olen ollut pitkään sinkkuna ja tästä on muodostunut ensimmäinen todellinen seurustelusuhteeni, vaikkakin etäsellainen. Aiemmin on ollut satunnaisesti lyhyitä tai lyhyehköjä tapailuja, jotka eivät ole seurusteluksi päätyneet. Tästä johtuen arkemme ovat aika erilaisia ja oikeastaan vierailuni heidän luonaan on kuin lomaa minulle, kun omat arjen rutiinit keskeytyvät. Kotiin on myös mukava palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Olen aina haaveillut perheestä ja tässä olen nähnyt vähän mitä se on ja se on vahvistanut ajatustani perheen saannista. On ollut oikein mukavaa olla heidän kanssaan ja tehdä jotain yhdessä. Käydä leikkipuistossa, rannalla, huvipuistossa, kävelyllä, kaupassa. Olen aikojen saatossa saanut vihjauksia vauvasta, että sellainen olisi hieno. Hän tahtoisi sellaisen ja mielellään nopeasti ja ymmärrän hänen syynsä, mutta en avaa niitä tässä enempää.



Näin on edetty parisen vuotta ja nyt minulle on asetettu aikaraja mihin mennessä pitää tehdä päätös etenemmekö vai lopetammeko tähän. Kieltämättä tässä ei ole paljoa edetty, mutta itselleni tämä on ollut hyvä tahti ja aika on tuntunut menevän nopeasti. Jos asuisimme samalla tai merkittävästi toisiaan lähempänä olevilla paikkakunnilla, niin tilanne olisi varmaan tässä ajassa selkiytynyt. Eteneminen tarkoittaisi käytännössä yhteenmuuttoa ja/tai vauvaa. Itselleni ei käy, että itse asun toisella paikkakunnalla ja vauva toisella, vaan tahdon nähdä miten se kasvaa ja olla mukana. Koska välimatkaa on se useampi tunti, niin ajelu edestakaisin ei tule kyseeseen, joten käytännössä pitäisi muuttaa. En tahtoisi olla myöskään viikonloppuisä jos on menty hätäisesti yhteen, mutta kuitenkin lopulta erottu.



Taustoitan tilannetta hieman. Minulla täällä pienemmällä paikkakunnalla on omistusasunto (pieni kaksio), josta vielä lainaa jäljellä useiden vuosien ajan, vakituinen työ, kaverit (joita tosin aika vähän ja harvaa näen säännöllisesti), palanen metsää ja iäkkäät vanhemmat lähellä, jotka asuvat itselleni kovin tärkeässä omakotitalossa, jossa olen varttunut. Koska olen ainoa lapsi, perin joskus tuon talon ja myös kesämökin. Kotitalosta ja maista ja metsistä en aio luopua, ellei taloudellinen tilanne siihen pakota. Todennäköisesti en myöskään muuta sinne takaisin ennen eläkepäiviä jos silloinkaan, mutta kesäasuntona tms aion pitää. Häntä en ehkä saisi eläkepäiviksi sinne mukaani, mutta eihän sitäkään vielä voi varmaksi tietää.



