Millainen aikuinen tuli sinusta joka olet elänyt ahdistavaa lapsuutta?

samanlainen tarina minulla. Itsetunto on ollut melko huono,mutta olen saanut sitä paremmaksi. Olen alkanut pitää puoliani ja jättänyt kuluttavat ihmissuhteet vähäiselle huomiolle eli antanut niiden jäähtyä. Elämään on jäänyt vain oikeat ystävät ja tärkeät ihmiset.

Edelleenkin, niin kauan kaikki on ok, kun jaksan mukailla toisten tarpeita ja olla samaa mieltä, mutta auta armias jos erehdyn olemaankin eri mieltä... sitten on hyvä kääntää selkänsä minulle ja olla tyly.

näkyy? Oletko käynyt terapiassa?

Mulla aika sama juttu, lapsena mut jätettiin huomiotta ja nykyisinkin koen olevani arvoton. Mutta käyn terapiassa ja uskon siitä olevan hyötyä.

Huomasin juuri, että minua ei oikeastaan ole. Suoritan vaan muiden toiveita ja tarpeita. Vaikea sanoa mistä edes pitää, kun ei kuitenkaan ole edes mahdollisuutta mitään toteuttaa.

"Noususuunnassa" olen kuitenkin ja uskon, että kun lapset vielä kasvavat, niin joskus vielä teen asioita joista itse pidän ja ylipäätänsä keksin mitä ne asiat voisivat olla :)

Ehkä salaisuus on siinä että en ole jäänyt märehtimään enkä syyttämään vaan eteenpäin on menty. Tosin en ole pitkävihainen enkä välttämättä edes huomaa jos joku yrittää olla ilkeä tai en ainakaan ota itseeni, pidän sitä kyseisen ihmisen omana ongelmana.

vieläkään miksi äitini oli minulle aina vihainen, ja sätti minua joka paikassa, aina tein väärin tai olin vain hidas, tiellä tai muuten peukalo keskellä kämmentä. Sitten kuitenkin jos pyysin neuvoa tai apua johonkin, alkoi hirveä päiväily, etkö tuon vertaa tajua/osaa..??!! Noin yksinkertaista asiaa! Siihen sitten tuli usein myös isäkin päivittelemään ja ihmettelemään :´( Sitten hirveän teatraalisesti ja suurieleisesti ehkä vaivauduttiin neuvomaan asiaa.



Voi miksi koskaan synnyinkään, niin paljon olen elämässäni kärsinyt!

ap

riistoa..,kiusaamista,vähättelyä,ym..



Älkää enää kysykö miksi olen 40+ ja työkyvyttömyyseläkkeellä,mutta olen miettinyt paluuta työelämään,koska olen nykyisestä elämästäni saanut lisää vahvuuksia pärjätä elämässä;)



Omaa lastani olen koittanut kasvattaa,hoivata eri lailla,miten oma äitini minua!!Olen kiitelyt,palkinnut,mm.imettänyt pitkään,antanut olla lähellä aina halutessaan,mm.nukkkuu vieressäni,tms.päätin jo itse tuon,että kasvatan ihan eri lailla,kuin oma mutsini teki!

Äitini oli juuri tuollainen: en osannut mitään ja kaikki oli minun syytäni. Ikäväkseni huomaan, että välillä olen samantapainen omalle tyttärelleni. Enkä todellakaan haluaisi. Se on vaan niin syvällä minussa, hirveän vaikeaa olla arvostelematta. Onpa hyvä lukea tekstiäsi - nyt yritän vielä kovemmin hyväksyä lapseni ja rakastaa häntä.

..vanhemmat sisarukset kiusasivat minua kotona ihan koulukiusaamisen tapaan, paitsi että koulukiusatut saavat olla edes kotona rauhassa. Kotona odotin pelkästään, että pääsisin muuttamaan pois ja oikea elämäni alkaisi. Tiesin, etten ole arvoton, vaikka kotona kaikki sitä minulle jankuttivat.



Sainkin hyvän elämän. Olen jopa "menestynyt" jossakin määrin: hyvä koulutus, trendikäs ammatti, rakkautta kahdelta aviomieheltä (ei toki yhtä aikaa), kaunis asunto jne.



