Miten rauhoitatte itseänne ettette lyö/tukista/tms lasta?

sillä tunne-elämäni on niin kuohahtelevaa että olisin tappanut jo monta ihmistä jos en olisi jo lapsena/nuorena oppinut antamaan raivontunteiden vaan tulla mutta olemaan ilmaisematta niitä ulospäin aggressiivisena toimintana. En minä edes yritä itseäni saada rauhoittumaan, kyllä minua saa raivostuttaa jos raivostuttaa, mutta en minä ketään aio lyödä, enkä huutaa sen takia tms. Kestän kyllä itse omat tunteeni ilman tarvetta purkaa niitä viattomien päälle.



Minusta sinunkaan ei tarvitse pelästyä aggressioita, ne on ihan luonnollisia reaktioita eikä niissä ole mitään pahaa. Mutta jos mahdollista, voisi yrittää tehdä myös sitä etäisyyttä tunteen tuntemisen ja sen ilmaisemisen välille, katsella tunteita ikään kuin "ulkoapäin" tarkkailijana, ja sitten tarkkailijana tietoisesti valita millä tavalla, jos millään, ilmaisee tunnetta sillähetkellä ulospäin.

Olen katsonut supernanny:a ja todennut itsekin, että säilyttämällä malttini ja sopivan äänensävyn ja johdonmukaisuuden lapsi tottelee paremmin ja oppiikin jotain ja säilytän sanavaltani (sanomistakin uskotaan, ei tarvitse huutaa ei tukistaa tms).

pysyy kyllin hyvin mielessä, ettei sitä halua alkaa harrastaa. Lapsi on niin äärettömän loukkaantunut, tyrmistynyt ja pahoillaan siitä, että turvallinen ihminen satuttaa.



Olen joskus raahannut hänet vähemmän ystävällisesti myös paikasta A paikkaan B - hän sanoi siihenkin, että "ei saa äiti repiä". En repinyt enää.



Mikään ulkopuolelta tuleva neuvo ei ole minua yhtä tehokkaasti saanut olemaan läimäyttämättä tai tukistamatta, mutta lapsen ilme ja se, miten hän siitä sitten jälkikäteen puhuu, pysyvät mielessä. Tosin täytyy kyllä sanoa, että se toiminta, minkä halusin läimäytyksellä lopettaa, loppui kuin seinään.

vähän oppimista siinä että siedän itsessäni tätä tunnetta ja opin ilmaisemaan sen ilman huutoa ja meuhkaamista + agressiivisia ajatuksia.



Parisuhteessa se onnistuu kyllä, olen mitä leppoisin vaimo enkä jaksa riidellä mistään. Mielummin keskustelen asiat läpi rauhallisesti.



Mutta tämän lapsen kanssa... huh huh. Kun se kultamussukka vain NAURAA minulle jos yritän rauhallisella äänellä ja vakavalla naamalla komentaa. (äsken esimerkiksi liiskasi välipalaksi tarjotun banaanin muussiksi, jonka hieroi ruokapöytään sillä välin kun kävin vessassa) Kun toruin tästä ja yritin saada lopettamaan sottauksen samalla kun siivosin, lapsi vain nauroi ja jatkoi banaanin levittämistä pöytään. Minulla ei tunnu olevan lainkaan auktoriteettiä häneen jollen edes huuda. Kun sitten huusin, luuttusin kiukkuisesti ja nostin rivakasti hänet ylös syöttötuolistaan, sain hänet itkemään. Ja mikä pahinta, se tuntui minusta HYVÄLTÄ.



Äääh, tämä on niin kamalaa. Tunnen itseni väkivaltaiseksi ihmiseksi vaikka yritän välttää sitä kaikin keinoin. Ja onhan huutaminenkin kamalaa. Ja se kun äidin ruumiinkieli on raivoisa.



Voi kun osaisin olla vahva ja rauhallinen, ja voi kun se saisi lapsen tottelemaan...



-ap

vähän oppimista siinä että siedän itsessäni tätä tunnetta ja opin ilmaisemaan sen ilman huutoa ja meuhkaamista + agressiivisia ajatuksia.

