G: Oletko ollut siviilivihkimisessä, nimijuhlassa tai Prometheus-juhlassa?

Perheeni ei kuulu kirkkoon, eikä kaveripiiristäkään osa. Veljieni Prometheus-juhlissa olen ollut (itse en käynyt), sisarukseni ja minä myös olemme menneet siviilimenoin naimisiin, samoin useampi ystävä. Omien ja sisarusten lapsien nimiäisiä myös vietetty. Neljä kummilasta on, ketään ei ole kastettu. Vastaavissa kirkollisissa tilaisuuksissa tietysti olen myös ollut useita kertoja, lähinnä mieheni suvun puolella.



Prometheus-juhla on mielestäni lämminhenkisempi ja elämänläheisempi tilaisuus kuin konfirmaatio, samoin nimiäiset. Mukavintahan on se, että näitä juhlia saa kukin viettää omalla laillaan ja tehdä niistä itsensä näköiset. Nimiäiset vaikka voivat olla hyvin koruttomat tai sitten juhlalliset.



Siviilivihkiminen maistraatissa on tietysti lyhyt ja arkisen oloinen toimitus, mutta saa senkin tehtyä halutessaan toisin. Meidän häissämme vihkijä tuli juhlapaikalle ja väitän, että häämme olivat rennot, juhlalliset, hauskat ja iloiset - ainakin ne oplivat kaikkea sitä mitä toivoimme, ja ihan omamme näköiset.

se oli vähän huonosti järjestetty, ei kuulunut mitään tuomarin puheesta, joten tunnelma oli lattea. Kun ei ole tottunut siviilivihkimisiin, se ei tuntunut "aidolta". Se oli enemmänkin seremonia tai teatteriesitys kuin juhlallinen vihkiminen. Rauhantuomarilla oli ihmeellinen samettikaapu päällä ja hän oli kovin nuori nainen, saman ikäinen kuin vihittävät. Siinä ei ollut sellaista yhteisöllistä tunnettakaan, kuin silloin, kun pariskunnalle tuttu seurakuntapappi vihkii. Mutta ymmärrän toki että kirkkoon kuulumaton ei halua pappia sinne, eihän se olisi hänelle aitoa.

Mun tuttavapiirissä ei kyllä ole ketään jolla olis ennestään tuttu pappi. Varmaan pitäis joskus muulloinki käydä kirkossa kuin omissa häissä, eikä kukaan käy. :D

Sellaisia ajatuksia että olen nyt minulle tärkeän ihmisen juhlissa. Jotka on jonkinlainen virstanpylväs elämässään. Samoja kuin vastaavissa uskonnollissävytteisissä.

Kaksi kertaa olen ollut siviilivihkimisessä. Omissani ja siskoni (joissa olin todistajana). Siskoni häät olivat lyhyt toimitus, he eivät halunneet mitään pitkää puhetta. Kaunis tilaisuus kuitenkin. Omissa häissäni vihkijä puhui kymmenen minuuttia rakkaudesta. Itselleni jäi todella ihanat muistot tuosta.



Kerran olen ollut nimiäisissä, oman poikani. Ei meillä mitään sen kummempaa ohjelmaa ollut. Siskoni kertoi lapsen nimen jne. Ajatuksena tuossa tilaisuudessa oli saada lähisuku yhteen ja juhlimaan uutta perheenjäsentä.

Musiikkina isäni lempimusiikkia(Bob Dyla, Hector). Ei pappia puhumassa vaan Pro Seremoniasta juhlapuhuja, joka kertoi isäni elämäntarinan.



Huatajaiset olivat isäni näköiset. Eivät sellaiset, joissa asioista tehdään, koska "niin on tapana".



Suosittelen!

Omat:

protu-juhla vuonna 1993 (oli siis leirin yhteinen loppujuhla, ei pidetty kotona sukulaisille mitään erityistä)



omat häät, meidät vihittiin maistraatissa, lähisuvun kesken ravintolaillallinen samana päivänä ja ystäville hääjuhla kotona seuraavana päivänä. Saimme molemmista paljon kehuja. Tosin isommalle sukulaisjoukolle jäi häät järjestämättä (johtui elämäntilanteestamme, emme jaksaneet niitä järkätä vaikka suunnitelmissa oli... selitys jäljempänä)



omien lasten (3) nimiäiset järjestimme kotona lähipiirille.



Oman lapsen muistotilaisuus

pieni esikoisemme polttohaudattiin ja järjestimme lähipiirille pienen muistotilaisuuden.



Muiden uskonnottomat tilaisuudet, joissa olen ollut



miehen serkun häät, jossa siviilivihkiminen oli paikanpäällä... todella kaunis tilaisuus... siis aivan täydellinen!!! Monella tapaa lämminhenkisempi ja aidompi tunnelmaltaan kuin monet kirkkovihkimishäät, joissa olen ollut.



