Mä en siis jaksa mun ystävää!

Siis ai että tuli eilen tympeä olo ystäväni kanssa keskustellessa. Meillä on samanikäiset lapset ja se onkin ollut tosi kivaa tähän asti (on periaatteessa vieläkin, muksut saa toisistaan seuraa). No, tämä ystäväni on kärsinyt masennuksesta ja muista ongelmista elämässään ja aina olen pyrkinyt häntä tukemaan ongelmissaan, jos en muuten ole pystynyt, niin ainakin kuunnellut häntä. Eikös ystävyydessä ole osittain siitä kyse? No, nyt on meidän perheellä elämäntilanne, jossa kaipaisin ystävän tukea (pojallamme epäillään vakavaa sairautta), vaan mitäpä tämä ystävä tekee? Vaihtaa puheenaihetta omaan poikaansa ja puhuu kun on nyt ollut vähän flunssaa ja on niin kovin huolissaan! Tottakai, ymmärrän, ettei flunssat ole mitään kivoja, mutta eipä tuntunut kivalta sekään, että taas täysin ohitettiin minun asiat ja jauhettiin vain hänestä ja hänen perheestään. Harvoinpa minulla on edes mitään henkevää mistä haluaisin keskustella ystävän kanssa, tai mihin kaipaisin tukea. Nyt olisi sellainen tilanne ja selkeästi häneltä en sitä tukea saa. Tulipahan taas sellainen olo, että miksi olemme ystäviä? Siksikö, että minä voin toimia hänen tunteiden kaatopaikkana (osa asioista ollut todella ikäviäkin, esim. joutuivat tekemisiin lastensuojelun kanssa)? Mikä on minun tehtäväni tässä ystävyydessä? harmittaa. kyllähän minä poikani asioista voin puhua mieheni kanssa, joka varmasti ymmärtää parhaiten huoleni, onhan hän lapsemme isä, mutta olisihan se silti ihanaa, jos olisi joku muukin keneltä saisi tukea.