Lue keskustelun säännöt.
Muutto yhteen ja vauva - vai ero?
13.06.2012 |
Tuli vähän pitkä tarina, mutta jos joku edes jaksaisi lukea loppuun ja kommentoida jotain järkevää.
Tapasin pari vuotta sitten internetin kautta naisen. Hän vaikutti heti ensimmäisten viestien perusteella mukavalta. Varsin nopeasti kävi ilmi, että hänellä on jo lapsi ja hieman pelästyin sitä, mutta jatkoin keskustelua, kun se sujui mukavasti ja leppoisasti. Muutaman päivän aktiivisen keskustelun jälkeen päätimme, että täytyy tavata ja nähdä ihan livenä millaisesta henkilöstä onkaan kyse. Asuinpaikkakunnillamme on useamman tunnin ajomatkan verran etäisyyttä ja päätimme tavata hänen paikkakunnallaan. Ajoin paikanpäälle ja jännitin aivan hirvittävästi. Treffit menivät ihan ok ja yllätyksekseni hän halusi tavata toistamiseenkin. Keskustelimme fiiliksistä ja kummallakaan ei mennyt jalat alta. Päätimme tavata toistekin ja katsoa mitä tulee vai tuleeko mitään. Tavattiin kerran, toisen, kolmannenkin. Aina välillä keskusteltiin mitä tuntemuksia kummallakin on, mutta mitään suurempaa ihastumista ei ollut puolin eikä toisin. Jatkoimme aktiivista keskustelua joka päivä ja tapasimme aina joskus viikonloppuisin. Ei joka viikonloppu, mutta kerran, pari, joskus kolmekin kuussa.
Jossain vaiheessa tapasin myös hänen lapsensa, joka osoittautui oikein mukavaksi. Sen jälkeen lapsi on ollut aina paikalla, kun olemme tavanneet hänen luonaan. Jossain kohtaa jonkin fiilistarkistuksen kohdalla minulla taisi olla enemmän tunteita mukana. Myöhemmin tuntui siltä, että hänellä alkoi olemaan enemmän tunteita ja mitä pidemmälle on edetty, niin sitä enemmän hänen tuntensa näyttävät kasvavan. Itsestäni on vaikea arvioida, mutta varmaan lähellä noita alkuaikoja edelleen. Siinä missä hänellä on ikävä heti lähdettyäni, itse tulen toimeen erossa pidempäänkin. Olen ollut pitkään sinkkuna ja tästä on muodostunut ensimmäinen todellinen seurustelusuhteeni, vaikkakin etäsellainen. Aiemmin on ollut satunnaisesti lyhyitä tai lyhyehköjä tapailuja, jotka eivät ole seurusteluksi päätyneet. Tästä johtuen arkemme ovat aika erilaisia ja oikeastaan vierailuni heidän luonaan on kuin lomaa minulle, kun omat arjen rutiinit keskeytyvät. Kotiin on myös mukava palata tuttuun ja turvalliseen ympäristöön. Olen aina haaveillut perheestä ja tässä olen nähnyt vähän mitä se on ja se on vahvistanut ajatustani perheen saannista. On ollut oikein mukavaa olla heidän kanssaan ja tehdä jotain yhdessä. Käydä leikkipuistossa, rannalla, huvipuistossa, kävelyllä, kaupassa. Olen aikojen saatossa saanut vihjauksia vauvasta, että sellainen olisi hieno. Hän tahtoisi sellaisen ja mielellään nopeasti ja ymmärrän hänen syynsä, mutta en avaa niitä tässä enempää.
Näin on edetty parisen vuotta ja nyt minulle on asetettu aikaraja mihin mennessä pitää tehdä päätös etenemmekö vai lopetammeko tähän. Kieltämättä tässä ei ole paljoa edetty, mutta itselleni tämä on ollut hyvä tahti ja aika on tuntunut menevän nopeasti. Jos asuisimme samalla tai merkittävästi toisiaan lähempänä olevilla paikkakunnilla, niin tilanne olisi varmaan tässä ajassa selkiytynyt. Eteneminen tarkoittaisi käytännössä yhteenmuuttoa ja/tai vauvaa. Itselleni ei käy, että itse asun toisella paikkakunnalla ja vauva toisella, vaan tahdon nähdä miten se kasvaa ja olla mukana. Koska välimatkaa on se useampi tunti, niin ajelu edestakaisin ei tule kyseeseen, joten käytännössä pitäisi muuttaa. En tahtoisi olla myöskään viikonloppuisä jos on menty hätäisesti yhteen, mutta kuitenkin lopulta erottu.
Taustoitan tilannetta hieman. Minulla täällä pienemmällä paikkakunnalla on omistusasunto (pieni kaksio), josta vielä lainaa jäljellä useiden vuosien ajan, vakituinen työ, kaverit (joita tosin aika vähän ja harvaa näen säännöllisesti), palanen metsää ja iäkkäät vanhemmat lähellä, jotka asuvat itselleni kovin tärkeässä omakotitalossa, jossa olen varttunut. Koska olen ainoa lapsi, perin joskus tuon talon ja myös kesämökin. Kotitalosta ja maista ja metsistä en aio luopua, ellei taloudellinen tilanne siihen pakota. Todennäköisesti en myöskään muuta sinne takaisin ennen eläkepäiviä jos silloinkaan, mutta kesäasuntona tms aion pitää. Häntä en ehkä saisi eläkepäiviksi sinne mukaani, mutta eihän sitäkään vielä voi varmaksi tietää.
