Olen alkanut nyt 25 vuoden iässä kapinoimaan äitiäni vastaan. Käyn myös terapiassa

Toki vaikeaa jos on vasta alkanut käsitellä lapsuuttaan. Minulla se on kulkenut aina mukana eikä mitään "heräämistä" ole tullut. Mutta vaikeaa niistä kipeistä asioista on silti tavallaan luopua. Päästää niistä irti vaikka tietää että ne ovat muovanneet minusta sen ihmisen, joka olen ja selittävät paljon omista toimintatavoistani ja asenteistani.



Muuta keinoa ei kuitenkaan ole, ellei halua elää katkeruudessa lopun ikäänsä.



Minulla tuohon liittyi lisäksi välien etääntymineen lapsuuden perheeseen, niin vanhempiin kuin sisaruksiin ja oikeastaan koko sukuun.

että sanot suorat sanat äidillesi. Älä missään nimessä anna periksi, vaan pistä äitisi ymmärtämään mitä on tehnyt.

Äitisi tietysti kieltää kaiken ja näyttelee parhaansa mukaan järkyttynyttä. Sillä saa heikkomielisemmän kyseenalaistamaan itsensä ja yleensä tuollainen näyttely tehoaa lapsiin, joskus aikuisiinkin. Olet aikuinen mutta silti vielä kasvuvaiheessa kuten kuka tahansa 25-vuotias. Äitisi on kypsynyt ja kokenut ihminen. Hän on, ja tulee aina olemaan, teidän välisen ikäeronne verran vanhempi ja juonikkaampi kuin mitä sinä. Epäilen, että äitisi on lievästi narsistinen ja manipuloiva. Hänestä et tule koskaan saamaan suoraa tunnustusta irti, tai ainakin se tulee olemaan hyvin vaikeaa, koska hänen täytyy säilyttää hahmonsa viimeiseen asti. Se on se mitä narsistit tekevät - kieltävät omat vikansa silloinkin kun todistusaineisto ylivoimaisesti osoittaa toisin, tai sitten yrittävät ohjata syytökset muualle. Ei heille voi puhua järkeä. Säästä energiasi ja ota etäisyyttä häneen.



Luota itseesi. Sinä tiedät mitä sinä olet kokenut ja tuntenut. Älä anna toisten sanella sinulle mitä tuntea. Sinun näkökulmasi on mikä on. Ihmisille saa ja pitää antaa yksi tilaisuus selvitellä ja pyytää anteeksi menneitä rikkeitään. On heistä kiinni tarttuvatko he siihen tilaisuuteen. Jos eivät tartu, laske heidät menemään. Tee se kuin kuningas/kuningatar tekisi. Elämä on liian lyhyt jotta sitä kannattaisi viettää tinkaamalla tunnustusta hankalista ihmisistä.

Mulla väkivaltainen tunnekylmä ja piittaamaton äiti. Oman lapsen syntymä läväytti lapsuuden traumat päin näköä ja jouduin terapiaan. Äitini kanssa asiasta puhuttaessa äiti veti kilarit, kiisti kaiken, väitti minua hulluksi ja sanoi että keksin kaiken. Haukkui pahaksi ja kiittämättömäksi paskatyttäreksi ja katkaisi välit.

Välit poikki tämän jälkeen jo 6v, ei ole halunnut nähdä kahta lapsenlastaan koskaan. Eli ei narsku koskaan myönnä mitään!



Itse en edes loukannut äitiä, vaan kauniisti seliin että käyn terapiassa ja haluaisin kysellä taustoja ja syitä lapsuuden tapahtumiin voidakseni ymmärtää paremmin. Tämä lause siis äitini mielestä oli riittää välien katkaisulle.

Ilman äitiä ja mummoa lapsille. Menty jo 6v, ei olla edes puhelimessa puhuttu tänä aikana: (

kun olin itse 35v , että äitini on vaikea ihminen. Kai jotenkin narsistinen ? Nuorempana äiti oli suurin idolini , nainen joka tiesi ja osasi kaikea , joka oli mukana vaikka missä yhteiskunnallisessa vaikuttamisesssa , kaunis ja hauska. MInä olen se ainoa tytär , joka harmi kyllä on ruma ja luonnoltaan kova , mutta silti äidille niin , niin rakas !



Äiti puhuu aina itsestään , on aina oikeassa ja hänen tunteensa ovat aina suurimmat ja aidoimmat. Minun lapsuuteni on turvallinen ja hyvä, ei alkoholinkäyttöä tai pahoinpitelyä. Mutta äiti oli aina perheen prinsessa joka päätti asiat. Vieläkin tulen ahdistuneeksi aina kun olen useamman tunnin ajan äidin kanssa.



Äiti soittaa ja puhuu itsestään , äiti neuvoo miten mun pitää kasvattaa lapsia ,äiti tietää miltä minusta tuntuu , koska hän on kokenut kaikkea niin paljon pahempaakin ...

