Lue keskustelun säännöt.
Lapsen vuoroasuminen ja äidin jatkuva syyllisyydentunne :(
11.06.2012 |
Erosimme lapsen isän kanssa vuosi sitten. Viimeiset puoli vuotta lapsi 8v on asunut puolet ajasta isänsä ja puolet minun luonani. Kaikki on mennyt hyvin ja lapsi tuntuu ihan tyytyväiseltä ja iloiselta. Mutta en pääse yli syyllisyyden tunteesta. Joka kerran kun lapsi lähtee, koen jotenkin hylkääväni hänet. Asumme lähekkäin ja soittelemme joka päivä, mutta silti. Kun lapsi on poissa, ajattelen häntä koko ajan. En osaa päästää irti. Mitään konkreettista huolenaihetta ei ole. Hänellä on todella hyvä isä, johon läheiset välit. Tekevät paljon kivaa yhdessä ja viihtyvät kimpassa. Pääsenkö tästä tunteesta koskaan eroon? Miten psyykkaisin itseäni? Lapselle varon näyttämästä tai kertomasta hankalista tunteista.
Kommentit (3)
olisi minullakin jatkuva syyllisyyden tunne. Minä koen periaatteessa aina olevani syyllinen kaikkeen , jokin luonnevika kaiketi....
Mutta jos lapsi on tyytyväinen , asiahan on hyvin järjestetty. Olet hyvä äiti koska annat lapsen luoda kunnon suhteen kumpaakin vanhempaan . On niin paljon äitejä, jotka estävät isää edes tapaamasta lasta .
Meillä minä asun lasten kanssa ja mies muutti naapurirappuun kaksioon. Lapset käyvät isällään miltei päivittäin, mutta heidän huoneensa ja tavaransa ovat minun luonani. Teen kolmivuorotyötä ja kun olen yövuoroissa , nukun miehen kodissa päivät ja mies asuu lasten kanssa täällä. Tämä toimii meillä hyvin , mutta on minullakin syyllinen olo heti jos en näe lapsia pariin päivään . Onneksi exmies on tosi loistava isä ja lapset ovat tyytyväisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapset ovat 11 ja 13-vuotiaat ja erosta on 4 vuotta. Syyllisyys helpottaa kun lapset kasvavat, ainakin minulla on käynyt niin.
Tsemppiä! Minulla nyt kokemusta 2 lapsen vuoroasumisesta 3 ja puolen vuoden verran, lapset nyt 11 ja 9, silloin siis 8 ja 6. Syyllisyyden tunne edelleen mukana ajoittain, ja tuo alku oli juuri tuollaista kuin kuvailit.
Lapsesta/lapsista aika hyvin näkee, miten menee. Koeta nauttia omasta ajasta, tiedän ettei se ole helppoa. Ota silti uusia harrastuksia tai palaa vanhojen unohtuneiden unelmiesi kimppuun. Ota yhteys ystäviin, jopita et ole tavannut pitkään aikaan. Toteuta keskenjääneet projektit. :)
Kun lapsi on luonasi, ole normaali, älä ripustaudu/lahjo/hemmottele. Anna silti aikaa ja yhdessäoloa.
Minun lapseni eivät ole olleet molemmat yhtäaikaa yökylässä poissa luotani kertaakaan. Yksitellen olen heitä "päästänyt", jolloin olen voinut antaa "jakamatonta huomiota" sille toiselle. Isänsä puolestaan tosi useinkinlaitta lapset vanhemmilleen yökylään, menovaihde edelleen päällä. se tuntuu minusta vähän pahalta, kun huomaan, että viikon aikana lapset jo alkavat kaivata isäänsä ja sitten kuulevatkin, että joo, menette mummolaan viikonlopuksi (meillä vaihtopäivä perjantai).
Äidilleni vanhin lapsi oli sanonut, että hänestä tämä on hyvä systeemi kuitenkin, saa nähäd molempia vanhempia. Jos asuisi vaan toisen luona, tulisi hirveä ikävä sitä toista, jota näkisi harvemmin. Sillä koetan syyllisyyttäni hälventää.
Iso voimarutistus.
T. toinen itsensäsyyllistäjä, joka alkaa päästä pikkuhiljaa voiton puolelle :)