Parisuhteessa se onnistuu kyllä, olen mitä leppoisin vaimo enkä jaksa riidellä mistään. Mielummin keskustelen asiat läpi rauhallisesti.

Mutta tämän lapsen kanssa... huh huh. Kun se kultamussukka vain NAURAA minulle jos yritän rauhallisella äänellä ja vakavalla naamalla komentaa. (äsken esimerkiksi liiskasi välipalaksi tarjotun banaanin muussiksi, jonka hieroi ruokapöytään sillä välin kun kävin vessassa) Kun toruin tästä ja yritin saada lopettamaan sottauksen samalla kun siivosin, lapsi vain nauroi ja jatkoi banaanin levittämistä pöytään. Minulla ei tunnu olevan lainkaan auktoriteettiä häneen jollen edes huuda. Kun sitten huusin, luuttusin kiukkuisesti ja nostin rivakasti hänet ylös syöttötuolistaan, sain hänet itkemään. Ja mikä pahinta, se tuntui minusta HYVÄLTÄ.

Äääh, tämä on niin kamalaa. Tunnen itseni väkivaltaiseksi ihmiseksi vaikka yritän välttää sitä kaikin keinoin. Ja onhan huutaminenkin kamalaa. Ja se kun äidin ruumiinkieli on raivoisa.

Voi kun osaisin olla vahva ja rauhallinen, ja voi kun se saisi lapsen tottelemaan...

-ap

Jos toiminta varoituksen jälkeen jatkuu niin arestia heilahtaa minuutti per ikävuosi. Aika nopeasti on tenava oppinut, että kannattaa lopettaa mikä tahansa, kun sanon että lopetatko vai menetkö arestiin.

Sanoin lapselle että nyt mun täytyy mennä rauhottumaan. Menin vessaan ja laitoin oven lukkoon ja rauhoituin vähän aikaa. Lapsikin rauhottui sillä aikaa ja kiukuttelu ei jatkunut enää.

Mä hoen mielessäni että saamarin kakara, sulle pitäisi antaa tukkapöllyä ja samalla puristelen käsiäni nyrkkiin ja katselen muuallle ja teen "ilmeitä". Tämä siis silloin, kun hermot on ihan äärimmäisen kireällä. Joskus olen lähtenyt pois huoneesta.



Yleensä mun 4v. tyttöön tehoaa, että sanon tosi jämäkällä äänellä "nyt riittää, vai haluatko lähteä miettimään". Meillä "miettiminen" tarkoittaa jäähyä. Tyttö oppi muutamasta jäähykerrasta, että se ei ole kivaa, eikä sitä ole tarvinnut käyttää. Onneksi, sillä minusta se ei ole paras mahdollinen tapa.



En uhkaile, mutta sanon, että äiti suuttuu kohta, jos et heti lopeta tuota. En uhkaile esim. lelujen takavarikoimisella mutta joskus, jos ollaan esim. päätetty leipoa yhdessä muffinsseja, niin sanon, että muffinsseja ei sitten tänään leivota.



Mä olen järjettömän äkkipikainen, mut lapsen kanssa mun hermo pitää ihan uskomattoman hyvin. Ehkä "rajuimmat" kasvatuskeinot ovat olleet se, kun tytär on läpsinyt mua mahaan nauraen ja olen ottanut käsistä kiinni ja sanonut, että nyt riittää.



Yhden kerran tyttö onnistui jotenkin vahingossa huitaisemaan mua naamaan, ja se sattui niin paljon, että huusin "nyt perkele lopetat tuon riehumisen". Ainoa kerta kun olen kironnut ja huutanut lujaa. Tyttö alkoi itkeä, eikä se tuntunut hyvältä.



Pyysin anteeksi,että menetin malttini, mutta sanoin, että aikuisetkin saattavat joskus hermostua, mutta se menee kyllä ohi. Sitten oltiin siinä sylikkäin.



Ei nämä ole asioita, joihin on yksiselitteisiä vastauksia.