Hän siellä isommalla paikkakunnalla asuu vuokralla ja olisi työtilanteensa puolesta valmis muuttamaan, mutta lapsi on kouluiässä ja hänen kaverinsa ja "turvaverkkonsa" on sillä paikkakunnalla. Kumpikaan ei siis olisi erityisen halukas muuttamaan. Toki muuttamista kesken koulunkäynnin tehdään, eikä siinä ole mitään poikkeuksellista, mutta en tahtoisi repiä lasta pois tutusta ympäristöstä ilman parempaa varmuutta, että tulevaisuus on täällä. Sitä on hieman ihmetelty miksen pyydä heitä asumaan luokseni, mutta siihen on syitä mm. asunnon koko. Tässä ei mitenkään voi kolme ihmistä asua, joten pitäisi muuttaa isompaan. Toinen on työ. Vaikka olenkin vakituisessa työssä, niin nykyään vakituinenkaan työ ei ole mitenkään varma ja jos työnantaja päättää vähentää, niin oman alan töiden saanti paikkakunnalta voi olla aika hankalaa. Siinä tapauksessa pitäisikin taas muuttaa. Viimeisenä syynä, että en ole aivan varma onko hän se oikea. Kuten yllä mainittu, niin ei ole ollut tai löytynyt sellaista ihanaa tunnetta, että tämä on se oikea jne. Vaikka meillä ei ole mitään ongelmia, niin silti on vähän sellainen olo kuin jotain puuttuisi. Joskus aiemmin olen sen (ainakin ihastumisen) tunteen kokenut muiden kanssa ja jos se olisi nyt, niin olisi saatettu edetä jo jotenkin. Nyt ollaan katseltu löytyisikö sitä tunnetta, mutta valitettavasti ei ole vielä löytänyt. Onkohan se vain ihastus se tunne, eikä sittenkään rakkaus? Jos rakkaus onkin sitä tasaista. Miksi sitten en ole muuttanut hänen paikkakunnalleen. Työpaikallani on toimipiste myös sillä paikkakunnalla, joten voisin saada siirron sinne. Kuitenkaan en olisi ainakaan vielä valmis ja halukas muuttamaan kokonaan pois tältä nykyiseltä paikkakunnaltani ja sieltä olisi myös turhan pitkä matka hoitamaan sitä joskus perittävää "kotitilaa". Ehkä typerää miettiä tuollaista ja muutto niin kauas voi pakon sanelemana tulla vielä joskus eteen. Mutta se aikataulun nopeus. Heidän luokseen ei mahdu asumaan, joten pitäisi hankkia isompi asunto. Siellä on hieman kalliimpaa ja varani eivät tuntuisi riittävän itseäni miellyttävään asuntoon, eikä varsinkaan itseäni tai ehkä meitä kumpaakaan miellyttävältä paikalta. Jos kokeilisi vuokrata aluksi, niin varani eivät riitä myöskään siihen vuokraan jos maksan samalla asuntolainaa nykyisestä. Asunnon maksaminen tulisi suurimmalta osin minun vastuulleni. Olen kuvitellut, että sitä vaan ajauduttaisiin asumaan pikku hiljaa enemmän ja enemmän yhdessä ja lopulta todettaisiin, että toista asuntoa ei tarvita ja hankitaan isompi. Tässä tulisi nyt nopeasti isoja tavallaan peruuttamattomia muutoksia.
Omistan myös moottoripyörän, jolle tahtoisin tallin säilytyspaikaksi ja kovin harvasta paikasta sellaista näyttää löytyvän inhimillisen matkan päästä. Edes omakotitaloissa ei näy olevan talleja tai sitten on aivan liian kalliita. Ja mikään ikäloppu homeinen talo ei myöskään kiinnosta – niitä saisi halvallakin. Minun ei oleteta luopuvan harrastuksestani, mutta jos harrastusvälineelle ei ole sijoituspaikkaa, niin hankalaa on. En tietenkään voi antaa moottoripyörän vaikuttaa tulevaisuuteeni, mutta se on yksi pieni muuttuja koko paletissa, kun uutta asuntoa ja muuttoa mietin.
Jos sitä syvää tunnetta ei sitten ole, niin mitä tässä vielä ihmettelen? He ovat kuitenkin muodostuneet minulle kovin tärkeiksi ja ajatus siitä, etten näkisi heitä enää tuntuu pahalta. Olen aluksi hieman ujo ja huono aloittamaan keskustelua vieraiden kanssa, joten naismaailmassa ei ole ollut kovin kovaa vientiä. Olenkin yksi niistä tälläkin palstalla ihmetellyistä tapauksista. Siis kiltti, luotettava, rehellinen, suht hyvin toimeen tuleva, ei nyt Mr. Finland, mutta ilmeisesti ihan ok näköinen ja kokoinen, mutta silti ketään ei kiinnosta edes tutustua. En ole hirveän puhelias vieraiden ihmisten kanssa, mutta keskustelen toki mielelläni jos on jotain keskusteltavaa. Yleensä vieraiden ja varsinkin naispuolisten kanssa on vaikea keksiä aluksi mitään. Joten nyt pelkään myös, että jos tämä juttu jäisi tähän, niin olisinko taas pitkään tai lopun ikää yksin. Tauko tuskin tulee kysymykseen, vaikka se voisi olla ajatusten selvittämisen kannalta hyväksi. Pelkään myös sitä, että jos jätän homman tähän, niin tulen myöhemmin katumapäälle ja sitten onkin jo myöhäistä vaihtaa mieltä. Näitä tälläisiä itselle sopivia ei oikein edes löydä mistään, kun kaikki on jo varattu tai sitten ovat kotona piilossa.