Olen joskus koittanut sanoa äidille , että kaikki keskustelut eivät koske sinua , mutta äiti menee hämmentyneen näköiseksi eikä ymmärrä , kertoo miten herkkä luonne hän on eikä voi ajatella niinkuin minä yms yms.



Olen päätynyt pitämään äitiin yhteyttä vaan omien voimieni mukaan . Äiti on ikuisesti loukkaantunut kun hänen lapsensa eivät ole hänen tukenaan kokopäivätoimisesti ja minä koitan olla tuntematta syyllisyyttä asiasta.



Koitan parhaani mukaan olla itse erilainen äiti. Kamppailen jatkuvan syyllisyydentunteen kanssa , tunnen itseni aina syylliseksi joka asiasta . Uskon , että se on minuun lapsena istutettu tunne. Vauvana kukaan veljistäni ei itkenyt niin paljon kuin minä. Vauvana minä olisin niin mielelläni imenyt rintaa, mutta maitoa ei tullut . Vauvana jo olin sellainen , etten halunnut lainkaan olla sylissä vaan kiemusrtelin aina pois ja äidille tuli paha mieli .... Loputtomiin näitä tarinoita .

isästään ja äidistään ja he tulevat yhdeksi lihaksi!



Siis tietyllä tavalla aviopuolisosta tulee se läheisempi, jolle puhutaan asiat ei enää äideille tai isille. Eikä toinen puoliso mollaa toista jommankumman vanhemmille. On hyvä ottaa hieman välimatkaa etteivät isovanhemmat hääri liikaa nuoren parin elämässä.



Tämä ei tarkoita etteikö olla tekemisissä ja auteta puolin ja toisin. Se tarkoittaa etteivät isovanhemmat määräile eivätkä puutu nuorten asioihin. Heidän pitäisi odottaa, että kysytään neuvoja tai vaivihkaa....!



Manipuloija isovanhemmat pitäisi ajoissa palauttaa osaansa ennenkuin tulevat liian vanhaksi. Huonoa omaatuntoa ei tarvitse tuntea sillä: mies(nainen) erotkoon isästään...nuorenparin tulee rakentaa omaa perhettään ja lapsuudelle on sanottava ädjöö!!



Anoppi se vaan täällä huutelee!!

Mutta kun huono omatunto on TUNNE , sitä ei myöskään voi ohjata , sen vaan tuntee.

Olin se jolla äiti pätkäs välit poikki kun kuuli terapiasta, ja tietenkin kiisti kaiken. Kyllä väliikko on lopullinen jos toinen osapuoli niin päättää. Oma äitini sai kutsut inoiden lastenlastensa ristiäisiin, ei tullut. Pyydettiin kylään katsomaan lapsia, ei vastannut mitään viestiin. Hylkäsi lapsensa ja lapsenlapsensa tuosta vaan.

joten omilla teoilla ei voi vaikuttaa äitnsä päätöksiin!

minkälaisessa terapiassa käyt? Itse käyn myöskin terapiassa ja vaikea äitisuhde on yksi syy siihen. Olen 26-vuotias.

kokenut olen minäkin. Ikää minulla kuitenkin lähemmäs 40v. Terapiassa en ole käynyt, mutta olen työstänyt lapsuuttani itse ja puolison kanssa, lisäksi ammattini ollut myös apuna tässä.



Olen yrittänyt ymmärtää mitä lapsuuteni oikeasti oli ja kuinka se vaikuttaa äitinä olemiseeni. Ei ole ollut helppoa kohdata omia pimeitä puolia, mutta helpottaa kun ymmärtää miksi toimii ja tuntee kuten tuntee, ja yrittää muuttaa omaa käyttäytymistä.



Minä luulin myös eläneeni ihan tavallisen ja hyvän lapsuuden. Myöhemmin olen kuitenkin ymmärtänyt, että vanhempieni alkoholinkäyttö, henkinen alistaminen ja fyysinenkin väkivalta ovat haitanneet paljon elämääni. Jouduin tässä taannoin puhumaan lyhyesti näistä asioista vanhemmilleni, ja heidän oli myös vaikea ottaa vastaan tai muistaa näitä asioita. Toinen totesi, että lapsi kokee niin toisin asiat. Totta, kännisekoilu ei lapsen mielestä ole hauskaa leikkiä ja kisailua vaikka se sitä aikuiselle olisikin.



Olen pahoillani puolestasi, ja toivon rakkautta ja turvallisuutta elämääsi. Itse tunnen katkeruutta, syvää surua, turvattomuutta. Joskus tunsin vihaakin, en enää niinkään, se on ehkä muuttunut kylmyydeksi ja suruksi.



