Millaisissa perheoloissa eläviä "tavislapsia" säälit?

molemmat vanhemmat nostavat työn lapsen edelle. Ja en tarkoita että säälisin jokaisia työssäkäyvien lapsia, vaan selkeitä ääripäitä. Tyyliin hoitoon kuudelta aamulla, kotiin haetaan kahdeksalta illalla. Viikonloput mieluiten mummolassa, kun isillä ja äitillä painaa projekti päälle.

Sellaiset, jotka istuvat koneella tai pelin tai tv:n äärellä eivätkä kuuntele lasta. Tai jotka ovat koko ajan niin töissä kiinni, että lapsi on häiriötekijä kotonakin.



Niitä, joilla liian kova kuri, joille huudetaan ja joita latistetaan. Lapsista tulee joko pelokkaita ja olemassaoloaan anteeksi pyyteleviä tai itsensä kovettaneita silmille hyppijöitä.

Säälin lapsia, joiden vanhemmat puhuvat lapselle ivallisesti, huutavat koko ajan tai ovat ylipäänsä inhottavia pienelle ihmiselle :(

Tää on aika uusi ilmiö ja aika vähän puhuttu. Tiedän kuitenkin, että joissain perheissä äiti viettää 80% kotona olostaan tietokoneen ääressä. On ikävää lapsia kohtaan, äiti on henkisesti poissa, vaikka fyysisesti kyhnöttää koneella. Usein eivät itsekään pidä tätä pahana, ovathan he kotona lasten kanssa. Vaan kun eivät ole läsnä.

Huutavia vanhempia. Meidän seinänaapurit kasvattavat huutamalla ja kiroilemalla, se on ihan kamalaa kuunneltavaa. Siis ihan pienikin vastoinkäyminen aiheuttaa sen, että äiti huutaa. Siis tyyliin eilen 5 v pojan paremmat housut likaantui ulkona, äiti huusi. Jos niillä ei saa leikkiä, niin ei kannata laittaa päälle tai jos laittaa päälle, niin pitää vahtia.

Siis niitä, joiden elämään lapsi ei tavallaan mahdu, koska vain työ merkitsee jotain. Lapset on pitkää päivää hoidossa, ja illat ja viikonloput mummojen hoidossa. Näillä lapsilla on ihan hirveä ikävä vanhempiaan koko ajan, mut he eivät saa ilmaista sitä. Pitää vaan olla kiltti ja reipas ja ihana ne pienet hetket kun vanhempien kanssa ollaan, tai vanhemmat ottavat lapseen vieläkin vähemmän kontaktia ja viettävät hänen kanssaan vieläkin vähemmän aikaa. (Tämän siis kirjoitti uravanhempien lapsi..)



Säälin myös niitä lapsia, joiden vanhemmat käyttävät sarkasmia kasvatuskeinona tai aggression ilmaisemiseen. Lapsi ei käsitä sitä, ja on koko ajan epävarma siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemman sanat ja äänenpaino ja kehonkieli ovat ristiriidassa keskenään. Se on lapsen kiusaamista.

yhdyn kirjoittamaasi täysin. T: 3

Tai vanhemmat eivät hyväksy lapsiaan sellaisina kuin ovat.

en vaan käsitä miten joku voi sääliä esim. sarkastisen vanhemman lasta. Ei kai kukaan koko ajan ole sarkastinen, ja jos joskus vähän ilkeästi kommentoi esim. lapsen huonoa käytöstä, en vain ymmärrä mitä säälittävää lapsessa silloin on. Normaaliälyiset lapset oppivat kyllä itsekin näkemään milloin sarkasmi on ansaittua ja milloin ei. Sama varmaan huudon kanssa. Ei huutavatkaan vanhemmat sentään koko aikaa huuda. Naapuriin asti vaan ei ehkä kuulu ne pusut ja halit ja ystävälliset sanat...



Oma äitini ei koskaan huutanut eikä ollut myöskään sarkastinen, mutta eipä hän koskaan kertonut rakastavansa tai sanonut mitään ystävällistäkään. Enkä silti pidä häntä kovin hyvänä kasvattajana.

Ja niitä lapsia, jotka joutuvat ottamaan liian aikaisin vastuun itsestään ja sisaruksistaan. Sekä lapsia joiden täytyy tehdä liikaa kotitöitä, koska äiti tai isä ei viitsi.

Ja niitä lapsia, jotka joutuvat ottamaan liian aikaisin vastuun itsestään ja sisaruksistaan. Sekä lapsia joiden täytyy tehdä liikaa kotitöitä, koska äiti tai isä ei viitsi.

Minä taas säälin lapsia, jotka eivät joudu tekemään kotitöitä, koska nämä eivät ikinä opi tekemään kotitöitä. Puhun kokemuksesta.