Nyt olen jo yli viikon pähkäillyt asiaa ja ajatukset ovat aivan sekaisin. Kuitenkin nyt olisi hyppysissä ihana ja herttainen nainen, jonka kanssa tulen toimeen tai pikemminkin joka tulee toimeen kanssani, mutta koska on määritelty aikataulu, niin eteneminen (muutto ja vauva) pitäisi tehdä nopeammin mitä oma mukavuusalue sallii. Rohkeus ottaa iso askel suoraan sinkkuelämästä lapsiperheen arkeen, uudelle paikkakunnalle, uusiin ympyröihin, pienellä yhteisasumisen kokemuksella on vähän haussa. Toisaalta tällä tasaisella tunteella voisi pärjätä pidemmälle kuin jos olisi tulisesti palavaa rakkautta, joka sitten hiipuisi myös nopeasti. Mutta mitä jos käykin niin, että etenemme ja sitten jostain käveleekin eteen joku, jonka kanssa onkin rakkautta ensi silmäyksellä – se minkä olemassaoloa nyt ihmettelen? Mitä jos sitä tunnetta ei tulisi muidenkaan kanssa? Ja vaikka ihastuminen tulisikin, niin kun se laantuu, huomaisinko silloin, että tämä olisi kuitenkin ollut parempi? Asia stressaa aika kovasti ja unet ovat menneet heikoiksi. Lääkäri määräsi jo rauhoittavia uniongelmiin. Osittain varmaan sen vuoksi, että välillä oikein tärisen päättämisen vaikeuden takia. Ikinä en ole voinut kuvitella, että näin rauhallinen ihminen söisi rauhoittavia. Tarvitaanko sitä wow-efektiä ja ihastumista ja rakastumista? Tässä vaiheessa ei enää ole sitä mahdollisuutta, että katsottaisiin vielä hetki. En myöskään pysty sanomaan olisiko tilanne vuoden päästä eri. Tässä olisi nyt täydellinen mahdollisuus perustaa perhe, mutta kun se tulisi niin yhtäkkisen nopeasti (no eihän pari vuotta ole niin nopea, mutta...), eikä vastaisi kuvitelmaani siitä miten se voisi tapahtua. Aina kaikki ei silti mene kuvitelmien mukaan. Enkä ole varma myöskään siitä olisiko se tulevaisuus sellaista mitä voisin kuvitella, kun heitä ei välttämättä saa niihin paikkoihin käymään mitkä minua kiinnostaa ja minua ei välttämättä niihin, mitkä heitä kiinnostaa.
Tätä on varmasti hankaloittanut se, että näemme etäisyyden takia niin harvoin. Jos asuisimme samalla paikkakunnalla tai muuten lähempänä, niin olisimme pystyneet olemaan enemmän yhdessä ja olisimme ehkä edenneet tai saaneet negatiivisen ratkaisun aiemmin. Jotkut ovat ehkä ihmetelleet miksi emme ole nähneet joka viikonloppu. Ainakin itselläni on muutakin elämää ja menoja joskus viikonloppuisin. Kaikkiin menoihin ei voi ottaa mukaan tai hän/he eivät tahdo mukaan tai lasta ei saa hoitoon. Lisäksi aina ei jaksa lähteä ajamaan muutamaksi tunniksi. Pitäisikö huolestua? Sen oikean vuoksi ajaisi aina muutaman tunnin? Vai ajaisiko sittenkään? Yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita ei juuri ole. Ei välttämättä ole tarpeenkaan vai onko? Olenko tuhlannut hänen aikaansa? Hän olisi voinut löytää jonkun, joka etenee nopeammin. Tai voisi löytää vieläkin. Jos saisin lisäaikaa, en osaisi sanoa paljonko tarvitsen, eli milloin tilanne muuttuu vai muuttuisiko se. Referenssin vähyys tässä nyt selvästikin haittaa.
Minulla on myös oman ajan kaipuuta ja sitä ei kovin pienessä asunnossa helpolla saa. Emme ole olleet yhtämittaisesti kuin muutamia päiviä/öitä yhdessä, joten se oikea arki ei ole täysin näyttäytynyt.
Tuntuu jotenkin mahdottomalta myydä asuntoa ja siirtyä kerralla toisaalle. Jos olisi enemmän rahaa, voisin harkita vaikka vuokra-asuntoa toiselta paikkakunnalta, jotta näkisi miten menee. Tämä ei välttämättä riittäisi. Tiedän kyllä, etten voi asua kaksiossani aina ja todennäköisesti asunnon vaihtokin tulee vielä eteen ennen kuin laina on maksettu.
En tiedä kumpi tuntuu vaikeammalta, luopuminen vai omaa tahtia nopeammin toimiminen. Epäilen, että teen väärän päätöksen. Ikääkin on kuitenkin yli 30, joten kyllä se oikea täytyisi kohta löytyä jos aikoo lapsen tai lapsia tehdä ja on yhtä hidasta etenemistä kuin minulla. Miehillähän onnistuu tietysti vanhempanakin, mutta jos nyt sillä oletuksella, että nainen ei olisi kovin paljoa nuorempi.
Tahti on liian nopea, vaikka monen mielestä kaksi vuotta varmasti riittääkin hyvin. Olemme kuitenkin yksilöitä. En tahtoisi luopua. Pelkäänköhän yksin jäämistä...
On pieniä eroavaisuuksia ajatusmaailmassa, mutta ei mitään suurempaa tai ongelmallista. Vain pari-kolme isompaa ristiriitatilannetta ja kummassakin niissä ajatus on ollut, että "jos se nyt tuosta lähtee, niin saa mennä". Tämäkin huolestuttaa hiukan. Mikään ei oikeastaan töki. Entä jos asutaankin jo yhdessä ja sitten tulee se seuraava ja lopullinen riita.
Ollaan aika tasavertaisia ja pidän siitä. Ei ole mitään sellaista, että toinen määrää tms. Asiat on saatu aika hyvin ja helposti sovittua. Hän on hyvä äiti ja osaisi/osaa hoitaa lasta, toisin kuin minä.