Haluaisin kysyä miksi menit terapiaan? Oliko sinulla jotain asioita elämässäsi, jotka vaikeuttivat sitä. Oireita tms?

parempi antaa siellä esiin tulleiden asioiden jäädä sinne terapiaan.



Tärkeämpää kuin saada äitisi myöntämään tai ymmärtämään omat virheensä, on sinun ymmärtää, että nuo aiemmat tapahtumat ovat vaikuttaneet sinuun ihmisenä ja siihen kuinka reagoit joissakin tilanteissa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta niistä huolimatta voit tehdä tulevasta elämästäsi paremman kun ymmärrät kuinka se sinuun on vaikuttanut etkä enää anna sen määrittää tulevia tekojasi.



Minäkin ymmärsin vasta terapiassa ettei minulla ole ollut yhtään turvallista aikuista elämässäni

vaikka perheemme näennäisesti olikin ihan tavallinen, ja että huostaanotto olisi voinut pelastaa monelta surulta myöhemmin. En ole noista asioista kuitenkaan vanhempieni kanssa sen enempää keskustellut. He ovat kuitenkin toimineet omista lähtökohdistaan ja omien rasitteidensa mukaan varmasti niin kuin ovat parhaiten osanneet. Ja toisekseen monet lasta suuresti satuttaneet tapahtumat on olleet aikuisen mittakaavasta niin merkityksettömiä ettei siitä ole heille jäänyt minkäänlaista muistikuvaa.

Vaikka edes toinen vanhemmistani myöntäisi mokansa, ei se silti muuttaisi tapahtunutta. Se ei muuttaisi vanhempiani, eikä lopulta muuttaisi minuakaan. Olisihan se hienoa edes kerran tuntea että vanhempi ymmärtää, mutta jos vanhemmat siihen olisi kykeneviä niin olisiko sitä terapiaani alkujaankaan edes tarvittu.



Jatka terapiaa, siellä löydät keinot tulla toimeen äitisi kanssa siinä määrin kuin se on sinulle tarpeellista ja terveellistä. Muista kuitenkin että terapia on sinun tulevaisuuttasi varten, äitisi ei terapiaan ole lähtenyt ja sitoutunut. Jos äitiäsi asia kiinnostaa niin hän hankkinee itselleen oman terapeutin ja työstää asioita omasta näkökulmastaan siellä.

vielä tarinoita?

Samoin kun jos lopetat tupakanpolton täytyy sinun panna halusi aisoihin pikku taistelulla tai jos huomaat olevasi aina vihainen tarkista mitä luet, katselet, ajattelet jatkuvasti niin voit tietoisesti ponnistella eroon siitä tunteesta.



Hyvän terapeutin terapia on valtavan helpottavaa! Kehoittaisin kuitenkin tajuamaan, että äideillänne saattaa olla vielä karmeampi lapsuus takanaan kuin teillä ja puhumaton mykkä kaikkea pakoon juokseva mies rinnalla.



Onneksi nykyään tätä infoa saa ja kuka tahansa, joka haluaa olla hyvä vanhempi saa paljon tietoa vastatakseen lastensa tunnepitoisiin tarpeisiin joka päivä!!!

vaikka joillain se voi vastaavissa tilanteissa ollakin.



Mutta toisinaan paranemisprosessi johtaa ajan kanssa siihen, että näkee ettei äitikään ilkeyttään ollut huono äiti vaan omien ongelmiensa takia, ja pystyy antamaan anteeksi huonon lapsuuden. Ja välit äitiin voivat jopa korjaantua aikuisella iällä. Mutta ei sitä prosessia hoputtamaan pysty ja sinulla on nyt oikeus tuntea juuri nini kuin tunnet.



Kovin hedelmällistä se ei välttämättä ole että purat tuota nyt äitisi päälle. Äitisi ei ehkä niitä asioita kestä itselleenkään myöntää, tai ei ole edes kokenut asioita kuten sinä lapsen perspektiivistä eli on aidosti ihmeissään kokemuksistasi. Onneksi se ei ole sinun paranemiselle välttämätöntä että äitisi ymmärrys tilanteesta lisääntyy.

Joo , tuo on erittäin tärkeä asia tajuta , että se , että ymmärtääkö äiti ollenkaan sinun tarvettasi käydä asioita läpi tai ylipäätään sinun tunteitasi , ei ole paljoakaan merkitystä omalle eheytymisprosessillesi. Minun kohdallani olo alkoi parantua kun tajusin , että äiti ei oikeasti ole paha , on vaan kyvytön ymmärtämään minua. Ja että minun ei tarvitse muuttaa äitiä voidakseni itse voida hyvin.



Paremminkin niistä yrityksitä saada äitini ymmärtämään minua , seurasi aina itkua ja pahaaoloa meille molemmille. Etäiset , kohteliaat välit ovat meillä nyt ratkaisu. Omaa äitiä ei pysty muuttamaan unelmaäidiksi vaikka miten haluaisi.