Hän siellä isommalla paikkakunnalla asuu vuokralla ja olisi työtilanteensa puolesta valmis muuttamaan, mutta lapsi on kouluiässä ja hänen kaverinsa ja "turvaverkkonsa" on sillä paikkakunnalla. Kumpikaan ei siis olisi erityisen halukas muuttamaan. Toki muuttamista kesken koulunkäynnin tehdään, eikä siinä ole mitään poikkeuksellista, mutta en tahtoisi repiä lasta pois tutusta ympäristöstä ilman parempaa varmuutta, että tulevaisuus on täällä. Sitä on hieman ihmetelty miksen pyydä heitä asumaan luokseni, mutta siihen on syitä mm. asunnon koko. Tässä ei mitenkään voi kolme ihmistä asua, joten pitäisi muuttaa isompaan. Toinen on työ. Vaikka olenkin vakituisessa työssä, niin nykyään vakituinenkaan työ ei ole mitenkään varma ja jos työnantaja päättää vähentää, niin oman alan töiden saanti paikkakunnalta voi olla aika hankalaa. Siinä tapauksessa pitäisikin taas muuttaa. Viimeisenä syynä, että en ole aivan varma onko hän se oikea. Kuten yllä mainittu, niin ei ole ollut tai löytynyt sellaista ihanaa tunnetta, että tämä on se oikea jne. Vaikka meillä ei ole mitään ongelmia, niin silti on vähän sellainen olo kuin jotain puuttuisi. Joskus aiemmin olen sen (ainakin ihastumisen) tunteen kokenut muiden kanssa ja jos se olisi nyt, niin olisi saatettu edetä jo jotenkin. Nyt ollaan katseltu löytyisikö sitä tunnetta, mutta valitettavasti ei ole vielä löytänyt. Onkohan se vain ihastus se tunne, eikä sittenkään rakkaus? Jos rakkaus onkin sitä tasaista. Miksi sitten en ole muuttanut hänen paikkakunnalleen. Työpaikallani on toimipiste myös sillä paikkakunnalla, joten voisin saada siirron sinne. Kuitenkaan en olisi ainakaan vielä valmis ja halukas muuttamaan kokonaan pois tältä nykyiseltä paikkakunnaltani ja sieltä olisi myös turhan pitkä matka hoitamaan sitä joskus perittävää "kotitilaa". Ehkä typerää miettiä tuollaista ja muutto niin kauas voi pakon sanelemana tulla vielä joskus eteen. Mutta se aikataulun nopeus. Heidän luokseen ei mahdu asumaan, joten pitäisi hankkia isompi asunto. Siellä on hieman kalliimpaa ja varani eivät tuntuisi riittävän itseäni miellyttävään asuntoon, eikä varsinkaan itseäni tai ehkä meitä kumpaakaan miellyttävältä paikalta. Jos kokeilisi vuokrata aluksi, niin varani eivät riitä myöskään siihen vuokraan jos maksan samalla asuntolainaa nykyisestä. Asunnon maksaminen tulisi suurimmalta osin minun vastuulleni. Olen kuvitellut, että sitä vaan ajauduttaisiin asumaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän yhdessä ja lopulta todettaisiin, että toista asuntoa ei tarvita ja hankitaan isompi. Tässä tulisi nyt nopeasti isoja tavallaan peruuttamattomia muutoksia.



Omistan myös moottoripyörän, jolle tahtoisin tallin säilytyspaikaksi ja kovin harvasta paikasta sellaista näyttää löytyvän inhimillisen matkan päästä. Edes omakotitaloissa ei näy olevan talleja tai sitten on aivan liian kalliita. Ja mikään ikäloppu homeinen talo ei myöskään kiinnosta – niitä saisi halvallakin. Minun ei oleteta luopuvan harrastuksestani, mutta jos harrastusvälineelle ei ole sijoituspaikkaa, niin hankalaa on. En tietenkään voi antaa moottoripyörän vaikuttaa tulevaisuuteeni, mutta se on yksi pieni muuttuja koko paletissa, kun uutta asuntoa ja muuttoa mietin.



Jos sitä syvää tunnetta ei sitten ole, niin mitä tässä vielä ihmettelen? He ovat kuitenkin muodostuneet minulle kovin tärkeiksi ja ajatus siitä, etten näkisi heitä enää tuntuu pahalta. Olen aluksi hieman ujo ja huono aloittamaan keskustelua vieraiden kanssa, joten naismaailmassa ei ole ollut kovin kovaa vientiä. Olenkin yksi niistä tälläkin palstalla ihmetellyistä tapauksista. Siis kiltti, luotettava, rehellinen, suht hyvin toimeen tuleva, ei nyt Mr. Finland, mutta ilmeisesti ihan ok näköinen ja kokoinen, mutta silti ketään ei kiinnosta edes tutustua. En ole hirveän puhelias vieraiden ihmisten kanssa, mutta keskustelen toki mielelläni jos on jotain keskusteltavaa. Yleensä vieraiden ja varsinkin naispuolisten kanssa on vaikea keksiä aluksi mitään. Joten nyt pelkään myös, että jos tämä juttu jäisi tähän, niin olisinko taas pitkään tai lopun ikää yksin. Tauko tuskin tulee kysymykseen, vaikka se voisi olla ajatusten selvittämisen kannalta hyväksi. Pelkään myös sitä, että jos jätän homman tähän, niin tulen myöhemmin katumapäälle ja sitten onkin jo myöhäistä vaihtaa mieltä. Näitä tälläisiä itselle sopivia ei oikein edes löydä mistään, kun kaikki on jo varattu tai sitten ovat kotona piilossa.