Aukuisen tunne-elämään kuuluu se, että tunteesta ja ajatuksesta ei seuraa tekoa. Tunne ja ajatus eivät ole vääriä, teko on. Kun tunne tulee, niin mene toiseen huoneeseen jotta voit rauhoittua.



Muuten lasten kanssa kannattaa olla niin, että ei joudu kieltämään montaa kertaa. Sillä tavalla se auktoriteetti menee. Siis kiellä max kaksi kertaa ja sen jälkeen se kielletyn pitää loppua esimerkiksi viemällä lapsi toiseen huoneeseen tms keino. Ruoan kanssa mä nostan vaan lautasen pois. Pieni lapsi ei siis osaa kiellettuä itse vielä lopettaa, vaan vanhemman on huolehdittava sen kielletyn tekemisen lopettaminen.



Kolmen äiti

Jos on hermot kireällä, laula. Laulaminen rentouttaa väkisin.



Mä teen usein iltatoimet niin että laulan ohjeet ja kehotukset ihan omin sanoin ja sävelin.



Se rauhoittaa itseä ja lapsia.



Uhmassa on vielä se, että sitä uhmaa tulee itse provosoineeksi lisää olemalla kireä ja ärtynyt. Se on kuin bensaa liekeille heittelisi jos vihaisena ja nälkäisenä tekee kovalla kiireellä uhmiksEn kanssa aamutoimia, liki satavarmasti saa kilarit aikaan.





Kolmen äiti

Aukuisen tunne-elämään kuuluu se, että tunteesta ja ajatuksesta ei seuraa tekoa. Tunne ja ajatus eivät ole vääriä, teko on. Kun tunne tulee, niin mene toiseen huoneeseen jotta voit rauhoittua.

Muuten lasten kanssa kannattaa olla niin, että ei joudu kieltämään montaa kertaa. Sillä tavalla se auktoriteetti menee. Siis kiellä max kaksi kertaa ja sen jälkeen se kielletyn pitää loppua esimerkiksi viemällä lapsi toiseen huoneeseen tms keino. Ruoan kanssa mä nostan vaan lautasen pois. Pieni lapsi ei siis osaa kiellettuä itse vielä lopettaa, vaan vanhemman on huolehdittava sen kielletyn tekemisen lopettaminen.

Kolmen äiti

Pahinta on kieltää monta kertaa ja lopulta heltyä. Lapsi oppii, että kiukuttelulla saa tahdon läpi. Pitää olla jämäkkä ja sietää sitä metakkaa, mikä siitä seuraa. Jos lapsi ei halua syödä ruokaa, niin sitten voi nousta pöydästä pois, mutta selväksi tehdään, että se on sitten iltapuuro, joka seuraavaksi annetaan.

Meillä tulee metakkaa usein DVD:n katsomisesta. Tytär ei haluaisi millään lopettaa, mutta tv vaan pitää panna kiinni ja sanoa, että nyt tämä loppuu, huomenna voi sitten katsoa uudestaan. Tästä tulee huuto, johon teen joko niin, että sanon rauhallisesti, että äiti tietää, että sinua harmittaa, mutta tulisitko auttamaan äitiä pyykkikoneen täytössä (tytär on juuri siinä iässä, että vanhemman auttaminen on äärimmäisen ihanaa ja tärkeää). Siis huomio muualle.

Jos tytär saa oikein täydelliset itkupotkuraivarit, hän menee itsestään oman huoneensa perimmäiseen nurkkaan huutamaan, eikä hänen lähelleen saa edes mennä, saati koskea. Jonkin ajan kuluttua voi mennä koskemaan, ja sitten se tilanne alkaa rauhoittua.

Tärkeää on uskaltaa pitää kiinni siitä, mitä on juuri sanonut.

Ja kuten edellinen sanoi, niin ei ne tunteet vaan ne teot. Välillä tosiaan tekisi mieli antaa ympäri korvia, eikä sen ajattelemisessa ole mitään pahaa tai väärää. Tärkeää on se, ettei lähde tekemään tunteensa ohjaamana vaan kykenee hallitsemaan itsensä.

Kun oikeen meinaa keittää yli, niin kannattaa laskea kymmeneen. Tai niin ku Aku, joskus ihan sataan.