Koen ehkä, etten ansaitse sitä kaikkea mitä saan, kun en tunne pystyväni antamaan tarpeeksi takaisin. En halua heille mitään pahaa ja kieltäytyminen voisi näyttää siltä, että vika on hänessä/heissä, mutta näin ei ole. Näiden vuosien aikana on ollut aina hienoa tietää, että minulla on joku odottamassa.
Ajatukset seilaavat jatkuvasti laidasta laitaan ja välillä nopeastikin. Samoin tunteet. En edes tiedä ajattelenko enää järkevästi. Horoskoopiltani olen kaksoset ja kaksosillahan on joskus hankaluuksia päättää. Se tulee tässä nyt taas esiin.
Ajatuksia ja vinkkejä? Muutakin kuin se, että ajattelen typeriä asioita, kuten rahaa ja maallista omaisuutta. Ehkä olen ikävä ihminen, kun ajattelen niitäkin. Riskejäkin pitäisi osata ottaa, mutta luonne vetää turvallisuuden puoleen. Tämä saattaa olla väärä paikka kysellä, mutta katsotaan.
Kommentit (38)
Päästä nainen vapaaksi, hän ansaitsee enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä pilaisit kaikkien kolmen elämän muuttamalla yhteen ja tekemällä kenties neljännenkin ihmisen onnettomaan tilanteeseen? ET RAKASTA NAISTA - eikö se jo kerro kaiken tarvittavan? Pidät häntä varalla, koska pelkäät, että jäät yksin. Mutta tiedätkö mitä? Joskus niin käy. On ihan normaalia suhteen aikana joskus miettiä, olisiko jossakin joku ehkä vieläkin paremmin itselle sopiva kumppani. Tuo sinun pohdintasi on kuitenkin jo ihan turhaa.
Et halua muuttaa naisen luo, koska:
- et rakasta häntä
- et halua muuttaa toiseen kaupunkiin, vaikka saisitkin sinne siirron
- et usko löytäväsi moottoripyörällesi tallia (siis ihan oikeasti, tämä jo naurattaisi ellei olisi niin surullista)
- pelkäät, ettei nainen halua muuttaa kanssasi ELÄKKEELLÄ samaan kesäpaikkaan (mistä ihmeestä tiedät, että edes SINÄ haluat sinne neljänkymmenen vuoden kuluttua?)
- haluat olla yksin
- syytät tilanteesta horoskooppimerkkiäsi
- et halua jättää kavereitasi, joista et edes pidä
Haluaisit muuttaa, koska:
- pelkäät, ettet löydä ketään parempaa
- haluat lapsia (et nyt, mutta joskus, ellet läydä ketään parempaa).
Joku tuossa vertasi sinua maajusseihin. Olen samaa mieltä. Älä muuta, vaan eroa. Tee pesäero myös vanhempiisi. Olet aikuinen mies. Tai ainakin sinun pitäisi olla.
Luin tekstisi kokonaan lähinnä siksi, että se herätti minussa kiukkua. Jätä se nainen rayhaan. Odota ja ETSI sitä oikeaa naista. Ei se elämän rakkaus tule aina kotiovelle kolkuttamaan, sen eteen pitää joskus nähdä vaivaa.
Älä pilaa naisen elämää lupaamalla yhteistä tulevaisuutta, kun et sellaista halua.
Sen sijaan neuvon, että elämässä pitää välillä repäistä. Kokeilla uutta.
On hienoa, että yrität olla vastuullinen mutta et voi jokaista asiaa varmistaa etukäteen. Joskus on mentävä ja kokeiltava. Epäonnistumiset eivät ole pahoja, ne vain kasvattavat. Jos et kokeile mitään, et myöskään koskaan saa tietää, olisiko siitä voinut tulla jotain pysyvää.
Minusta ehkä suurin mutta on se, että juuri sinä ehkä joudut muuttamaan, vaihtamaan työpaikkaa ja jättämään entisen elämän. MInusta olisi hyvä, että kävisit tätä asiaa vielä naisen kanssa läpi. Eli siis et voi antaa takeita ja vakuuksia kenellekään siitä, että uusi yhteinen elämä vieraalla paikkakunnalla olisi pidemmän päälle sinulle oikea ratkaisu. Mutta voit kokeilla ja yrittää. Sekin on jo paljon. Jos ei onnistu, niin olet yhtä mielettömän hienoa kokemusta rikkaampi.
Jättäkää se vauva nyt ainakin siihen, että olette kokeilleet yhdessä asumista, olet löytänyt töitä ja asumisjärjestelynnekin ovat vakaalla pohjalla. Eli siis ainakin seuraavien 1-2 vuoden ajaksi jäihin koko homma. On tosiaan aika tavalla eri juttu, jos vauva ehtii tähän soppaan syntyä.
Neuvoni siis on kokeilla. Olet tuudittautunut vähän liian järjestettyyn elämään ja siihen ei ne muutkaan naiset mahdu mukaan. Nyt sinulla on mahdollisuus kokeilla ihan toisenlaista elämää. Kuka tietää, vaikka löytäisit aivan uuden ystäväpiirin, paljon mielekkäämmän työn ja tosiaan ne vanhemmatkin ehkä pärjäävät toistaiseksi siellä kotitilallaan...
Siinä tuli kaikki oleellinen, lue ap huolella!
Muuta yhteen sen naisen kanssa.
Mutta neuvottele ehtoja itsellesi sopivammiksi; älä suhtaudu niihin "ota tai jätä" -periaatteella. Kerro, että haluat muuttaa yhteen, mutta aluksi siten, että asutte kaikki kolme heidän nykyisessä asunnossaan (ei kai se nyt kuitenkaan mikään 25 neliön yksiö ole?). Ennen kuin lapsi tulee murrosikään, pienikin asunto on oikeasti ihan riittävä kolmelle ihmiselle. Omasi laitat aluksi vuokralle, ja näin saat säästöjä kartutettua.