Toistuvaa masennustani olen pitänyt vuosien mittaan hallinnassa monin eri keinoin. Ensin löysin joogan ja meditoinnin, sitten ryhmäterapian, lopulta NLP:n. Olen myös maksanut itselleni kallista kriisiterapiaa kuormittavissa tilanteissa, jotta en enää sairastuisi. Nykyään mielialani pysyy hallinnassa hikiliikunnan, D-vitamiinin ja kirkasvalohoidon avulla (tämä viimeinen talvisin).



Myönnän, että olen "vain" ollut onnekas. Tiesin jo lapsena, että olen yksinkertaisesti älykkäämpi kuin lähipiirini ja että ymmärrän heidän käytöksensä motiiveja paremmin kuin he itse. En koskaan uskonut, että he olisivat oikeassa. He eivät pystyneet musertamaan itsetuntoani, ainoastaan stressinsietoni on huomattavasti normaalia heikompi lapsuuteni seurauksena.

vieläkään miksi äitini oli minulle aina vihainen, ja sätti minua joka paikassa, aina tein väärin tai olin vain hidas, tiellä tai muuten peukalo keskellä kämmentä. Sitten kuitenkin jos pyysin neuvoa tai apua johonkin, alkoi hirveä päiväily, etkö tuon vertaa tajua/osaa..??!! Noin yksinkertaista asiaa! Siihen sitten tuli usein myös isäkin päivittelemään ja ihmettelemään :´( Sitten hirveän teatraalisesti ja suurieleisesti ehkä vaivauduttiin neuvomaan asiaa.

Voi miksi koskaan synnyinkään, niin paljon olen elämässäni kärsinyt!

ap

mitään äitisi omasta lapsuudesta tai hänen vanhemmistaan, millaista elämää äitisi ylipäätään on viettänyt?

ahdistunut ihmisriepu! Isäni, rakas isäni kuoli, kun olin 10v. Löysin kuolleen isäni. Siitä lähti alamäki eikä äiti osannut auttaa siinä vaikka yritti.



15v elin kuin jossain sumussa, tunsin huonommuutta, musta ei ole yhtään mihinkään, olen paha tyttö jne.



Olin 14v kun äitini kaveri käytti mua hyväksi, en uskaltanut kertoa äidille, koska ajattelin että äiti valitsee kaverin ennen minua.



Nyt, jokseenkin aikuisena elän vain mulle ja lapselle. Ex mies oli väkivaltainen, mun eka rakkaus. Sen jälkeen kyllä kokeilin kaikkea tyhmää ja holtitonta.



Nyt olen ollut 2v selibaatissa. Meillä ohanaa lapsen kanssa yhdessä ja koirakin on. Nyt on ihanaa! Voidaan vaikka huomenna lähteä Milanoon tai Tartoon tai mihin vaan jos haluttaa :}

Itse olen saanut suurta apua noista eri terapeuttien kirjoittamista kirjoista, joissa käsitellään lapsuuden traumatisoivia kokemuksia.



Koen jopa, että olen vapautunut siitä vihasta, joka minulla oli alkoholistivanhempaani kohtaan.



Hellsten, Valtavaara, Seppo Jokinen... mitä niitä nyt on.

Vanhempani saivat minut nuorina. Isäni oli alkoholisti ja äitini pahoinpitelevän isän lapsi. Äitini sairasti vaikeaa masennusta liki koko varhaislapsuuteni.



Äidilläni oli vaikeuksia antaa minulle hellyyttä, jostain syystä nuorempi siskoni oli hänelle kaikki kaikessa. Monet kerrat sain kuulla olevani niin isäni näköinen, että saan painua vittuun hänen läheltään.



Nyt olen itse 38 vuotias kolmen lapsen äiti. Lähes koko aikuisikäni olen sairastanut masennusta, välillä vaikeaa, välillä on ollut parempia jaksoja. Olen myös alkoholisti.



Vaikeaa on elämäni, itsemurha on monesti kummitellut mielessäni. Sitä en kuitenkaan koskaan tule tekemään, lasteni tähden.

Myös ystäviltä. Jokainen notkahdus mielenterveydessä on merkinnyt uusien auttajien ja voimavarojen löytymistä. Olen toki käyttänyt joitakin jaksoja myös mielialalääkkeitä, mutta enää en ole tarvinnut niitä moneen vuoteen. Elämäntilanteeni on nyt vähemmän kuormittava, kun olen vanhempi ja kokeneempi eikä meillä ole enää pieniä lapsia.