Monta kertaa olen todella halunnut läimäistä tai tukistaa lastani, mutta tuttavapiirissäni on kokemus, josta minäkin opin. Tuttavani oli pari kertaa tukistanut lastaan ja lapsi kertoi siitä päiväkodissa. Päiväkodista otettiin yhteyttä lastensuojeluun ja siitä tulikin sellainen soppa, että itse en haluaisi moista riskiä ottaa. Muistakaa siis tämä aina, kun meinaatte sortua fyysiseen kuritukseen. Huutamista ei onneksi ole kielletty, siihen sorrun kyllä ja usein. 3-4-vuotiaat ovat hankalia, pitää vain jaksaa. Oma lapseni osaa ärsyttää ihan viimeiseen asti, juoksee karkuun ja heittelee tavaroita yms.

Kerran tönäsin, niin kertoi siitäkin. En halua mitään lastensuojelujuttuja.

Ehkä "rajuimmat" kasvatuskeinot ovat olleet se, kun tytär on läpsinyt mua mahaan nauraen ja olen ottanut käsistä kiinni ja sanonut, että nyt riittää.

Itselläni on välillä hankaluuksia itsehillinnän kanssa. Poikani, jolla on ADHD-tyyppistä oireilua, on mm. lyönyt minua suuttuessaan täysillä nenään, siis oikein nyrkillä tirvaissut. En ole lyönyt takaisin, mutta voin hyvin kuvitella miten helposti tuossa tilanteessa aikuisella voi läpsäisy tulla. Ihminen on siten vaistonvaraisesti toimiva, että kun häntä lyödään yllättäen, hän reagoi lyömällä takaisin. Kaikki tapahtuu sekunnin murto-osissa, kun aivot ovat niin sanotusti pois päältä. Nämä ovat mielestäni niitä vaikeimpia tilanteita: tulevat yllättäen (ei siis niin, että lapsi narisee ja ärsyttää pidemmän aikaa ja tilanne kehittyy vähitellen).

Yhden kerran tyttö onnistui jotenkin vahingossa huitaisemaan mua naamaan, ja se sattui niin paljon, että huusin "nyt perkele lopetat tuon riehumisen". Ainoa kerta kun olen kironnut ja huutanut lujaa. Tyttö alkoi itkeä, eikä se tuntunut hyvältä.

Tässäkin eroja taas. Jos minä huudan pojalleni tuohon tyyliin, hän ei suinkaan rupea itkemään vaan huutaa perkelettä minulle takaisin ja tilanne sen kun jatkuisi. Hyvä jos teillä tehosi, mutta omat lapseni eivät selkeästi pelkää minun käytöstäni vaikka miten huutaisin. Ainoa keino on siis vain jankutttaa ja yrittää pysyä rauhallisena. Muuten on peli menetetty.

Omani on uhkaillut kertovansa muille aikuisille, kun olen kädestä pitäen raahannut uhmaavan lapsen ulkoa sisälle. Olen kuulemma repinyt ja repiä ei saa. Välillä tulee kyllä avuton olo, jos joudut kantamaan potkivan ja riehuva lapsen sisälle. Jos joku naapuri nyt näkee ja kyttää ja soittaa lastensuojeluun.

Kerran tönäsin, niin kertoi siitäkin. En halua mitään lastensuojelujuttuja.

ikävään työkaveriin, naapuriin tms. Todellisuudessa pystyn hillitsemään käytöstäni niin, että en käy lapseenkaan käsiksi.



Dr Phil käsittelee aihetta hyvin perhesuhteita käsittelevässä kirjassaan. En muista enää mikä sen nimi oli, ostin Citymarketista joskus...

Meillä on otettu käyttöön jäähypenkki. Sinne komennan pojan, jos ei tottele niin kannan. Luunappia olen antanut muutaman kerran, mutta en yleensäkään pidä fyysisestä kurituksesta, joten jäähy on hyvä rankaisukeino. Minuutti per ikävuosi, ja sitten anteeksipyyntö ja halaus....

