Teoriasi siitä, mistä huonovointisuus nykyaikana johtuu?

Samoilla linjoilla olen tuossa, että ensimmäinen päiväkodin käynyt ikäluokka käy nyt töissä ja kasvattaa omia lapsia. Eivät ole saaneet läheisyyttä ja hellyyttä tarpeeksi omassa lapsuudessa niin eivät sitä osaa itsekkään nyt antaa. Tästähän tuli dokumentikin jokin aika sitten.

90-luvulla lapsuuttaan eläneillä ei ole minkäänlaista auktoriteetti kunnioitustakaan.

Minä keskeisyys järkyttävää ja kaikki mulle heti ajatusmaailma.

Äidit ajttelevat liikaa omaa aikaa ja harrastuksiaan. Kyllä äidin täyttyy uhrautua aika pitkälle lapsien eteen, eikä vain miettiä mikä itselle on käytännöllistä.

Monessa, monessa maassa lapset menevät vauvoina hoitoon eikä siitä mitään traumoja jää. Työntekeminen kuuluu länsimaisen naisen elämään ja mielestäni on vaarallista että lapsesta tulee perheen päähenkilö, varsinainen pikkukeisari. Ymmärrän kotihoidon tarpeen n. 2 vuoden ikään saakka, toki lapsesta -ja hänen valmiudestaan mennä hoitoon- riippuen. Erityislapset erikseen myös.



Kun lapsi otettaisiin mukaan perheen elämään ilman että tämä olisi jatkuvasti kaiken huomion kohde, nuoruus voisi mennä terveempää reittiä. Nythän meillä on kasa egoilevia, narsistisia nuoria miehenalkuja (Hyvinkään tapaus ym.) joista kasvaa samanlaisia miehiä.

Oma ikäluokkani on, ainakin nykyisellä mittapuulla, erittäin kohteliasta ja kohtalaisen fiksuakin. Sen sijaan meidän pikkusisaruksemme ovat jotenkin räävittömämpiä ja puhuvat rumasti vanhemmilleen. Ero on ihan selkeä.



Ps. Meinaat, ettei 60-luvulla ollut päiväkoteja? ;)

Minä uskon siihen, että kaikki johtuu pohjimmiltaan siitä, kuinka lapsia on vauvoina kohdeltu. Ja pahempaan suuntaan ollaan kokoajan menossa, kun unikouluttaminen lisääntyy ja vauvat pannaan hoitoon päiväkotiin asuntolainojen takia. Masentuneita nuoria tiedossa...

Lapset ovat nykyään pomoja useissa perheissä ja liika vapaa-aika ilman kotitöitä aiheuttaa hyvinkin hirveitä diktaattoreja.

Vanhemmuus takaisin!

Minä uskon siihen, että kaikki johtuu pohjimmiltaan siitä, kuinka lapsia on vauvoina kohdeltu. Ja pahempaan suuntaan ollaan kokoajan menossa, kun unikouluttaminen lisääntyy ja vauvat pannaan hoitoon päiväkotiin asuntolainojen takia. Masentuneita nuoria tiedossa...

Lapset ovat nykyään pomoja useissa perheissä ja liika vapaa-aika ilman kotitöitä aiheuttaa hyvinkin hirveitä diktaattoreja.

Vanhemmuus takaisin!

että niistä vauvan tarpeista nimenomaan huolehditaan, eikä sitä että lapset eivät häiritse vanhempien elämää? Ja kyllä rajoja pitää olla, en minä sitä kiellä, mutta oikeassa paikassa. Ei huolenpidossa ja rakkaudessa tarvitse olla rajoja. Rajat sinne, missä lapsi voi oppia kohtelemaan toista huonosti. Jos lapsen tarvitsevuus mitätöidään tai siitä tehdään se demoni, toisin sanoen merkki huonosta käytöksestä, niin jo ollaan hyvin pitkälti kasvattamassa ihmisiä, jotka eivät koe olevansa kotona missään tai kenenkään välittävän heistä ehdoitta.

kun lapsia ei "saa" kieltää. Koulussa ei tenavien tartte ketään kunnioittaa, pihalla ei saa naapurin täti komentaa. Ja vanhemmat jos saavat niin se on edes jotain, mutta jos eivät nekään saa/osaa, niin heippa vaan.