Nyt olen jo yli viikon pähkäillyt asiaa ja ajatukset ovat aivan sekaisin. Kuitenkin nyt olisi hyppysissä ihana ja herttainen nainen, jonka kanssa tulen toimeen tai pikemminkin joka tulee toimeen kanssani, mutta koska on määritelty aikataulu, niin eteneminen (muutto ja vauva) pitäisi tehdä nopeammin mitä oma mukavuusalue sallii. Rohkeus ottaa iso askel suoraan sinkkuelämästä lapsiperheen arkeen, uudelle paikkakunnalle, uusiin ympyröihin, pienellä yhteisasumisen kokemuksella on vähän haussa. Toisaalta tällä tasaisella tunteella voisi pärjätä pidemmälle kuin jos olisi tulisesti palavaa rakkautta, joka sitten hiipuisi myös nopeasti. Mutta mitä jos käykin niin, että etenemme ja sitten jostain käveleekin eteen joku, jonka kanssa onkin rakkautta ensi silmäyksellä – se minkä olemassaoloa nyt ihmettelen? Mitä jos sitä tunnetta ei tulisi muidenkaan kanssa? Ja vaikka ihastuminen tulisikin, niin kun se laantuu, huomaisinko silloin, että tämä olisi kuitenkin ollut parempi? Asia stressaa aika kovasti ja unet ovat menneet heikoiksi. Lääkäri määräsi jo rauhoittavia uniongelmiin. Osittain varmaan sen vuoksi, että välillä oikein tärisen päättämisen vaikeuden takia. Ikinä en ole voinut kuvitella, että näin rauhallinen ihminen söisi rauhoittavia. Tarvitaanko sitä wow-efektiä ja ihastumista ja rakastumista? Tässä vaiheessa ei enää ole sitä mahdollisuutta, että katsottaisiin vielä hetki. En myöskään pysty sanomaan olisiko tilanne vuoden päästä eri. Tässä olisi nyt täydellinen mahdollisuus perustaa perhe, mutta kun se tulisi niin yhtäkkisen nopeasti (no eihän pari vuotta ole niin nopea, mutta...), eikä vastaisi kuvitelmaani siitä miten se voisi tapahtua. Aina kaikki ei silti mene kuvitelmien mukaan. Enkä ole varma myöskään siitä olisiko se tulevaisuus sellaista mitä voisin kuvitella, kun heitä ei välttämättä saa niihin paikkoihin käymään mitkä minua kiinnostaa ja minua ei välttämättä niihin, mitkä heitä kiinnostaa.



Tätä on varmasti hankaloittanut se, että näemme etäisyyden takia niin harvoin. Jos asuisimme samalla paikkakunnalla tai muuten lähempänä, niin olisimme pystyneet olemaan enemmän yhdessä ja olisimme ehkä edenneet tai saaneet negatiivisen ratkaisun aiemmin. Jotkut ovat ehkä ihmetelleet miksi emme ole nähneet joka viikonloppu. Ainakin itselläni on muutakin elämää ja menoja joskus viikonloppuisin. Kaikkiin menoihin ei voi ottaa mukaan tai hän/he eivät tahdo mukaan tai lasta ei saa hoitoon. Lisäksi aina ei jaksa lähteä ajamaan muutamaksi tunniksi. Pitäisikö huolestua? Sen oikean vuoksi ajaisi aina muutaman tunnin? Vai ajaisiko sittenkään? Yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita ei juuri ole. Ei välttämättä ole tarpeenkaan vai onko? Olenko tuhlannut hänen aikaansa? Hän olisi voinut löytää jonkun, joka etenee nopeammin. Tai voisi löytää vieläkin. Jos saisin lisäaikaa, en osaisi sanoa paljonko tarvitsen, eli milloin tilanne muuttuu vai muuttuisiko se. Referenssin vähyys tässä nyt selvästikin haittaa.