Kun se kultamussukka vain NAURAA minulle jos yritän rauhallisella äänellä ja vakavalla naamalla komentaa. (äsken esimerkiksi liiskasi välipalaksi tarjotun banaanin muussiksi, jonka hieroi ruokapöytään sillä välin kun kävin vessassa) Kun toruin tästä ja yritin saada lopettamaan sottauksen samalla kun siivosin, lapsi vain nauroi ja jatkoi banaanin levittämistä pöytään. Minulla ei tunnu olevan lainkaan auktoriteettiä häneen jollen edes huuda.

Tässä tilanteessa rauhallinen kiltti huomauttaminen asiasta saa sinut näyttämään todella nössykältä.

Kyllä lapselle voi ja pitääkin suuttua, kun käytös on törkeää.

Voisit saada apua mielikuvaharjoittelusta. Ajattele mielessäsi vaikkapa jotain armeijan kapiaista, miten hän reagoisi huonoon käytökseen? Ei löisi, mutta ääni kohoaisi ja käskyä tulisi matalalla, voimakkaalla ja uskottavalla äänellä.

Monesti naisten ongelma auktoriteettina toimimisesta lähtee äänenkäytöstä ja olemuksesta. Onglematilanteessa ääni muuttuu korkeaksi ja kimittäväksi, olemus kertoo hätääntymisestä... Näin kerran tilanteen jossa lapsi pisti äitiänsä 6-0 kun äiti alkoi aina kimittämään lapsen tehdessä tuhmuuksia: "älälääläälä..." ja juoksi kamalaa vauhtia. Pieni komennon palauttaminen olisi ollut siinä tilanteessa premminkin paikallaan :)

Kun sitten huusin, luuttusin kiukkuisesti ja nostin rivakasti hänet ylös syöttötuolistaan, sain hänet itkemään. Ja mikä pahinta, se tuntui minusta HYVÄLTÄ.

Tässä tilanteessa lapsi taisi kuitenkin totella? Hän itki koska säikähti, ei siksi että olisit kohdellut häntä kaltoin.

Huutaminen ja suuttuminen ei ole lapsen pahoinpitelyä. Päinvastoin, reaktiosi on normaali ja se sopeuttaa myös lasta normaalisti yhteiskuntaan.

Kuka tahansa muukin olisi tuossa tilanteessa reagoinut noin.

Voi olla että halusit siinä tilanteessa löydä, mutta et kuitenkaan lyönyt. Tunteissa ei ole mitään väärää, päinvastoin. Ainoastaan siinä tilanteessa olisit tehnyt väärin jos olisit oikeasti pahoinpidellyt häntä.

ja näin tarkemmin ajateltuna: en ole koskaan aikuisena halunnut lyödä ketään. Tai muuten satuttaa fyysisesti.



Olisi mukava tietää, onko tämä jotenkin lapsuudenkokemuksiin (meillä ei lyöty) vai koulutustasoon liittyvä asia.



Sen tiedän, että fyysisen väkivallan kaihtaja kaihtaa myös henkistä väkivaltaa, vaikka palsta tämän tästä muuta väittää. Eli olisi muka parempi lyödä lasta kerran pari kuussa kuin koko ajan henkisesti alistaa, mutta kun ne asiat eivät ole samaa sarjaa ollenkaan.

Kun suutun, tekee mieli käydä käsiksi. En ole koskaan ollut väkivaltainen ketään kohtaan (paitsi lapsena siskojen kanssa on tullut tapeltua), mutta suuttuessa tekee mieli läimiä päin näköä. Nyt jo kamppailen näiden tunteiden kanssa miehen lasten kanssa, mutta heidän kohdallaan helpottaa se, että tiedän millaiset seuraamukset asiasta tulisi, jos lasten äiti saisi tietää. Toisaalta taas kuitenkin vieras lapsi ärsyttää varmasti vielä enemmän kuin oma, joten aikamoista hermojenkiristystä tämän on välillä noiden uhmaikäisten kanssa.



Parhaaksi olen todennut vain vetäytyä jotenkin tilanteesta ja pyytää miestä komentamaan lapsia.