äidiksi vai ei

Olen 27 vuotias nainen eikä minulla(meillä) ole vielä lapsia. Olen aina kuvitellut että lapsia tulisi joskus ja kuvitellut että vauvakuume iskee jossain vaihessa ja asia etenisi luontevasti. Kuumeilua ei kuitenkaan ole kuulunut ja olen jo epäillyt etten pidä lapsista, oikeammin taidan olla mitäänsanomaton neutraali asian suhteen. Lähipiirissämme ei juurikaan ole lapsia joten en ole saanut vaikutteita ympäristöstä, toisaalta en myöskään ole itse hakeutunut niiden vähien lasten läheisyyteen.



En tiedä enkö oikeasti pidä lapsista vai onko minulla vääristynyt käsitys kasvattamisesta enkä vain ole hyysääjä-äiti-tyyppiä. Vauvat ovat todella ihania ja söpöjä ja vaikka vauva-aika onkin rankka niin uskoisin senkin sujuvan ilman hulluksi tuloa vaikka arvosta hiljaisuutta ja rauhaa todella paljon :) Leikki-ikäiset lienee se kynnyskysymys minulle kun kuvittelen että koko ajan pitäisi jaksaa leikkiä, olla kiinnostunut omituisimmista höpötyksistä mistä ei aina edes saa mitään selvää saatika pitäisi keksiä aktiviteettiä toisensa perään. En missään nimessä vihaa lapsia mutta kaupassa nähnyt esimerkit raivopäisesti lelujen/karkkien perään kirkuvista lapsista saa jotain sen suuntaisia tunteita päähäni. Toisaalta mitkään lapset eivät herätä mitään ihastuneita huokauksia minussa useimmiten en vain edes huomaa lapsia.



Lapsiperheen arjen pyörittäinen ei mahdollisine ongelmineen tunnu ongelmalta. Kauheaa sanoa mutta keksin lukuisia huonoja puolia lapsen saamisesta mutta ne ovat vähäpätöisiä tai niihin on ratkaisut. En pitäisi lasten hoitamista mitenkään pahana ja voisin kuvitella itseni hoitopuuhissa mutta tuo "viihdytyspuoli" askarruttaa. Mieheni pitää lapsista ja leikkisi mielellään mutta kai minunkin pitäisi tuosta tykätä ja haluta leikkiä vaikka sitten tuhannetta kertaa kauppaa. Lasten kanssa touhuaminen esim pihahommissa tai asioilla kuulostaa minulle luontevammalta mutta olen saanut itselleni kynnyskysymyksen tuosta haluamattomuudestani leikkiä. Samaan kuuluu myös tuo omituisten höpötyskeskusteluihin osallistuminen ja etenkin jatkuva huomion haku.



Nämä pyörii mielessäni enkä tiedä onko tuollaiset ajatuksen normaaleja kaikille vai olenko kuitenkin sellainen joka ei tykkää lapsista? Jos olen valmis sietämään lapsen saamisen huonot puolet niin pitäisikö sen riittää, luulisin että minun pitäisi tykätä jopa huonoista asioista jotta todella voisin sanoa haluavani lapsen. Voiko lasta edes ajatella koska elämäntilanne olisi hyvä vaikka mitään vauvakuumetta ei ole? Elelemme mukavasti kahdestaankin (+koiramme) enkä ole huomannut jääväni mistään paitsi. Ehkä siitä syystä en ole keksinyt hyviä puolia (järkeviä) lapsen saamiselle, mieheni tosin on parempi tällä saralla. En kyllä muutenkaan ole mikään kuumeilija-ihminen, enkä reagoi asioihin kovin tunteellisesti ja isot valinnat olen tehnyt pitkien harkintojen jälkeen (kuten tämäkin nyt) joten vauvakuumettakaan lienee turha odottaa :) Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 9vuotta ja olen koko tuon ajan kuvitellut että jossain vaiheessa tulee se aika kun haluan lapsia, nyt aikaa on kulunut se 9v eikä mitään ole kuulunut joten nämä asiat ovat alkaneet pyöriä päässäni. Ymmärrän että tässä on vielä aikaa odotella sitä oloa mutta epäilenpä että se itsestään tulisi kun ei tähänkään asti.. Pitäisi töniä itseä johonkin suuntaan.



Mieheni (myös 27v) haluaisi lapsia ja olisi ollut valmis jo pidempään mutta rauhoittelee ettei asialla ole mikään kiire ja voisi elää onnellisena myös ilman lapsia.



Ei tällaista voi edes päättämällä päättää mutta haluan suunnan minkä mukaan jatkaa elämää