Mikä on pahin pettymys, jonka olet joutunut nielemään?

Sain kokea aika julmetun harppauksen asioiden vaikeustason ja opetuksen laadussa kun siirryin lukiosta ammattikorkeaan. Vaikeus harppasi hirveän loikan ylös, opetuksen laatu putosi nollaan. Katson edelleenkin että opettajat eivät osanneet opettaa, vaikka vikaa oli kyllä minussakin. En ollut ainoa joka heivasi sen oppilinjan. Silloin järisi usko suomalaiseen koulutusjärjestelmään, ja itseenikin. En halua antaa mitään konkreettista yhteiskunnalle. Revin irti joka ainoan tuen minkä saan, puhdasta katkeruuttani. Neuvon toisia myös tekemään samoin. Suomi voi palaa mun puolesta. Toivon että tulen mahdollisimman kalliiksi yhteiskunnalle.



Jos sulla on toimivat aivot, älä mene kouluun. Opettele käytännön juttuja kotona tai jonkun työn ohessa. Se riski, että tunneilla istuminen on ajanhukkaa, on liian suuri.

Hän pieksi äitini sairaalakuntoon.

Muutin 15-vuotiaana kotoa pois, ja vuosi myöhemmin hain äitini asumaan luokseni. Hän ei olisi osannut erota, hän vain alistui siihen paskaan, toimi kuin robotti, ei tuntenut mitään.

Ihmettelen että minusta tuli näinkin selväjärkinen. Ehkä äitini sai suojeltua minua lapsena, ja teininä pääsin nopeasti pois.

Ehkä vielä haen

Pettymys oli pahempi kuin sen tosiasian paljastuminen, että en koskaan saa lasta. Lapsettomuuden hyväksyminen oli nimittäin pidempi prosessi.

Eihän lasta pitäisi voida jättää ilman omaa lakiosaansa perinnöstä?

hain joskus opiskelemaan sitä mutta vailla realiteetteja, en olisi osannut tähdätä tuohon ammattiin, koska olin niin naiivi ja kokematon, vaikka minulla olikin taipumuksia siihen. Myöhemmin sain tietää, että samanikäinen tyttö, kuin minä, jonka isä on tässä ammatissa, oli kouluttautunut tähän ammattiin. Tämä tyttö ei ollut koskaan aiemmin osoittanut kiinnostusta tätä ammattia kohtaan, silloin, kun olimme kouluaikana tekemisissä. Koin, että minulla oli aina annettavaa tässä ammatissa. Koin, että tälle tytölle taas ammatti oli luonteva mutta että hänellä ei ollut koskaan samanlaista intohimoa tätä ammattia kohtaan. Tätä minun on ollut vaikea niellä.

Kiinnostaisi kovasti tietää.

Ja samaan aikaan muutamakin "kollega" pääsi läpi. Minua ja näitä muita on tähän asti pidetty alan nuorena kärkijoukkona maassamme, mutta tämä on minun kohdallani niin paha isku, että todennäköisesti se pudottaa minut joukosta. En osaa vielä sanoa, mihin kaikkeen tämä vaikuttaa ja miten pahasti, mutta hyvin vaikealta tuntuu hyväksyä asia.



Toinen suuri pettymys on se, että olen jo reilusti yli kolmekymppinen, enkä ole vielä saanut uraani kuin alkuun (lapsiakaan ei silti ole, enkä ole tehnyt mitään muuta kuin opiskellut). Tiedän oman ikäiseni henkilön, joka on tehnyt samalla alalla jo komean kansainvälisen uran. Toisaalta yritän olla olematta pettynyt itseeni. Meillä on ollut hyvin erilaiset lähtökohdat, ja olen päässyt eteenpäin niin nopeasti kuin lähtötasollani on suinkin ollut mahdollista.

Että haikailin väärän perään liian monta vuotta ja elin unelmissa.

Olin ihan sumussa ja monta hyvää asiaa meni ohi kun en voinut tarttua niihin ajallaan. Olin tyhmä.

Varattuako haikailit?

lapsen kuolema ja lapsettomuus

jotenkin senkin asinan kassa pystyy elämään.

Isäni menetin jo pienenä.

Se etten ole kaunis.

Että haikailin väärän perään liian monta vuotta ja elin unelmissa.

Olin ihan sumussa ja monta hyvää asiaa meni ohi kun en voinut tarttua niihin ajallaan. Olin tyhmä.

Varattuako haikailit?