Sitten alatte hissukseen katsella, millaisen asunnon ja millaiselta alueelta haluaisitte hankkia. Esim. minulla ja miehelläni oli jonkin verran erilaiset toiveet ja tavoitteet, ja meillä tähän prosessiin menikin pari vuotta aikaa. Asia selvisi vähitellen, kun kävimme näytöillä ja keskustelimme asuntojen hyvistä ja huonoista puolista ja myös siitä, mitkä ovat sellaisia kriteerejä, joiden on ehdottomasti täytyttävä, ja mistä kumpikin vuorostaan voi joustaa. Samalla tutustutte paremmin toisiinne, ja saatte käsityksen siitä, millaista yhteinen arkenne on. Ennen sitä ei minusta kannata tehdä suuria taloudelisia peliliikkeitä, jollainen yhteisen asunnon ostaminen on. Asunnon löydyttyä on sitten sen vauvan vuoro, ja jos nainen on järkevä, hän kyllä ymmärtää tämän lähestymistavan.
Tekstistäsi tulee sellainen kuva, että yrität ratkaista suunnilleen koko elämän pienet ja suuret kysymykset yhdellä istunnolla. Sellainen ei ole realistista. Kun asut tuon naisen kanssa, tapaatte joka päivä ja juttelette niin isoista kuin pienistäkin asioista, huomaat että vähitellen te joko kasvatte yhteen (mielipiteenne ja haaveenne alkavat muistuttaa toisiaan) tai erilleen. Kummassakin tapauksessa opitte molemmat itsestänne tärkeitä asioita, ja suhteenne joko alkaa kukoistaa tai sitten lopulta eroatte, ja seuraava suhde on kummallekin antoisampi näiden opittujen asioiden myötä.
Oma suhteeni alkoi myöskin ilman suurta ihastumisen tunnetta. Alusta on nyt kymmenisen vuotta, ja joka päivä kiitän onneani siitä, että en katkaissut suhdetta noin vähäpätöisen syyn vuoksi. Ajan myötä välillemme on nimittäin kasvanut rakkautta, joka on paljon alkuihastusta syvempi, arvokkaampi ja ennen kaikkea kestävämpi tunne - vaikka myönnettäköön että tuntuihan se ihastuminenkin huiman hyvältä aina hetken aikaa. Ystäväni kadehtivat suhdettani, vaikka eivät edes tiedä siitä koko totuutta (esitän asiat "huonompina" kuin ne ovat, etten aiheuttaisi liikaa kateutta).
Tapa, jolla kerrot tästä naisesta, antaa ymmärtää että kunnioitat häntä ja hänen arvojaan. Siitä on hyvä lähteä rakentamaan unelmien rakkaussuhdetta. Sellaisen rakentamiseen tarvitaan myös itsekritiikkiä ja valmiutta pohdiskella asioita eri näkökulmista, ja sinulla näyttäisi olevan kykyä myös tähän.
Uskon, että tässä saattaa olla kyseessä elämäsi nainen. Älä kävele onnesi ohi vain siksi, että edessäsi on suuria ja pelottavaltakin tuntuvia valintoja. Ne pelottavat vain siihen asti kunnes saat ne tehtyä. Mikään niistä ei epäonnistuessaankaan johda mihinkään hirvittävään tragediaan (kuolema, vammautuminen, työkyvyttömyys tmv.), vaan kaikki nuo päätökset ovat suhteellisen turvallisia ja osa normaalia elämää.
Kovasti tsemppiä sinulle! Toivon, että kymmenen vuoden kuluttua annat tämän saman neuvon taas jollekulle uudelle epävarmalle. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä! itse tulin sanomaan tälläistä: olen 38-vuotias nainen, joka meni 4 vuotta sitten yhteen miehen kanssa, jonka kanssa oli ollut ihana kesäromanssi 5 vuotta aikaisemmin (siis 9v sitten). Tuolloin 9v sitten tämä mies oli ihanan erilainen kuin kaikki tuntemani, hän on kaunis, komea, aurinkoinen, täynnä toivoa ja uskoa itseensä - hänestä tulisi vielä jotain! Minä olen häntä 4 vuotta vanhempi, ja mielestäni hän oli hieman höpsö mutta hurmaava - en halunnnut parisuhdetta, koska mielestäni hän oli tyhmempi kuin minä, mutta seksi oli loistavaa joten tapailin häntä sen kesän. No, se siis päättyi kun en halunnut sen enempää.
Sittemmin minulla oli juttuja ties minkä synkän masentujan kanssa, koska he olivat aluksi jännittäviä ja kiinnostavia ja heissä tuntui olevan syvyyttä. Lopulta kävi erittäin väsyttäväksi holhota ihmisiä, jotia kiinnosti pilvenpoltto ja jotka hokivat 'kumpa kuolisin yön aikana'. Minulle ei kelvanneet useat minuun ihastuneet insinöörit, joita töissä tapasin. Heistä olisi varmasti saanut vakaasti tienaavan, uskollisen kumppanin, joka olisi pitänyt minusta hyvää huolta. Minua ei huolenpito kiinnostanut, kaipasin 'sitä jotain' ja ties mitä jättimäistä tunnetta. Masentujien jatkoksi heilastelin muusikoiden kanssa, jotka kohtelivat minua kuin paskaa, mutta ah se oli niin tunnerikasta! Kunnes väsyin siihenkin, ja rupesin muistelemaan tätä yhtä niin aurinkoista ja kaunista poikaa. Onnekseni löysin hänet, ja rupesimme vakavaan suhteeseen. Olin rakastunut, ja vastoin järjen hiventäkään muutimme yhteen, ja nyt meillä on lapsi.
