Lue keskustelun säännöt.
Ns. helpot lapset luovat valheellisen kuvan kotikasvatuksen kaippivoipaisuudesta
29.04.2012 |
Lasten käyttäytyminen julkisissa tiloissa ja kyläilytilanteissa ovat tunteita herättävää seurattavaa, ja ihmisillä on taipumus tehdä nopeasti johtopäätöksiä mm. vanhempien hyvyydestä tai huonoudesta kasvattajina näiden ohi menevien hetkien perusteella. Ja mikäs sinä; kun vilkas lapsi repii tavaroita hyllyiltä alas kaupassa ja väsynyt äiti huutaa vieressä pähkinä punaisena painokelvottomia sanoja, on ensimmäinen ajatus että tuolla vanhemmalla ei ole homma hanskassa.
Se mitä monet eivät tunnu tajuavan, on se että ns. kasvatuksellisin keinoin (kielloilla, kehuilla, opastuksella, läsnäololla jne) ei voida korjata ”häiriökäyttäytymistä”, jos sillä on neurologinen perusta. Ja väitän, että näitä ongelmia ei riittävässä määrin tunnisteta edes perheneuvoloissa tai vastaavissa viranomaistahoissa. Lapsella voi olla esim. aistimusten tulkintaan liittyvää ongelmaa, joka vaikuttaa vireyteen ja laittaa lapsen hakemaan voimakkaita aistiärsykkeitä keinolla millä hyvänsä. Ja nämä lapset voivat tsempata päiväkodissa tai koulussa lähes normaalisti, mutta repsahtaa kotioloissa vaikeasti hallittaviksi.
Olen ollut kahvipöytäkeskustelussa, jossa duunikaveri, kahden tytön äiti, valitteli sitä, kun perheravintoloissa on leikkipaikkoja, kun ravintolaruokailun ideana on se että syödään rauhassa yhdessä ja keskustellaan samalla asioista. Että lapset tulisi opettaa tällaiseen mutta nämä leikkipaikat eivät tue tavoitetta. Tuntui pöyristyttävältä, kun oma poika oli tuohon aikaan aivan mahdoton vipeltäjä ja ravintolaruokailut olivat aina, leikkipaikkaa tai ei, hirveän raskaita kokemuksia, mutta joskus ne näiden leikkipaikkojen avulla jotenkin onnistuivat.
Oma tarinamme on lyhykäisyydessään se, että meillä on nyt kouluikäinen poika, jonka käyttäytymisestä olemme olleet huolissamme 1,5 vuoden iästä lähtien ja hakeneet ammattiapua kahden vuoden iässä jo ensimmäisen kerran. Perheneuvolat, psykologit ym kokeiltiin ja heidän viitekehys oli epäsuorasti tai suoraan se, että ongelma olisi vanhempien ja lapsen kommunikaatiossa ja rajojen asettamisessa jne jne.
Sittemmin, omien ahkerien nettitutkimusten ja parin tutkimusjakson jälkeen, löysimme oikeanlaisen toimintaterapian jossa on puolentoista vuoden ajan tehty duunia ja tulokset ovat olleet hämmästyttävät. Ja ongelma näyttäytyi erityisesti kotona, päiväkodilla ei ollut huolta ja ihan normaalissa ryhmässä oli, kaikin puolin tavallinen poika lähes kaikkien mielestä. Sukulaiset, jotka enemmän elämäämme ovat nähneet, ovat nähneet aikanaan pojan haastavuuden mutta eivät ole voineet syytä ymmärtää. Tuhma poika, varmaan monen mielessä käynyt. Ongelmaa on ollut tavattoman vaikea selittää perheen ulkopuolisille, eikä sitä ole yritettykään ellei ole ollut tarvis.. Rajusti pelkistettynä kyse on siitä, että aivot eivät tulkitse aistien välittämää tietoa samalla tavalla kuin ns. tavallisilla lapsilla. Tämä panee lapsen hakemaan aistimuksia tavoilla, jotka tekevät vanhempien arjesta vaikean. Terapian avulla pyritään luomaan ”uusia kytköksiä” aivoissa ja siten mahdollistamaan normaalimman käytöksen. Nyt menee hyvin.