Minulla on myös oman ajan kaipuuta ja sitä ei kovin pienessä asunnossa helpolla saa. Emme ole olleet yhtämittaisesti kuin muutamia päiviä/öitä yhdessä, joten se oikea arki ei ole täysin näyttäytynyt.



Tuntuu jotenkin mahdottomalta myydä asuntoa ja siirtyä kerralla toisaalle. Jos olisi enemmän rahaa, voisin harkita vaikka vuokra-asuntoa toiselta paikkakunnalta, jotta näkisi miten menee. Tämä ei välttämättä riittäisi. Tiedän kyllä, etten voi asua kaksiossani aina ja todennäköisesti asunnon vaihtokin tulee vielä eteen ennen kuin laina on maksettu.



En tiedä kumpi tuntuu vaikeammalta, luopuminen vai omaa tahtia nopeammin toimiminen. Epäilen, että teen väärän päätöksen. Ikääkin on kuitenkin yli 30, joten kyllä se oikea täytyisi kohta löytyä jos aikoo lapsen tai lapsia tehdä ja on yhtä hidasta etenemistä kuin minulla. Miehillähän onnistuu tietysti vanhempanakin, mutta jos nyt sillä oletuksella, että nainen ei olisi kovin paljoa nuorempi.



Tahti on liian nopea, vaikka monen mielestä kaksi vuotta varmasti riittääkin hyvin. Olemme kuitenkin yksilöitä. En tahtoisi luopua. Pelkäänköhän yksin jäämistä...



On pieniä eroavaisuuksia ajatusmaailmassa, mutta ei mitään suurempaa tai ongelmallista. Vain pari-kolme isompaa ristiriitatilannetta ja kummassakin niissä ajatus on ollut, että "jos se nyt tuosta lähtee, niin saa mennä". Tämäkin huolestuttaa hiukan. Mikään ei oikeastaan töki. Entä jos asutaankin jo yhdessä ja sitten tulee se seuraava ja lopullinen riita.



Ollaan aika tasavertaisia ja pidän siitä. Ei ole mitään sellaista, että toinen määrää tms. Asiat on saatu aika hyvin ja helposti sovittua. Hän on hyvä äiti ja osaisi/osaa hoitaa lasta, toisin kuin minä.



Koen ehkä, etten ansaitse sitä kaikkea mitä saan, kun en tunne pystyväni antamaan tarpeeksi takaisin. En halua heille mitään pahaa ja kieltäytyminen voisi näyttää siltä, että vika on hänessä/heissä, mutta näin ei ole. Näiden vuosien aikana on ollut aina hienoa tietää, että minulla on joku odottamassa.



Ajatukset seilaavat jatkuvasti laidasta laitaan ja välillä nopeastikin. Samoin tunteet. En edes tiedä ajattelenko enää järkevästi. Horoskoopiltani olen kaksoset ja kaksosillahan on joskus hankaluuksia päättää. Se tulee tässä nyt taas esiin.



Ajatuksia ja vinkkejä? Muutakin kuin se, että ajattelen typeriä asioita, kuten rahaa ja maallista omaisuutta. Ehkä olen ikävä ihminen, kun ajattelen niitäkin. Riskejäkin pitäisi osata ottaa, mutta luonne vetää turvallisuuden puoleen. Tämä saattaa olla väärä paikka kysellä, mutta katsotaan.