Nyt 4 vuotta suhteen alkamisesta kadun, etten ottanut jotain turvallista ja mukavaa insinööriä. Tämä ihana kaunis taiteellinen poika on muuttunut kaljaa kittaavaksi turhautuneeksi siaksi, josta ei koskaan tullut mitään, ja josta syystä hän on katkera ja vihaa itseään ja kaikkia muita. Hän on pettänyt, mutta en saa häntä lähtemään yhteisestä kodistamme. Ainoa asia jota en kadu, on ihana poikamme.
Jos voisin, menisin ajassa takaisin poikani kanssa, ja valitsisin tällä kertaa itselleni puolison, jonka kanssa minulla on hyvä ja tasainen olo, eikä mitään ihanaa pyörryttävää tunteiden vuoristorataa.
En tiedä saatko ap tästä mitään pointtia irti, mutta sitä kai haluan sanoa, että näin 'vanhemmiten' sitä osaisi arvostaa tasaista kumppanuutta enemmän kuin Sitä Oikeaa joka vie jalat alta sekunnissa.
Tsemppiä!
Jaksanut lukea koko litaniaa...sorry.
Lukemani perusteella te tuhlaatte toistenne aikaa. Jos oikeasti rakastaa, niin ei epäile suhdetta tai tulevaisuutta. Toki ongelma voi olla sekin, ettei tiedä mitä haluaa, ei ole tutustunut useisiin ihmisiin, jotta voisi vertailla, ja sinun tapauksessa taidat pohtia liikaakin, sekin voi pistää ajatukset sekaisin.
Mutta joka tapauksessa, itse en haluaisi miestä joka ei ole täysillä mukana, vaan olisin kiitollinen rehellisyydestä ja avoimuudesta kun hän lopettaisi jutun joka ei täysin kolahda. Kakkua ei voi syödä ja säästää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei!
Kirjoituksestasi tulee montakin asiaa mieleen.
Ensiksikin vaikka, en tiedä osaanko ymmärrettävästi sanoa, mutta mitä sydämesi sanoisi järkeilyn sijaan? En tarkoita sitä, kuten itsekin sanoit, ettei suuria tunteita ole (vielä) kehittynyt, mutta sen kuulostelua, mitä elämältäsi haluat? Mitä sydämesi sinulle haluaa? Sydän usein onkin rohkeapi kuin järki. Päätösten jälkeen elämä kyllä kantaa, ja avaa eteenpäin ovia, joita ei ehkä vielä näe. Mistä sydämesi iloitsee? Missä sillä on hyvä olla? Kun tunnistat sydämesi äänen, miten se sinua neuvoo?
Toiseksi, kuten "ennen vanhaan", voi vielä tänäkin päivänä toimia niin päin, että mennään yhteen ja aloitetaan sitten rakastaa toisia. Rakkaushan ei ole mitään jota odotetaan tulevaksi jostakin "ulkopuolelta" tai vain joltakulta toiselta. Rakkaus on sydämen tekoja, jotka luovat rakkautta suhteeseen. Päätös rakastaa toista on loppupelissä kuitenkin tärkeämpi kuin se, miten rakastuneeksi itsensä tuntee tai ei. Ja rakkaus lisää rakkautta. Valitsenko rakastaa tätä ihmistä? Hyvä suhde muodostuu elämällä hyvää suhdetta, eli kysymällä itseltään sitä, miten voin luoda hyvää tähän suhteeseen? Miten lisään sitä hyvää, jota toivon suhteelta ja rakkauselämältä? Suhde on kierre, jossa se lisääntyy, jota siihen laitetaan? Epäilyksiä - saat lisää epäilyksiä. Luottamusta - luottamus lisääntyy, jne. Se mitä sijoitat, sitä saat. Tekoja, asenteita, tekemistä, kasvamista, itsensä ja toisen kanssa. Sanoit, että suhteenne on hyvä ja tasaveroinen. Mitä erityisesti arvostat siinä? Mitä sellaisia asioita suhteessanne on, joiden kanssa haluaisit elää elämäsi? Oletko valmis luomaan lisää rakkautta suhteeseenne? Hänen kanssaan?
Voit olla jonkun toisen kanssa hulluna rakkaudesta tai tuntea enemmän intohimoa. Mutta sekään ei tarkoita, että voisit tuon toisen ihmisen kanssa elää sellaista elämää, jota itsellesi toivoisit. Millaista elämää haluat elää? Onko se nykyisen naisystäväsi kanssa kanssa mahdollista?
Konkreettisia vaihtoehtoja yhdessäelon mahdollisuuksiin voisi olla vaikka se, että pyydät työantajaltasi siirtoa naisystäväsi kaupunkiin, vaikka vuodeksi. Samalla voit vuokrata oman asuntosi eteenpäin vuodeksi, ja vuokrata asunnon toisesta kaupungista (yhdessä tai sinulle, jolloin voitte nähdä useammin). Jos elämästä ei muodostukaan sellaista, mitä toivoitte, niin voit palata vuoden päästä. Jos taas elämä yhdessä on sitä, mitä haluatte, voitte tehdä uusia ja pysyvämpiä ratkaisuja. Antaisiko tämä sinulle kaipaamaasi etenemisaikaa? Vauvaa ei ehkä ihan ensimmäiseksi kannata hankkia... tärkeämpää ensin vahvistaa teidän keskinäistä suhdettanne. Tosin ymmärrän kyllä, että naiselle voi monestakin syystä tulla pakottavakin vauvakuume, mutta jos haluatte kestävän ja onnellisen parisuhteen, niin panostakaa ensin siihen. Panostakaa, älkää vain odotelko "tapahtuuko jotain". Te luotte yhteisen elämänne, jos niin päätätte. Ehkä sinä voisit kysyä myös naiseltasi, olisiko hän valmis elämään kanssasi, vaikka ette saisi vauvaa, tai saisi sitä heti? Mitkä ovat teidän tärkeät arvonne, jotka kannattelevat ja pitävät yhdessä?
