Lue keskustelun säännöt.
Miten rauhoitatte itseänne ettette lyö/tukista/tms lasta?
04.05.2012 |
Noniin, nyt on sitten 3 vuotiaan uhmiksen kanssa pinna äärimmäisen kireällä, ja jostain selkärangasta asti kumpuavat nämä väkivaltaiset ajatukset.
En ole lyönyt lasta, enkä aio koskaan lyödä lastani. Olen kerran kiukustuneena tukistanut häntä kerran ihan minimaalisesti (no, niin vähän että hän ei edes huomannut) ja säikähdin reaktiotani. Ajattelin että suuttuessani tämä haluni käydä fyysisesti käsiksi loppuisi siihen, mutta ei. Joudun todella pidättelemään itseäni etten olisi liian kovakourainen tai oikeasti tukistaisi kunnolla.
Oletteko keksineet mitään apua tähän tilanteeseen?
Miten saatte itsenne parhaiten rauhoittumaan?
Rakastan lastani ihan yli kaiken, ja yritän parhaani että olisin paljon parempi vanhempi kuin omani olivat. (He löivät, tukistivat ja antoivat remmistä) On ihan järkyttävää huomata että itsessäänkin voi olla samanlaista agressiota pinnan alla. Luulin että en koskaan voisi tuntea näin. :(
Kommentit (24)
tai sitten vain sanon vihaisena, että olen vihainen. Ei ole tarvinnut tukistaa. Nuo keinot ovat auttaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja näin tarkemmin ajateltuna: en ole koskaan aikuisena halunnut lyödä ketään. Tai muuten satuttaa fyysisesti.
Olisi mukava tietää, onko tämä jotenkin lapsuudenkokemuksiin (meillä ei lyöty) vai koulutustasoon liittyvä asia.
Sen tiedän, että fyysisen väkivallan kaihtaja kaihtaa myös henkistä väkivaltaa, vaikka palsta tämän tästä muuta väittää. Eli olisi muka parempi lyödä lasta kerran pari kuussa kuin koko ajan henkisesti alistaa, mutta kun ne asiat eivät ole samaa sarjaa ollenkaan.
Itselläni on kaksikin korkeakoulututkintoa ja olen ennen lapsia ollut erittäin hyvässä asemassa. Mutta kuten mainitsin, lapsuudenkodissani väkivalta oli normaali kurinpitokeino, siihen ei liittynyt alkoholia, mielisairautta tai mitään muuta syytä. Vanhempani vain uskoivat siihen että "Ken vitsaa säästää, se lastaan vihaa" -ajatusmalliin. Ehkä heissä on myös vähän narsistisia piirteitä, mikä tuntuu olevan yleistä noissa sota-ajan lapsissa. Tunteista ei puhuttu, asioista ei muutenkaan erityisemmin keskusteltu.
Jouduin tekemään paljon töitä aikuiseksi kasvaessani itseni kasvattamisessa, jotta karsin vanhemmiltani opitut tuhoisat mallit, sekä opin rakastamaan itseäni sekä muita. Ensimmäisessä parisuhteessani 18 vuotiaana koin perheväkivallan uhkaa, (tönimistä, henkistä väkivaltaa, lyömisellä uhkailua,) ja lähdin siitä välittömästi. Olin päättänyt ettei väkivalta kuulu minun elämääni enää millään tavalla. Tämä mies oli muuten minua 10 vuotta vanhempi ja korkeasti koulutettu. Että eipä hänenkään koulutustasonsa estänyt häntä olemasta väkivaltainen.
Eikä se ole kuulunutkaan. En ole koskaan lyönyt ketään. En harrasta henkistäkään väkivaltaa. Mutta nyt minulla on väkivaltaisia ajatuksia ja impulsseja uhmaikäistä lastani kohtaan, jotka ihan tunnen lihaksissani.
Minua vähän loukkaa ajatus että joku, joka ei koskaan ole itse kokenut lainkaan väkivaltaa, tai sitä tunnetta, voi kuvitella että siinä on kyse jostain koulutustasosta. Miten joku opiskelu liittyisi koko asiaan?
-ap
ja näin tarkemmin ajateltuna: en ole koskaan aikuisena halunnut lyödä ketään. Tai muuten satuttaa fyysisesti.
Olisi mukava tietää, onko tämä jotenkin lapsuudenkokemuksiin (meillä ei lyöty) vai koulutustasoon liittyvä asia.
Sen tiedän, että fyysisen väkivallan kaihtaja kaihtaa myös henkistä väkivaltaa, vaikka palsta tämän tästä muuta väittää. Eli olisi muka parempi lyödä lasta kerran pari kuussa kuin koko ajan henkisesti alistaa, mutta kun ne asiat eivät ole samaa sarjaa ollenkaan.
ei ollut lapsuudenkodissa ikinä mitään väkivaltaan viittaavaakaan. Niin vain minä haluan silti kurittaa fyysisesti...
- 21
miksi haluaisin tehdä jotakin niin kamalaa lapselleni kuin pahoinpitely? Niin raivoissani en ole ikinä, että tuo ajatus muuttuisi. Meillä jäähypenkkeily on aloitettu lapsilla jo noin 1,5v iässä. Hyvin on juurtunut päähän toimintatapa, ja suurimmassa osassa tuhmailuja tms toimii pelkkä uhka jäähylle joutumisesta.