Olen kateellinen niille, joilla elämä ei juurikaan muutu lapsen saamisen jälkeen.

Ei minulla ainakaan, eikä ikinä ole ollut siivoojaa, lastenhoitajaa tai muutakaan luksusta. Silti olen käynyt harrastuksissani ilman taukoja (musiikkiopisto ja kielitunnit), lenkkeillyt koiran kanssa ja lasten kanssa käyn kerhossa ja muskarissa. Ovat 1- ja 3-vuotiaat. Olen käynyt muutaman kerran parin päivän reissussa kavereiden kanssa.



Ei siihen tarvita mitään maallisia rikkauksia - henkisiä kylläkin. Nimittäin sellainen mies, joka on valmis isäksi ja hoitamaan lapsia ja kotia siinä missä minäkin.

se juttu siinä onkin, ainakin minusta. Ei meilläkään ollut tukiverkkoa lasten ollessa pieniä, nykyään sellainen jo löytyy. toisaalta oli ihan päivänselvää, että lasten ollessa pieniä ei joka paikkaan lähdetäkään samalla tavalla kuin ennen, enemmän piti ennakoida asioita jne. Nyt un ovat jo isompia, niin niitä omia harrastuksia ym pystyy taas tekemään vähän enemmän. Mutta en minä vieläkään vietä jokaista liikenevää aikaa golfkentällä tai kuntosalilla, vaan ainoastaan silloin tällöin oman mielen virkistykseksi.

Mihinkään ei ole miehen kanssa päästy kaksin yli 3 vuoteen. Tämä oli jo tiedossa tosin ennen lasta, eikä se haittaa 99,9% ajasta. Lapsi ei ole meidänelämänrytmiä muuttanut, kuin satunnaisten yhteisten baari-iltojen osalta, mutta eiköhän niitä ehdi vielä tulee.samalla kannalla siis tämän kirjoittajan kanssa.

Tukiverkkoa ei ole, sukulaiset kaikki satojen kilometrien päässä, 4 vuotias lapsi ei ole ikinä ollut yötä poissa vanhempiensa luota. Sen verran elämä on muuttunut että se lapsi on aina mukana siellä minne menen, mutta ei se suuri muutos ole, en koskaan ennenkään käynyt paikoissa joihin lapsi ei olisi voinut lähteä mukaan. Töissäkin käyn normaalisti, päiväkodissahan lapsi on sen ajan.

Minä taas ihmettelen niitä keiden elämää lapsi niin hurjasti muuttaa, kun itse en keksi mitään mitä haluaisin tehdä, mutta mikä olisi elämässäni estynyt sen takia että minulla on lapsi.

Äiti 22v

Kaupassa yksin käyminenkin on juhlaa, mutta jos sinnekään ei pääse yksin, niin eikös se ole silloin avovankilassa olemista?

en minäkään bilettämistä kaipaa, mutta kun ei ole ollut sekuntiakaan kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa kuuteen vuoteen niin kyllä se alkaa vaikuttaa parisuhteen tilaan. Ja musertava tieto siitä että ikinä emme tule pääsemään kahdestaan MIHINKÄÄN yön reissulle, seuraavaan 15 vuoteen. Eli siis sekin tuo sen rankkuuden tunteen kun TIETÄÄ että ei ole ketään kuka auttaisi, ketään kuka hoitaisi, ketään joka edes yhtenä iltana kerta kymmenessä vuodessa antaisi meille pienen hengähdystauon.



Jos tällainen tukiverkko olisi niin uskon että sen olemassaolo jo riittäisi. En siis välttämättä edes käyttäisi sitä tai paljoakaan tarvitsisi sitä, mutta se toisi sellaisen ajattelun tasolla olevan turvallisuuden tunteen.



Nyt kun sitä ei ole niin tietää että on pärjättävä itse, aina, ilman apua. Vaikka siis tulisi hätä ja kriisi. Meillä kerran melkein lapset piti huostaanottaa kun puoliso ja minä sairastuttiin äkillisesti todella pahasti. Kukaan isovanhemmista ei halunnut auttaa, kun olivat päättäneet että eivät aio alkaa auttelemaan ollenkaan. Juuri tällaisia tilanteita varten tieto avun olemassaolosta helpottaisi.



PS. itse totaalitukiverkottomana ylläpidän puskurirahastoa, josta pystyn tarvittaessa ostamaan sitten apua jos käy jotain todella pahaa. Tiedän että suvun/vanhempien apua ei saa vaikka itkisi, anoisi, ja olisi kuolemasta kysymys, siksi ainoa tapa on varautua kaikkeen itse.

teillä ei sitä verkkoa ole? Missä ovat ystävät, kummit, muut sukulaiset, eikä lapsenne käy koskaan kaverien luona yökylässä jne? Miten ihmiset elävät, jos he ovat perheineen aivan yksin? Ihmettelen suuresti, ilman sarvia ja hampaita ja kiitän jälleen kerran mielessäni ihania ihmisiä ympärillämme, koska tiedän että aina löytyy auttava käsi jos on tarpeen. Ja aivan samalla tavalla olen itsekin osa useampaa tukiverkkoa ja vielä aivan mielelläni.