Tämä tuli tänään mieleen, kun olin lasten kanssa liikenteessä eräässä lasten suosimassa nähtävyydessä ja huomasin ajatelleeni monta kertaa, miten helppoa meillä nykyään on ja millaista oleminen olisi esim. kolme vuotta aiemmin ollut.
Bottom line:
- haastavien lasten vanhemmat, vika ei ole aina teissä, vaikka parannettavaa varmaan aina löytyy. Kun on väsynyt ja ei saa selitystä oman lapsen poikkeavalle käytökselle, kattila kiehuu yli vanhemmillakin. Sosiaaliviranomaisten ja lääkäreiden tarjoamat analyysit ja adhd- ym diagnoosit voivat olla pielessä eikä niihin kannata nojata liikaa. Silti apua kannattaa hakea.
- helppojen lasten vanhemmat: se, mikä teidän arjessa toimii, ei toimi kaikilla. Ette välttämättä ole sen parempia kasvattajia kuin muutkaan. Iloitkaa toki arjen sujumisesta.
Ps. alkuun palatakseni, ei se lapsille huutaminen ole oikein, oli tilanne mikä tahansa!
Kommentit (54)
että tällaiset asiat ovat monen tekijän summa. Toisilla on geneettistä alttiutta tiettyihin ongelmiin, ja niiden näyttäytyminen elämässä riippuu mm. kasvatuksesta, saadusta tuesta tai sen puutteesta, päivähoito- ja kouluympäristöstä ja kaikesta muustakin.
90% vanhemmista tekee varmasti parhaansa lastensa eteen. Turhista itsesyytöksistä on hyvä pyrkiä eroon ja samalla sulkea korvansa ulkopuolisten besserwisseröinniltä. Toisaalta vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu sekin, että on valmis kuuntelemaan neuvoja lapsensa kasvatukseen, koska hyvilläkin vanhemmilla on aina varaa parantaa. Itse kyllä kuuntelen pääosin ammattilaisia, jotka tuntevat ja ymmärtävät lapseni kokonaistilanteen enkä mitään naapurin akkaa, joka tekee johtopäätelmiään sen perusteella, kaivaako lapsi pihalla hiekkaa sinisellä vai punaisella lapiolla.
Niin se on harmi, että moni ei kuuntele naapurin akkoja, ammattilaiset kun ei ole siellä hiekkalaatikolla. Itse olen katsonut usein vierestä naapurin kurinpitoyrityksiä lapselleen. Käyttää todella paljon esimerkiksi turhia uhkauksia, mutta ei koskaan laita mitään uhkauksia täytäntöön esim. jäähystä tai sisälle menosta tms. Lapsi ei pidä uhkailuja minään, ei tottele yhtään mitään, tietää että mitään seurauksia mistään ilkeydestä ei oikeasti tule. En ole viitsinyt sanoa mitään, kun ei ole kysytty, loukkaantuisi varmaan neuvomisesta. Osaisin ihan varmasti hoitaa tuollaisen tilanteen paremmin ja neuvoa häntäkin, mutta ei ihmiset yleensä kestä mitään neuvomista näissä asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miettikää kuinka paljon suomessa on päihdeongelmaa, perheväkivaltaa jne. Ei ihan mahdu 10%:iin..Sitten on muuten vaan välinpitämättömät jotka ajattelevat lapsen kavavan kasvattamattakin, toiset sysäävät kasvatusvastuun päiväkotiin/kouluun. Jotkut panostavat kaiken itseensä, on oltava jokapäivä omat harrastukset jne. Toiset luulevat osaavansa kasvattaa joten eivät tarvitse tietoa. Joillain hankala lapsi ja antaa periksi kun ei osaa olla jämäkkä ja ei kestä lapsen pahaa mieltä.Eipä unohdeta autoritaarisia vanhempia eikä ruumiillista kuritusta käyttäviä.
Itse uskon että korkeintaan 30% vanhemmista todella tekee parhaansa lapsensa eteen. Esimerkkejä on lukamattomia.
Niin se on harmi, että moni ei kuuntele naapurin akkoja, ammattilaiset kun ei ole siellä hiekkalaatikolla.
naapurit ym. satunnaistuttavuudet näkevät vain pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella ei oikeasti voi päätellä mitään. Hyvin ystävien kesken saa tietenkin antaa tahdikkaita neuvojakin, kun tietää mitä kaikkea perheen asioiden taustalla vaikuttaa.