Usein päätös jo helpottaa, kunhan teet sen sydäntäsi kuunnellen. Vasta kun valitsee, voi saada mitä valitsee. Miten luulet, että näkisit asian vaikkapa 70-vuotiaana? Mitkä ovat tärkeitä asioita elämää nähneen, viisaan sinun kannalta?
Jos asian ajattelu ja pohtiminen ahdistaa, lopeta se. Keskity sen sijaan kuuntelemaan sydäntäsi. Etsi paikka, jossa voit rentoutua, hiljentyä, on se sitten saunassa, luonnossa tai jossakin sinulle rentouttavassa ympäristössä. Kysy sydämeltäsi, mitä se haluaa, ehkä vastaukset pikkuhiljaa alkavat selkiytyä. Olet isojen valintojen edessä. Oikeat ratkaisut löytyvät kyllä. Tsemppiä!
_ sanoit , että yhteisiä kiinnostuksen kohteita teillä ei juuri ole.
- Et tunne rakkautta , vaan jonkinlaista kiintymystä.
- sanoit, että mitään yhteisiä harrastuksia ei ole
- Et puhunut seksistä mitään
- Nainen on ilmeisesti vanhempi ja hänellä on vauvakuume ja ikä painaa päälle, sinä et vielä ole valmis isäksi
Oikeasti , en tiedä miksi et eroaisi ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko olleet ikinä esim. viikkoa yhdessä? Mitä jos nyt olisitte kesälomanne samassa paikassa ja katsoisitte, onnistuuko se?
Jos menee hyvin, kysyt onko mahdollista saada töissä siirtoa toiselle paikkakunnalle ja laitat oman asuntosi vuokralle. Muutat naisen pieneen asuntoon. Otat myös omaa aikaa, harrastat jne. Viikonloppuisin voit käydä myös vanhempiesi luona hengähtämässä.
Ja vauvaa alatte sitten yrittää vasta, kun homma tuntuu toimivan, hänen painostuksestaan huolimatta.
Itse olen sitä mieltä, että monilla sinkuilla tuntuu olevan aivan älyttömän ruusuinen kuva parisuhteesta ja ihan älyttömät odotukset kumppanista. Uskoisin että kyllä suurimmalla osalla pitkään yhdessä olleista pariskunnista tunteet ovat enemmän kiintymyksen ja tottumisen puolella. Ei se kumppani niitä jalkoja alta vie, harvalla varmaan siinä alkuihastuksessakaan. Kyllä kyse on myös tahdosta.
Minkä ikäisiä olette?
lapselle ei voi enää tehdä sitä, että vaan kokeillaan. Ei ole reilua häntä kohtaan, että hänen elämänsä laitetaan mullin mallin vain siksi että kaksi ihmistä kokeilee tulevatko toimeen keskenään.
Jos olisin tuo nainen, lopettaisin suhteen sun kanssa. Se että asetat jopa moottoripyörän samaan vaakakuppiin naisen kanssa, kertoo aika paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulla on kyllä kaikkiedellytykset jäädä peräkamarin pojaksi. Elämä menee ohi kun sä soudat ja huopaat ja vatvot jotain perintömökkiä ja moottoripyörän tallia. Elä joskus edes vähän.
Sä ajattelet ihan liikaa. Sun on siksi vaikea tehdä päätös. Sun täytyy ainakin päättää se,milä asialla on isoin painoarvo. Moottoripyörä kenties voisi olla vanhempiesi maatilalla ainakin talvisäilytyksessä? Haluat olla naisen ja lapsen kanssa,hyvä juttu. Et tunne wow-efektiä,entä sitten? Sun tunteet on saattanut jo tasoittua,tullut kiintymus,arvostus,välittäminen tilalle. Sun iässä edetään jo nopeampaa tahtia kuin 20-vuotiaana. Sulla on kokemusta aiemmista suhteista. Mihin ovat ne auhteet oikeasti kaatuneet? Tunsitko samanlaista kiintymystä aiempiin kumppaneihin? Anteeksi aiempien esille ottaminen.
Se,että antaa perheenjäsenille tilaa ja rauhaa tasapuolisesti,on jokaisessa perheessä tärkeää ja auttaa siihen,että pysyy välit hyvänä. Uskon,että nainen ja lapsikin haluavat oman harrastuksen tai jonkun hetken viikossa olla ihan rauhassa. Tarvitaan kompromisseja. Nainen ja lapsikin luopuvat paljosta kun/jos muutatte yhteen. Ei se kivuttomasti käy heti,ja napit vastakkain olette todennäköisesti vasta jonkin ajan kuluttua. Se,että nainen kiristää aikarajalla,tuntuu vähän tylyltä,mutta ymmärrän,mikäli aiheesta olette paljon puhuneet. Yhteenmuuttaminen tarkoittaa siis sitä,että haluat olla naisen kanssa yhtä perhettä lopun ikäänne.
Jos aidosti haluat perheen tämän naisen kanssa,muuttakaa yhteen ja menkää naimisiin ja hankkikaa lapsia. Näin sanon minä,joka ei tuntenut järisyttäviä tunneryöpsähdyksiä pian miehensä tapaamisen jälkeen. Lapsia hankittiin ja yhdessä ollaan vielä näin 10 vuoden kuluttua. Välillä arki on harmaampaa,välillä leijaillaan pilvissä ja rakastetaan enemmän...:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä tartte oikeastaan ihmetellä miksi ap on sinkku. Itse viestin muodosta ja rivien väleistä voi päätellä aika paljon.