Kannattaisi ensin löytää jotain järkeviä viitteitä "huonovointisuuden" lisääntymisestä, ennenkuin kehittelee teorioita sen selittämiseen.

Monessa, monessa maassa lapset menevät vauvoina hoitoon eikä siitä mitään traumoja jää. Työntekeminen kuuluu länsimaisen naisen elämään ja mielestäni on vaarallista että lapsesta tulee perheen päähenkilö, varsinainen pikkukeisari. Ymmärrän kotihoidon tarpeen n. 2 vuoden ikään saakka, toki lapsesta -ja hänen valmiudestaan mennä hoitoon- riippuen. Erityislapset erikseen myös. Kun lapsi otettaisiin mukaan perheen elämään ilman että tämä olisi jatkuvasti kaiken huomion kohde, nuoruus voisi mennä terveempää reittiä. Nythän meillä on kasa egoilevia, narsistisia nuoria miehenalkuja (Hyvinkään tapaus ym.) joista kasvaa samanlaisia miehiä.

Päinvastoin. Mikä muka tekee "länsimaisesta" elämäntavasta jotenkin oikean ?.

Lapsi tarvitsee vanhempiaan ja yhteistä tekemistä ja lapset muistavat aina miten äiti oli kotona heidän tullessaan koulusta ym.

Henkisyyden ja hengellisyyden puutteesta. Olipa jumalat sitten totta tai ei, niin tiettyä turvaa hengelliset ja moraaliset ja eettiset arvot tuntuvat ihmisille tuottavan henkisesti. Ainakin verrattuna tähän päivään, kun arvoksi on kohonnut lähinnä yksilön itsensä ulkokuoren ja imagon kiillottaminen ja kilpailu toisia yksilöitä vastaan. Tälalisessa pelissä "luusereita" on paljon eikä heillä ole oikein arvoa.

syntynyt familaarinen perhemaali, jossa ydinperhe korostuu. Perheet pärjäilee yksin ja sitä pidetään ihanteena. Elämänpiiri köyhtyy kaikilla, kun sosiaaliset verkostot ohenevat ja harvenevat. Mitä laajempi ja monipuolisempi sosiaalinen verkosto aikuisia ja lapsia perheiden ympärillä on, sen parempi. Voidaan paikata toinen toista ja aikuisetkin saavat tukea vanhemmuuteensa. Solidaarisuusarvot ja yhteisöllisyys tuovat ihmisille hyvinvointia.

Kaikkien pitäisi pärjätä ilman apua ja omillaan, avun saaminen saatika sitten pyytäminen on heikkoutta jota ei hyväksytä. Meidän mummujemme ei tarvinnut samalla tavalla pärjätä yksin. Apuna oli naapureita ja sukulaisia jne. Eikä se hoitaminenkaan ollut sellaista 24/7 hyysäämistä kun äideillä oli niin paljon muutakin pakollista tehtävää.



Joku päiväkotiin vieminen on turha nostaa yhdeksi yksittäiseksi pahaksi. Se on aina vain yksi tekijä lapsen elämässä eikä se tee mitään vahinkoa, jos ne suuret asiat ovat kohdillaan.



Jos joku ei jaksa lastensa kanssa niin silloin heitä pitäisi auttaa ja tukea eikä jurputtaa kuinka lapsia pitäisi tehdä vain jos siihen on rahaa ja aikaa ja jaksamista. Sillä jurputuksella kun ei ole mitään merkitystä enää siinä vaiheessa kun lapsi on jo syntynyt.