Juuri tällaiset hiekkalaatikkotilanteet on niitä, joita mekin olemme ammattilaisten kanssa ruotineet läpi sen tsiljoona kertaa, ja sieltä olemme myös saaneet toimivat vinkit tilanteisiin. Valitan, mutta vastaavaan et sinä naapurina pystyisi koskaan, vaikka saattaisit jopa aidosti luulla olevasi avuksi.
vilkas ja temperamenttinen on haastava kasvatettava.
Niin se on harmi, että moni ei kuuntele naapurin akkoja, ammattilaiset kun ei ole siellä hiekkalaatikolla.naapurit ym. satunnaistuttavuudet näkevät vain pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella ei oikeasti voi päätellä mitään. Hyvin ystävien kesken saa tietenkin antaa tahdikkaita neuvojakin, kun tietää mitä kaikkea perheen asioiden taustalla vaikuttaa.
Juuri tällaiset hiekkalaatikkotilanteet on niitä, joita mekin olemme ammattilaisten kanssa ruotineet läpi sen tsiljoona kertaa, ja sieltä olemme myös saaneet toimivat vinkit tilanteisiin. Valitan, mutta vastaavaan et sinä naapurina pystyisi koskaan, vaikka saattaisit jopa aidosti luulla olevasi avuksi.
Jotkut kuitenkin lukevat ihan lastenkasvatusoppaita ja mistä sitä tietää jos se naapuri on juuri samasta asiasta itse keskustellut neuvolassa. Mitä luulet että neuvolasta sanottaisiin neuvoksi, jos kysyisit että mitä pitää tehdä lapsen kanssa joka hiekkalaatikolla tahallaan heittää toisten päälle hiekkaa tai pukkaa toisen lapsen alas kiipeilytelineestä? Kertoisit että olet käyttänyt tähän mennessä uhkailua, mutta ei ole auttanut. Voin toki olla väärässä, mutta luulen kyllä että ei se neuvolankaan antama vastaus mitään rakettitiedettä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin anoppi kuulemma yritti auttaa eräässä elämääni liittyvässä kysymyksessä (ei lasten kasvatus). Mitään apua tuosta yrityksestä ei ollut, ainoastaan pahaa mieltä ja sen toteaminen, ettei hän ymmärrä YHTÄÄN kaltaistani ihmistä ja sitä, miksi tunnen tai toimin tietyllä lailla.
Apua saa kyllä tarjota, jos suostuu näkemään vähän asioiden taustojakin. Harvoin se vain onnistuu.
Mitä luulet että neuvolasta sanottaisiin neuvoksi, jos kysyisit että mitä pitää tehdä lapsen kanssa joka hiekkalaatikolla tahallaan heittää toisten päälle hiekkaa tai pukkaa toisen lapsen alas kiipeilytelineestä? Kertoisit että olet käyttänyt tähän mennessä uhkailua, mutta ei ole auttanut. Voin toki olla väärässä, mutta luulen kyllä että ei se neuvolankaan antama vastaus mitään rakettitiedettä ole.
Nämä mainitsemasi jutut hoituvat normilasten kohdalla ihan arkijärjellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tällaiset asiat ovat monen tekijän summa. Toisilla on geneettistä alttiutta tiettyihin ongelmiin, ja niiden näyttäytyminen elämässä riippuu mm. kasvatuksesta, saadusta tuesta tai sen puutteesta, päivähoito- ja kouluympäristöstä ja kaikesta muustakin.
90% vanhemmista tekee varmasti parhaansa lastensa eteen. Turhista itsesyytöksistä on hyvä pyrkiä eroon ja samalla sulkea korvansa ulkopuolisten besserwisseröinniltä. Toisaalta vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu sekin, että on valmis kuuntelemaan neuvoja lapsensa kasvatukseen, koska hyvilläkin vanhemmilla on aina varaa parantaa. Itse kyllä kuuntelen pääosin ammattilaisia, jotka tuntevat ja ymmärtävät lapseni kokonaistilanteen enkä mitään naapurin akkaa, joka tekee johtopäätelmiään sen perusteella, kaivaako lapsi pihalla hiekkaa sinisellä vai punaisella lapiolla.