"It gets better" on ihan hyvä lause muillekin kuin nuorille homoille. Kun vain jaksaa etsiä apua eri tahoilta, aina jossakin tärppää.

on hirveä (tiedostamaton) tarve miellyttää toisia, ettei minua hyljättäisi, jätettäisi yksin oman onneni nojaan. En yleensä uskalla olla erimieltä vaan mukaudun "kaikkeen".

Muistan etten lapsena nähnyt äitini juuri koskaan hymyilevän, vaan hän aina huusi ja oli stressaantunut ja pahantuulinen. Veljeni oli hänen suosikkinsa, minä en kelvannut. Veljeni oli jo vauvana niin kiltti. Miksi minä en osannut olla, voi mitä syyllisyyttä koin lapsena siitä :((



Olen usein miettinyt mitä pitäisi tehdä toisin, ettei kukaan enää ikinä saisi lakaista minua maton alle! Nimittäin niin on käynyt aivan liian monta kertaa!

ap

En pysty elämään sellaista elämää kuin haluaisin ja tunnen itseni epäonnistuneeksi silloinkin kun siihen ei ole mitään aihetta.



Toisinaan ahdistaa niin paljon että sekoan ja sitten saan hävetä itseäni vuosi tolkulla...

Ap, olet siis aivan kuin minä. Samanlainen velikin!

Itsepäinen, jääräpää. Empaattinen, lojaali, äärimmäisen oikeudenmukainen, sanavalmis, yleensäkin valmis mihin vaan, aina "etulinjassa". Sellainen, että 'ihan sama mitä sulla on mua vastaan, mä oon jo käyny läpi pahemman joten anna tulla vaan -jäät kakkoseks!'. Ja samanlainen myös silloin jos on pitäny puolustaa muita.



Mutta samalla ihan naurettavan hyväksynnnänhakuinen. Kannan maailmantuskaa ihan kuin mun pitäis saada kaikki paha poistettua, tai ainakin mun pitäis tehdä kaikkeni sen eteen. Annan vaikka vaatteet päältäni jos sillä saan autettua jotakuta muuta, huolimatta siitä mitä siitä mulle jää käteen.



Mutta ihan hyvä ihminen. Yksi "tosi"ystävä -aviomies-, ja kaksi hyvää ystävää. Luulen kuitenkin, että mua tullaan aina käyttään hyväks, aina löytyy joku joka huomaa joukosta sen kiltin jota saa pompotella kun vaan vilauttaa kosteeta silmäkulmaa.

En yksityiskohtia viitsi kertoa, ettei kukaan tunnista. Päiväkodissa, ala- ja yläasteella minulla oli huono itsetunto ja olin epävarma. Yläasteaikoina käydyn terapian myötä lukiossa meni jo hieman paremmin.



Nyt olen vahvempi kuin moni tuntemani ihminen, osaan iloita tavallisesta arjesta, minulla on ihana lapsi, yliopistotutkinto, ihana mies, unelmien ammatti, hyvät tulot ja muutenkin kaikki niin hyvin kuin voin vain kuvitella. Luulen, että ankeahko lapsuuteni näkyy ainoastaan siinä, että jatkuvasti pelkään, että tämä onni loppuu. Todennäköisesti ilman historiaani pitäisin itsestäänselvyytenä kaikkea sitä, mitä minulla nyt on.



Ilman terapiaa tuskin olisin tässä, ainakaan näin onnellisena.

kuulostaako tämä ajatukseni teistä tutulta:



-Ei haluaisi kuolla, muttei jaksaisi elää?-

en ole äidilleni sanonut pahasti mistään, enkä juuri vastaankaan laittanut edes teininä. Olin todella hirveän kiltti teini, ja silti minua aina epäiltiin kaikesta ja vahdittiin. Äiti häpesi kun halusin meikata ja käyttää joskun minihametta. Isän mielestä olin reppana. Silloinkin kun odotin ensimmäistä lastani, olin isän mielstä reppana kun loukkaannuin eräästä asiasta hänelle. Minua ei kannustettu mihinkään, päin vastoin toppuuteltiin jos olin innostunut jostain. En sitten mennyt lukioon kun eihän minusta sinne olisi ollut. Eikä minusta ole mitään tullutkaan ammatillisesti. Ei ole kunnianhimoa, kun minuun ei uskottu silloin kun sitä vielä olisi ollut.

ap