Yhteisöllisyys puuttuu ainakin Suomen maasta. Pitäisi enemmän touhuta perheenä ja yhteisönä asioita. Nyt se tuntuu menevän niin, että mennään töihin, hoidetaan omat duunit ja mennään itekseen kotiin tietokoneelle tai tekemään muuten jotain itsekseen. Meillä ei ole samanlaista yhteisöllistä kulttuuria kuten Espanjassa. Keskitymme liikaa suorittamiseen minun mielestäni. Toiseksi lapset ovat joillekin nykyään jonkinlainen statussymboli, annetaan kivat nimet ja puetaan merkkivaatteisiin ja itse ravataan kuntosalilla ja lapsen hoito ulkoistetaan jollekin muulle taholle. Sitten tätä lasta hemmotellaan eikä kielletä muuten, koska ollaan kuitenkin pahoillaan siitä, että ei vietetä lapsen kanssa aikaa --> syntyy näitä rääväsuisia tyranneja, joihin ei saa esim. kouluissa minkäänlaista kuria.

Nuoret ovat nykyään todella fiksuja ja usein vanhempiaan edellä monissa eettisissä kysymyksissä. Alkoholinkäytössä ja tupakoinnissakin suunta on oikea.



Ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle, joten yleisen äitien syyllistämisen voi unohtaa.

teoria on että siitä, kun kukaan ei ota vastuuta



äiti voi syytää vastuun lapsen terveydestä ja kehityksestä neuvolaan, kouluterveydenhuoltoon, kuraattorille



nuori vierittää vastuun tämän opetuksen oppineena nuorisopsykiatrian poliklinikalle, terveyskeskukselle, vanhemmille



aikuisena työkkärin syytä, eduskunnan, nuorison!



kukaan ei mieti että minä voin päättää tästä, minä voin ottaa vastuun tuosta, minä toimin... paitsi joku norjalainen asehullu, jolla sitten meneekin pieleen kun joku lenkki jossain on pettänyt

Tuntuu että erilaiset kilpailut ruokkivat ajattelut "kaikki tai ei mitään". Olet joko voittaja tai luuseri, "hottie" or "nottie".



Telkusta tulee toinen toistaan tylympiä kilpailuja ja sarjoja, joissa kilpaillaan parhaimmuudesta ja pelataan muita ulos. Tuloerot kasvavat, nuorille voi tulla tunne, että jos he eivät pääse lukioon ja yliopistoon ja sitä kautta huippuduuniin, ei millään ole mitään väliä.



Samoin ulkonäössä jos nainen ei ole laiha, hän on "läski", ikään kuin tavallisia ja keskikokoisia ihmisiä ei enää voisi olla ollenkaan.



Kaiken kaikkiaan siis ajattelu "kaikki tai ei mitään" mielestäni vahvistaa pahoinvointia.

Sairaaloissa ja hoitolaitoksissa vanhuksien annetaan mieluummin maata märissä vaipoissa, jotta säästettäisiin vähän rahaa.



Bussien aikataulut on niin tiukat, että kuskeilla on paine ajaa ylinopeutta, etteivät olisi niitä kuskeja, joiden linjalla autot ovat aina myöhässä. Mitä siitä, jos ottavat riskin, että ajavat vahingossa esim. suojatiellä jonkun päälle :(

Minä uskon siihen, että kaikki johtuu pohjimmiltaan siitä, kuinka lapsia on vauvoina kohdeltu. Ja pahempaan suuntaan ollaan kokoajan menossa, kun unikouluttaminen lisääntyy ja vauvat pannaan hoitoon päiväkotiin asuntolainojen takia. Masentuneita nuoria tiedossa...

Lapset ovat nykyään pomoja useissa perheissä ja liika vapaa-aika ilman kotitöitä aiheuttaa hyvinkin hirveitä diktaattoreja. Vanhemmuus takaisin!

että niistä vauvan tarpeista nimenomaan huolehditaan, eikä sitä että lapset eivät häiritse vanhempien elämää? Ja kyllä rajoja pitää olla, en minä sitä kiellä, mutta oikeassa paikassa. Ei huolenpidossa ja rakkaudessa tarvitse olla rajoja. Rajat sinne, missä lapsi voi oppia kohtelemaan toista huonosti. Jos lapsen tarvitsevuus mitätöidään tai siitä tehdään se demoni, toisin sanoen merkki huonosta käytöksestä, niin jo ollaan hyvin pitkälti kasvattamassa ihmisiä, jotka eivät koe olevansa kotona missään tai kenenkään välittävän heistä ehdoitta.

vauvan tarpeista huolehditaan kuten muidenkin lasten mutta vauvasta ei tehdä pomoa. vauva tulee elämään perheen elämää, ei niin että perhe elää vauvan elämää. Ja sinä puhut välittämisestä. Välittäminen on sitä, että vanhemmat tietävät mitä tekevät, ei sitä että lapselle annetaan vastuu kaikesta. Kuten nukkumaanmenosta jne.