Eli fyysisesti olen muuttunut paljon. Kivutonta päivää ei ole ollut viiteen vuoteen. Väsymys on toisinaan kova. Omat harrastukset paljolti jäänyt. Ei olla hyvä tuloisia, joten itseeni ei ola rahaa sijoittaa, mutta koitan kuitenkin edes siisti olla. Sivuutan kuitenkin nämä asiat, sillä en halua katkeroitua, minulla on kuitenkin kaksi tervettä lasta, joten ei voisi olla paremmmin.

Ottaako pattiin, että joku haluaa sitoutua perheeseensä ja olla pienelle lapselle läsnä?

Jos tuon tekstin olisi kirjoittanut 40-v äiti, olisitko samaa mieltä? Olisiko kenties niin, että siinä tapauksessa ihailisit äidin sitoumusta ja kehuisin hyväksi kasvattajaksi?

Tukiverkkoa ei ole, sukulaiset kaikki satojen kilometrien päässä, 4 vuotias lapsi ei ole ikinä ollut yötä poissa vanhempiensa luota. Sen verran elämä on muuttunut että se lapsi on aina mukana siellä minne menen, mutta ei se suuri muutos ole, en koskaan ennenkään käynyt paikoissa joihin lapsi ei olisi voinut lähteä mukaan. Töissäkin käyn normaalisti, päiväkodissahan lapsi on sen ajan. Minä taas ihmettelen niitä keiden elämää lapsi niin hurjasti muuttaa, kun itse en keksi mitään mitä haluaisin tehdä, mutta mikä olisi elämässäni estynyt sen takia että minulla on lapsi. Äiti 22v

että mitäpä osaisit kaivatakaan kun et ole elämää päässyt maistamaan muutenkaan ollenkaan. Sääli, mutta ehkä tyydyt kohtaloosi helpommin kun et tiedäkään mitä kaikkea maailmalla on tarjota - ilman lapsia.

Elämä totaalisesti "vankilassa" oloa, kun olin lapsen isän kanssa yhdessä. Mihinkään en saanut mennä lapsen kanssa, enkä yksin. Mun piti olla aina kotona eikä meillä saanut ketään käydä, jos mies ei ollut kotona. No, kyllästyin tähän mustasukkaisuuteen ja erosin. Elämä alkoi, sain käydä lapsen kanssa jopa leikkimässä pihalle, se oli jo luksusta! Kävin koulussa, lapsi päiväkodissa. Omat vanhempani auttoivat minua, ottivat lasta hoitoon ja ottavat edelleen, eikä minun tarvitse edes kysyä, voisivatko ottaa. He itse soittavat ja ilmoittavat, että voisiko lapsi tulla tällöin ja tällöin.



Tulin raskaaksi juuri vähän jälkeen, kun täytin 18-vuotta. Alaikäisenä olin baareissa käynyt ja tehnyt vaikka mitä, joten lapsi rauhoitti minut olemaan kotona. En kadu hetkeäkään päätöstäni pitää lapsi, varsinkaan nyt kun biologinen isä ei halua olla tekemisissä kanssamme. Elämme lapsen kanssa normaalia arkea, ja minusta on edelleen luksusta kun meillä saa käydä joku, ilman että siitä tulee huutoa.



Ei se lapsi pidä vankina, vaan se, miten itse suhtautuu asioihin. Vaikka moni kauhisteli ikääni tulla äidiksi, kannoin ylpeänä mahaani. Minua ei haittaa mitä muut ajattelee, koska elän omaa elämääni enkä ole enää vankina! :)



T: äiti, 21v

voi v***u että ärsyttää nuo hyvän tukiverkon omaavat jotka tulee syyllistämään tukiverkottomia. Miten v***ssa minä voin sille tehdä mitään jos isovanhempia ei kiinnosta! Olen tehnyt kaikkeni että heitä kiinnostaisi, olen ollut ystävällinen, lähetellyt lasten kuvat ja askartelut, tarjonnut apuani, ostanut lahjat ja huomioinut heidän merkkipäivät, EI AUTA! Sisarukset asuu 600km päässä, kummit ovat ilmoittaneet että ovat kummeja mutta eivät hoida.



Minulla ei ole ketään kuka auttaisi, ja itse en ole siihen syypää. SINULLA on vain hyvä TUURI JA SATTUMA. Se on sattumasta kiinni synnytkö rakastavaan lapsuudenkotiin vai tunnevammaiselle äidille joka ei välitä sinusta tippaakaan eikä sitä myötä lapsenlapsistakaan.



Olen siis niin raivona tuosta tukiverkollisten länkytyksestä että miksi et tee mitään. Kerro minulle nyt kädestä pitäen mitä helvettiä voin enää enempää tehdä isovanhempien suhteen. Heitä ei kiinnosta, ei vaikka tanssisin ripaskaa alasti heidän edessään!!!!