Jos, jos, jos, jos, jos.
Jos käy noin, mitä ihmettä mä teen?
Jos käy näin, mitä mä sitten teen?
Jos saan pojan, osaanko mä olla roolimalli?
Jos saan tytön, onko se liian erilainen ku mä, kun mä oon mies?
Miksei äiti tule ja auta?? Emmä yksin pärjää!
Enkä kaksin! Apua!
seksielämä?
Mitä arvostat kumppanissasi eniten?
Millaisena näet elämäsi 10 v. päästä?
Oho jopas tulikin vastauksia. Kiitokset kaikista, myös negatiivisista ja dissaavista. Niissä ei ollut oikeastaan mitään uutta ja on niissä vähän totuuden siementä, mutta myös paljon pielessä. Kuitenkin tässä tuli aika hyvin ilmi miltä tämä näyttää ulospäin. Muutama hajanainen vastaus:
Ellei olisi sitä lapsikuviota, niin yhdessä ei tarvitsisikaan asua. Tahdon itse lapsen ja hän tahtoo myös. Hän vain tahtoo sen aiemmin kuin minä.
Olemme puhuneet tästä yhdessä paljonkin ja hän on kyllä hyvin perillä. Yhteisen pidemmän loman kokeilu on nyt hankalaa, kun päätös tulevaisuudesta pitää tehdä ennen sitä. Mahtaisiko se kuitenkaan asioita tarpeeksi selkeyttää.
Ainakin tuo muutos pelottaa, kun tässä tapauksessa ei voisi edes muuttaa vaikka muutamaksi vuodeksi yhteen ja miettiä siinä sitä vauvan ajankohtaa.
Olen esitellyt heidät vanhemmilleni ja vanhemmat pitävät molemmista kovasti. Pitävät jopa hänen lastaan lähes kuin omana lapsenlapsenaan.
Niin ja eipä noita pillereitä nyt tässä enää ole tullut syötyä, kun uni tuntuu loppuvan 7 tunnin jälkeen riippumatta syökö niitä vai ei. Terapeuttia en taida kuitenkaan tarvita, kun on tätä tullut aika paljon muuten puhuttua ja käsiteltyä muidenkin kanssa.
Hauva ei käy, kun olen monille eläimille allerginen. Tämän takia on jo aikanaan rajautunut iso osa potentiaalisista seurustelukumppaneista pois. Yllättävän monilla mielenkiintoiselta ja sopivalta vaikuttavilla on ollut lemmikeitä, yleensä kissa taikka koira. En voi kuitenkaan pyytää ketään luopumaan rakkaasta lemmikistään. Ja hänellä ei ole lemmikeitä, eikä kiinnostusta niitä kohtaan.
Kaikkea ei tietysti voi tehdä lasten ehdoilla, mutta lapsiakin pitää ajatella jos ne on tehty. Ei vanhemmatkaan voi tuuliviirin lailla toimia, vaan pitäisi miettiä vähän pidemmällä tähtäimellä vaikka nyt asuinpaikka-asioita.
Kyllä tekstin kirjoittaja oli mies :D Pitääköhän tässä huolestua jos epäillään...
Uskallan silti vielä tässä kohtaa väittää, että meidänlainen parisuhdemalli ei ole huonoimmasta päästä mitä lapsille nytkin monessa perheessä annetaan.
Eikä ne eläkepäivätkään niin suunniteltuja ole. Asiat voi muuttua ja kaikkea voi tapahtua. Välttämättä ei edes elä siihen saakka. Jotain suunnitelmia pitää kuitenkin olla, eikö vain?
Erityiset kiitokset menee 28:lle. Kuvaamasi malli on mielestäni hyvä ja voisin kuvitella asioiden normaalisti noin etenevän, mutta tässä tapauksessa se ei vaan käy, kun olisi kiire vauvan kanssa. Jos ei olisi, niin etenisimme varmaan kuvaamallasi tavalla.
Oli ehkä huono idea tuoda moottoripyörä tekstissä mukaan, kun arvasin jo ennakolta, että joku tulkitsee siten, että olen valitsemassa naisen ja moottoripyörän väliltä. Se on yksi harvoja harrastuksiani, mutta ilmeisesti olisi varsin kohtuullista luopua myös siitä, kuten oikeastaan kaikesta muusta. Jos kuvitellaan, että olisin tutustunut heppatyttöön, jolla on oma hevonen ja hänen pitäisi olla muuttamassa luokseni, niin olisiko minun soveliasta vaatia luopumaan hevosesta jos ei saa hepalle paikkaa. Niinpä.
Kyllä hän olisi valmis elämään kanssani, vaikka emme vauvaa saisikaan. Siis jos se johtuisi esim. biologisista syistä.
En puhunut seksistä mitään, olisiko erityisesti pitänyt? Ei ole valittamista ja keskusteluiden perusteella tunne on molemminpuolinen.
Eipä olla ihan täyttä viikkoa oltu yhdessä. Ja ollaan vielä alle 35.
ettei vauvan alulle saattamisella pitäisi olla ainakaan iän puolesta hirveä kiire. Jos päädytte muuttamaan yhteen, suosittelen odottamaan vähintään 6 kk tai vuoden ennen raskautumisen yrittämistä. Siinä ajassa ehtii elää edes hiukan sitä yhteistä arkea. Jos päätyisitte "koeajan" jälkeen eroamaan, ehtisitte hyvinkin etsiä vielä uudet kumppanit, joiden kanssa perustaa perhe. Kannattanee kuitenkin muuttaa yhteen vain, jos olet oikeasti tosissasi - ihan naisystäväsi esikoista ajatellen.
että noin fiksu mies varmaan osaa tehdä omat päätöksensä. ;).