Se kun äiti tunnusti että ei ole osannut meitä lapsiaan rakastaa. Olin sen jo lapsesta asti aistinut. Tämä keskustelu käytiin eka kerran kun olin 15-v ja tokan kerran kun olin 23- v. Totta puhui. Peace nyt jo edesmennyt äitini.

menetin suuren rakkauteni vuosia sitten! Sain kuulla tästä vasta pari vuotta sitten ja suren yhä sitä että tuon takia menetimme mahdollisuuden yhdessäoloon, parisuhteeseen ja yhteisiin lapsiin. Halusin (ja nyt tiedän että me molemmat) sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa ja menetimme kaiken:(



Molemmilla nykyisin hyvä elämä toisaalla, mutta katkeruuudesta en pääse irti koskaan!

koskaan saanut sitä suurperhettä ja kaunista kotia jossain idyllisellä paikalla vaan päädyin olosuhteiden pakosta yhden lapsen totaaliyksinhuoltajaksi kuppaseen lähiöön.



Olen melko onnellinen kuitenkin, nyt kun on jo vuosien varrella ehtinyt tottua tähänkin elämään.

Enkä lapsia. Tuntuu epäreilulta, että ystäväni ovat saaneet nämä molemmat. Ehkä minä en vain ole ollut tarpeeksi rohkea olemaan onnellinen, vaan jäänyt aina roikkumaan huonoon suhteeseen. :(

että koen ammatillista kunnianhimoa vain yhdellä alalla, jota en päässyt opiskelemaan ammattikorkeaan. Nyt joudun tyytymään toisen asteen koulutukseen ja rajallisempiin mahdollisuuksiin.



Alan olla jo sen verran vanhakin, ja ollut vuosia lasten kanssa kotona, että ei tavallaan enää olisi edes "aikaa" opiskella neljää vuotta :(



Miksi en tiennyt heti lukion jälkeen, mitä haluan?!

hain joskus opiskelemaan sitä mutta vailla realiteetteja, en olisi osannut tähdätä tuohon ammattiin, koska olin niin naiivi ja kokematon, vaikka minulla olikin taipumuksia siihen. Myöhemmin sain tietää, että samanikäinen tyttö, kuin minä, jonka isä on tässä ammatissa, oli kouluttautunut tähän ammattiin. Tämä tyttö ei ollut koskaan aiemmin osoittanut kiinnostusta tätä ammattia kohtaan, silloin, kun olimme kouluaikana tekemisissä. Koin, että minulla oli aina annettavaa tässä ammatissa. Koin, että tälle tytölle taas ammatti oli luonteva mutta että hänellä ei ollut koskaan samanlaista intohimoa tätä ammattia kohtaan. Tätä minun on ollut vaikea niellä.

mikä tuo ammatti olisi ollut?

Kiinnostaisi kovasti tietää.

Ammattivalokuvaaja.

Tunnen parikin itseoppinutta, hyvin pärjäävää kuvaajaa. Toinen on harjoitellut niin aktiivisesti, että on noussut lyhyessä ajassa ammattilaissarjaan, ja todennäköisesti menee vielä terävimpään kärkeen jos jatkaa samaa rataa. Nykyään hän pääsisi heittämällä kouluihin, mutta on tajunnut että ei halua mennä. Kouluissakin on kuitenkin opettajilla tietyt käsitykset siitä mikä on hyvää ja huonoa, ja ellei koulu ole ehdottoman huippu, nuo käsitykset laahaavat ajastaan jäljessä. Pahimmillaan koulutus voi pilata kuvaajan lahjakkuuden.

Kuvaamistahan voi myös harrastaa. Miksi et alkaisi kehittää itseäsi vapaa-ajalla? Kehityttyäsi jonkin verran voisit tarjoutua assistentiksi jollekin arvostamallesi ammattilaiselle (joudut varmaankin tekemään sen ilmaiseksi, mutta saamasi oppi on korvaamatonta). Lopulta voisit alkaa tarjota töitäsi myyntiin, kun koet olevasi tarpeeksi hyvä.

Uudet, lupaavat kuvaajat voivat päästä helpostikin uralla alkuun - ne vanhat ja arvostetut kun ovat usein hankalia ihmisinä ja heillä on korkeat taksat. Siksi lehdillä on ymmärtääkseni koko ajan kiinnostusta antaa uusillekin mahdollisuuksia. Ei ole mitenkään kiveen hakattu totuus, että sinun olisi liian myöhäistä alkaa kuvaajaksi.

t. 55