Eihän täällä palstalla juuri kukaan saa lapsia nukkumaan/syömään/pukemaan jne. normaalisti.

Mulla on epämuodikas mielipide

Henkisyyden ja hengellisyyden puutteesta. Olipa jumalat sitten totta tai ei, niin tiettyä turvaa hengelliset ja moraaliset ja eettiset arvot tuntuvat ihmisille tuottavan henkisesti. Ainakin verrattuna tähän päivään, kun arvoksi on kohonnut lähinnä yksilön itsensä ulkokuoren ja imagon kiillottaminen ja kilpailu toisia yksilöitä vastaan. Tälalisessa pelissä "luusereita" on paljon eikä heillä ole oikein arvoa.

jos ajattelee aikaa vaikkapa vain 50-100 vuotta taaksepäin, elämä oli paljon köyhempää aineellisesti, mutta en ole missään kirjoituksissa törmännyt siihen että ihmiset olisivat olleet niin ahdistuneita ja hukassa kuin nykyään. Uskoisin että uskonnon lisäksi muut henkiset arvot olivat tärkeässä asemassa ihmisten mielissä. Oli tavoitteita (itsenäisyyden saavuttaminen, sotavuosista selviäminen, jälleenrakennus etc.) Nyt kun meillä on kaikki tämä aineellinen hyvä, henkinen puoli on jäänyt tyhjän päälle.

Ihmisen elämä on niin rajoitettua. Jokainen voi ennustaa elämänsä vaiheet hyvinkin tarkkaan etukäteen. Henkisiä takapihoja ja joutomaita ei enää ole.Kaikista pitäisi leipoa insinööri tekemään lisää vihaisia lintuja. Jopa valtion johdon taholta on suunniteltu meidän ja meidän lastemme tulevaisuus.

Voit rakentaa talon joka on täsmälleen naapuritalon kaltainen, et muuta.Neuvolassa kerrotaan lasten ruokailu uskomattoman tarkasti.Rokotukset pitää ottaa, sehän on selvä.

Tuntuu että erilaiset kilpailut ruokkivat ajattelut "kaikki tai ei mitään". Olet joko voittaja tai luuseri, "hottie" or "nottie".

Telkusta tulee toinen toistaan tylympiä kilpailuja ja sarjoja, joissa kilpaillaan parhaimmuudesta ja pelataan muita ulos. Tuloerot kasvavat, nuorille voi tulla tunne, että jos he eivät pääse lukioon ja yliopistoon ja sitä kautta huippuduuniin, ei millään ole mitään väliä.

Samoin ulkonäössä jos nainen ei ole laiha, hän on "läski", ikään kuin tavallisia ja keskikokoisia ihmisiä ei enää voisi olla ollenkaan.

Kaiken kaikkiaan siis ajattelu "kaikki tai ei mitään" mielestäni vahvistaa pahoinvointia.

Yhteiskuntamme on hyvin materia- ja tavoitekeskeinen. Ihminen itsessään ei ole riittävä, vaan se mitä ihminen tekee ja ansaitsee, tekee hänestä vasta jotakin. Näinhän se ei saisi olla vaan ihmisen arvo on kaikilla sama.

Suomalaiset tuntuu myös hyvin pitkään "tietävän" miten jokaisen ihmisen tulisi elää. Jos et tee niin kuin muut, et ole onnistunut elämässä.

Mielestämme tästä yhteiskunnasta puuttuu lämpö. Ei ole lämmintä koskettelua niin paljon kuin muissa maissa. Tunteiden, niin surun, vihan kuin rakkaudenkin, näyttämistä pidetään salaa häpeällisenä ja vääränä.