Miehen siskon ja serkun lasten nimiäiset, jotka ovat olleet myös rennot, ihanat ja kauniit. Itseasiassa en ole ristiäisissä koskaan ollutkaan, joten en osaa oikein vertailla.

ja lapselle pidettiin tervetuliaisjuhla (ei niiäisiä). Yhden kaverin siviilivihkimisessä olen ollut mukana.



Eipä nuo mitään sen kummempia ajatuksia herättäneet, kun eivät minusta olleet mitenkään outoja juhlia.

(omassani) ja kaksissa nimiäisissä, joista toiset olivat oman lapseni juhlat. Protujuhlissa en ole ollut. Mukavia päiviä olivat!

äitini meni naimisiin maistraatissa, kyseessä siis kummankin osapuolen toinen avioliitto. Tilaisuus oli lyhyt, mutta silti koskettava.

ja lauluja ja kukkia ollut.

Itse olen kertonut läheisilleni, että omat hautajaiseni ovat seuraavanlaiset.

Poltetaan, uurna haudataan tai tuhkat levitellään jonnekin. Ei kiviä, ei paikkaa, missä käydään teennäisesti itkemässä ja istuttamassa kukkia. Ei hautajaisia, ei lohisoppaa, ei mitään. Kun kuolen niin se oli siinä. Minua ei tulla hautajaisiin juhlimaan. Jos on jotain sanottavaa, sanoo sen elinaikana.

hautajaisissa, jotka olivat todellakin "maahanpaniaiset", Poika kantoi uurna, laski valmiiksi kaivettuun kuoppaan, otti lapion ja peitti kuopan, ei laulua, ei puheita, ei lämpöä, ei tunteita... Pelkkä suuri tyhjyys ja kolkkous. Aika huonot fiilikset jäi. Itse kuulun kirkkoon ja olen normitavallinen kirkkouskovainen.

se oli vähän huonosti järjestetty, ei kuulunut mitään tuomarin puheesta, joten tunnelma oli lattea. Kun ei ole tottunut siviilivihkimisiin, se ei tuntunut "aidolta". Se oli enemmänkin seremonia tai teatteriesitys kuin juhlallinen vihkiminen. Rauhantuomarilla oli ihmeellinen samettikaapu päällä ja hän oli kovin nuori nainen, saman ikäinen kuin vihittävät. Siinä ei ollut sellaista yhteisöllistä tunnettakaan, kuin silloin, kun pariskunnalle tuttu seurakuntapappi vihkii. Mutta ymmärrän toki että kirkkoon kuulumaton ei halua pappia sinne, eihän se olisi hänelle aitoa.

Hanki hieman lisää yleissivistystä - jooko? Siviilivihkimisen suorittaa henkikirjoittaja tms., voi olla käräjäoikeuden tuomarikin.

Ai että oli samettikaapu päällä? Sekö tekee vihkimisestä "aidon", että on se valkoinen papin kaapu? Ja nuorikin oli vihkijä. Herranen aika sentään! Papeillako sitten on ikärajat?

Ja jos nuo asiat olivat tärkeitä ja tekevät vihkimisestä "aidon" niin sehän se vasta pinnallista ja epäaitoa onkin.

se oli vähän huonosti järjestetty, ei kuulunut mitään tuomarin puheesta, joten tunnelma oli lattea. Kun ei ole tottunut siviilivihkimisiin, se ei tuntunut "aidolta". Se oli enemmänkin seremonia tai teatteriesitys kuin juhlallinen vihkiminen. Rauhantuomarilla oli ihmeellinen samettikaapu päällä ja hän oli kovin nuori nainen, saman ikäinen kuin vihittävät. Siinä ei ollut sellaista yhteisöllistä tunnettakaan, kuin silloin, kun pariskunnalle tuttu seurakuntapappi vihkii. Mutta ymmärrän toki että kirkkoon kuulumaton ei halua pappia sinne, eihän se olisi hänelle aitoa.

leiripaikan päätöstilaisuudessa. Kotona ei juhlittu.

Ei ole vietetty nimiäisiäkään. Kun lasten nimet päätettiin, juhlistimme asiaa miehen kanssa kahden kesken keskellä yötä.

kolmissa siviilivihkimis-tilaisuudessa. Yksi niistä oli omani. Meillä oli hääjuhla erikseen, joten vihkimisessä oli mukana vain me ja todistajat.



Kaksissa muissa vihkimisissä vihkijä tuli juhlapaikalle. Todella juhlavat olosuhteet, herkkä, intiimi ja aito tunnelma.



En itse kuulu kirkkoon ja koen kirkkohäät-, hautajaiset ja ristiäiset (kirkko-osuudet) vaivaannuttavina ja välillä jopa hieman ahdistavina. Joten positiivisia ajatuksia herättivät nuo siviilitilaisuudet.