Olen joutunut miettimään näitä "erityisyyksiä" esikoiseni takia. Jos esikoiseni olisi kuten kuopus, pitäisin minäkin varmaan itseäni aika mallikkaana kasvattajana :) Esikoiseni on ollut outo lintu ihan vauvasta lähtien, en osaa asiaa kaikin puolin selittääkään, mutta hän ei vaan ole "kuten muut". Mitään diagnooseja en ole lähtenyt hakemaan, koska on kuitenkin pärjännyt koulussa jne. Mutta sanoisin, että hänen kohdallaan on paljon ollut kiinni siitä, että eskarissa ja koulussa on ollut tosi hyvät opettajat! Ovat ymmärtäneet, että on erilaisia ihmisiä, mutta samalla opettaneet ihmismoisia tapoja kaikille. Nykyisin(kin) kai yleensä ajatellaan, että kasvatus on hyvää silloin, kun kaikki lapset opetetaan mutinoitta samalla tavalla, mitään poikkeuksia ei hyväksytä. Oman lapseni kanssa kaikki rankaisut ym. "kovemmat" konstit ovat olleet mahdottomia. Nostattavat aivan hirveää uhmaa, ja jos pysyinkin järkkymättömänä esim. jäähypenkin suhteen, meni aivan hysteeriseen tilaan, ei tavallista kiukkua tms. Tuntuu, että erityislapsella tarkoitetaan arkikielenkäytössä lähinnä villiä lasta, minun lapseni määräävin piirre on mieletön itsepäisyys. Kun käytän ns. lempeämpiä konsteja, lapsi käyttäytyy kuitenkin ihan hyvin. Kaikki selkä seinää vasten -tilanteet lukkiuttavat hänet täysin. Ja voitte vaan arvata, tuntuuko minusta joskus siltä, että olen vain lepsu ja ihan curling... Kumma kyllä kuopuksen kanssa kaikki on ihan erilaista, ei jää vänkäämään asioita ikuisuuksiksi yms. Eli sanoisin, että esikoiseni temperamentti on aika vaativa. Se ei mitenkään estä minua kasvattamasta häntä, mutta joudun käyttämään erilaisia keinoja kuin esim. kuopuksella. Tai oikeastaan olen siirtynyt kyllä kuopuksenkin kanssa lempeämpään suuntaan, kun olen muutenkin alkanut kyseenalaistaa näitä jäähypenkkejä, ja ihan ihmisiksi hänkin käyttäytyy ilman niitä. Mutta hikisiä tilanteita esikoinen vaan aiheuttaa!
On käynyt helposti niin että vanhempi antanut periksi tai alkanut jopa anella lasta. Näin ei ole tarvinnut tapahtua kovinkaan montaa kertaa kun lapsi on oppinut pitämään päänsä.
Elämässäni hyvin lähellä muutama erityislapsi. Toinen pahasti omaehtoinen mutta jännää kyllä, vain kun vanhempansa paikalla. Ilman heidän läsnäoloaan saa käytöksen jollainlailla kuriin. Tällä lapsella paljon tukitoimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen joutunut miettimään näitä "erityisyyksiä" esikoiseni takia. Jos esikoiseni olisi kuten kuopus, pitäisin minäkin varmaan itseäni aika mallikkaana kasvattajana :) Esikoiseni on ollut outo lintu ihan vauvasta lähtien, en osaa asiaa kaikin puolin selittääkään, mutta hän ei vaan ole "kuten muut". Mitään diagnooseja en ole lähtenyt hakemaan, koska on kuitenkin pärjännyt koulussa jne. Mutta sanoisin, että hänen kohdallaan on paljon ollut kiinni siitä, että eskarissa ja koulussa on ollut tosi hyvät opettajat! Ovat ymmärtäneet, että on erilaisia ihmisiä, mutta samalla opettaneet ihmismoisia tapoja kaikille. Nykyisin(kin) kai yleensä ajatellaan, että kasvatus on hyvää silloin, kun kaikki lapset opetetaan mutinoitta samalla tavalla, mitään poikkeuksia ei hyväksytä. Oman lapseni kanssa kaikki rankaisut ym. "kovemmat" konstit ovat olleet mahdottomia. Nostattavat aivan hirveää uhmaa, ja jos pysyinkin järkkymättömänä esim. jäähypenkin suhteen, meni aivan hysteeriseen tilaan, ei tavallista kiukkua tms.
Häntä kuvaa erittäin hyvin tuo, että selkää seinää vasten asettaminen ei toimi, vaan lukkiinnuttaa tilanteen täysin. Pitää olla ovelampi!