Kaikille ei ole rakastavia vanhempia, auttavia sisaruksia, välittävää sukua. Joillain on TUURI suvun suhteen ja joillain taas ei!!!

voi v***u että ärsyttää nuo hyvän tukiverkon omaavat jotka tulee syyllistämään tukiverkottomia. Miten v***ssa minä voin sille tehdä mitään jos isovanhempia ei kiinnosta! Olen tehnyt kaikkeni että heitä kiinnostaisi, olen ollut ystävällinen, lähetellyt lasten kuvat ja askartelut, tarjonnut apuani, ostanut lahjat ja huomioinut heidän merkkipäivät, EI AUTA! Sisarukset asuu 600km päässä, kummit ovat ilmoittaneet että ovat kummeja mutta eivät hoida. Minulla ei ole ketään kuka auttaisi, ja itse en ole siihen syypää. SINULLA on vain hyvä TUURI JA SATTUMA. Se on sattumasta kiinni synnytkö rakastavaan lapsuudenkotiin vai tunnevammaiselle äidille joka ei välitä sinusta tippaakaan eikä sitä myötä lapsenlapsistakaan. Olen siis niin raivona tuosta tukiverkollisten länkytyksestä että miksi et tee mitään. Kerro minulle nyt kädestä pitäen mitä helvettiä voin enää enempää tehdä isovanhempien suhteen. Heitä ei kiinnosta, ei vaikka tanssisin ripaskaa alasti heidän edessään!!!! Kaikille ei ole rakastavia vanhempia, auttavia sisaruksia, välittävää sukua. Joillain on TUURI suvun suhteen ja joillain taas ei!!!

koottua tukiverkon. Itsehän siinä pitää vaivaa nähdä, ei kukaan tarjoutumaan tule.

joilla on varaa kotona ollessaan palkata lastenhoitaja ja siivooja? Ei elämän kuulu jatkua samanlaisena lapsensaannin jälkeen. Jos haluaa jatkaa samanlaista elämää, jota lapsettomana viettää, miksi tehdä lapsia? No, tämä on tietenkin retorinen kysymys, koska sulla on jo lapsi, mutta silti kannattaa miettiä, mistä sulla eniten kiikastaa.

ok, mutta siihenhän sitä ei ole varautunut että vanhemmuus on pahimmillaan 24/7 avovankilatuomio, kun et mihinkään ilman lasta pääse, et edes vessaan.

ok, mutta siihenhän sitä ei ole varautunut että vanhemmuus on pahimmillaan 24/7 avovankilatuomio, kun et mihinkään ilman lasta pääse, et edes vessaan.

Tätä mä oon aina ihmetellyt. Miten sä et pääse ilman lasta sinne vessaan? Minkäikäinen lapsi on?

aina lapsenvahti saatavilla jos on halua mennä omiin menoihin.

ok, mutta siihenhän sitä ei ole varautunut että vanhemmuus on pahimmillaan 24/7 avovankilatuomio, kun et mihinkään ilman lasta pääse, et edes vessaan.

Tätä mä oon aina ihmetellyt. Miten sä et pääse ilman lasta sinne vessaan? Minkäikäinen lapsi on?

Jos minä erehdyn vessaan menemään. Aina tulee joku hätä juuri silloin.

sitä ei voi sanella reunaehtoja sille, monenko prosentin muutos on ok lapsen kanssa. Lapsi on ensimmäiset elinvuotensa 100 % riippuvainen vanhemmistaan.



Oliko sulla jotenkin voimakkaat ennakkokäsitykset siitä, millaista lapsen kanssa oleminen olisi? Mä luulen, että monella tämä on se, joka loppuviimeksi ahdistaa. Mitä jos ottaisit yhteyttä perheneuvolaan, että pääsisit purkamaan asiaa?

Tukiverkkoa ei ole, sukulaiset kaikki satojen kilometrien päässä, 4 vuotias lapsi ei ole ikinä ollut yötä poissa vanhempiensa luota. Sen verran elämä on muuttunut että se lapsi on aina mukana siellä minne menen, mutta ei se suuri muutos ole, en koskaan ennenkään käynyt paikoissa joihin lapsi ei olisi voinut lähteä mukaan. Töissäkin käyn normaalisti, päiväkodissahan lapsi on sen ajan.

Minä taas ihmettelen niitä keiden elämää lapsi niin hurjasti muuttaa, kun itse en keksi mitään mitä haluaisin tehdä, mutta mikä olisi elämässäni estynyt sen takia että minulla on lapsi.



Äiti 22v

sitä ei voi sanella reunaehtoja sille, monenko prosentin muutos on ok lapsen kanssa. Lapsi on ensimmäiset elinvuotensa 100 % riippuvainen vanhemmistaan.

Oliko sulla jotenkin voimakkaat ennakkokäsitykset siitä, millaista lapsen kanssa oleminen olisi? Mä luulen, että monella tämä on se, joka loppuviimeksi ahdistaa. Mitä jos ottaisit yhteyttä perheneuvolaan, että pääsisit purkamaan asiaa?

ennenku on kärsinyt läpi sen pikkulapsihelvetin. Mutta siihenkin rikkaammilla on rahaa ostaa helpotusta, saavat palkattua lapsenvahdin milloin vaan.

Köyhän on vaan kärsittävä se että on kiinni kakarassa 24/7.