Olemme juuri hakemassa hänelle diagnoosia kunnollisten tukitoimien saamiseksi. Todennäköisin dg on adhd ilman ylivilkkautta (add).
Ap: kirjoitus on hyvin ansiokas.
Mutta AV-mammat eivät taas edes halunneet ymmärtää pointtia. Vaan keskustelu kulkee sitä rataa, että lapsi on joko super hyvin käyttytyvä eli selviää pahimmassakin uhmaiässä ravintolassa ilman leikkinurkkaa tai sitten lapsi on huonojen vanhempien pilaama lastensuojelutapaus...
Lasten erilaisuuden ymmärtämättömyys nousee taas esiin. Ja 95% lapsista asettuu noiden ääripäiden väliin. Heitä kaikkia kasvatetaan ja ohjataan, mutta joillekin riittää se yksi, viisi tai kymmenen hyvin johdonmukaista perusteltua sanomista asiasta, mutta toiset ovat "kovempipäisiä" ja johdonmukaisia sanomisia samasta asiasta tarvitaan 100. Ja kun ollaan viidenkymmenen kohdalla, niin sivusta seuraajaksi osunut AV-mamma luulee, etteivät vanhemmat ole tehneet mitään vaikka ovat tehneet jo 10 kertaa enemmän kuin sen lapsen kohdalla joka oppi asian viidennen kerran jälkeen...
On käynyt helposti niin että vanhempi antanut periksi tai alkanut jopa anella lasta. Näin ei ole tarvinnut tapahtua kovinkaan montaa kertaa kun lapsi on oppinut pitämään päänsä.
Elämässäni hyvin lähellä muutama erityislapsi. Toinen pahasti omaehtoinen mutta jännää kyllä, vain kun vanhempansa paikalla. Ilman heidän läsnäoloaan saa käytöksen jollainlailla kuriin. Tällä lapsella paljon tukitoimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin vielä korostaa sitä että tämä "neurologinen pohja" käytökselle ei aina tarkoita minkäänlaista neurologista häiriötä kuten ADHD tai vastaavat, vaan kaikella ihmisen reagoinnilla ja temperamentilla on aina neurologinen pohja. Temperamenttitutkimus on jo ajat sitten osoittanut että temperamenttipiirteet johtuvat ihan fysiologisista eroista, esim. siitä miten sympaattinen ja parasympaattinen hermosto aktivoituvat eri ihmisillä eri tilanteissa ja muista vastaavista muutoksista.
Itse olen tutustunut temperamenttitutkimukseen ensin Keltikangas-Järvisen kirjoista. Tähän ryhdyin, koska esikoisemme on hyvin haastava lapsi ollut aina. Jo vauvana sellainen erittäin ärtyvä, joka ei hetkeäkään olisi rauhassa yksin vaan vaatii jatkuvaa viihdykettä, huomiota. Perusmielialaltaan negatiivinen ja tyytymätön, ja kun tähän yhdistyy voimakas tunneilmaisu (intensiivisyys temperamenttikielellä) ja vilkkaus niin aika haastava paketti on kasassa! Sitten taas kuopuksemme on ihan toista maata, samalla kasvatuksella, äärimmäisen helppo ja aurinkoinen lapsukainen. Vasta tämä toi minulle uskoa siihen että ehkä MINÄ en olekaan tuhonnut esikoistani taitamattomuudellani vaan hän vain on sellainen luonne. Keltikangas-Järvisen kirjat vahvistivat käsitystäni että näin on, että temperamentit ovat synnynnäisiä eikä lapsi olekaan mikään tyhjä taulu jonka esim. vuorovaikutussuhde äitiin kirjoittaa täysin.
Siitä vielä muistutan, että temperamenttipiirteiden neurologisuus ja synnynnäisyys ei tarkoita etteikö kaikkia lapsia voisi kasvattaa käyttäytymään hyvin. Se on osan kanssa haastavampaa ja se vaatii erilaisten temperamenttien kanssa erilaisia menetelmiä. Mutta kaikista on saatavissa ihan riittävän hyviä sosiaalisia ihmisiä jos heidän erityispiirteensä otetaan lapsena huomioon ja heitä tuetaan haluttuun suuntaan, sen sijaan että aina vaa nannettaisiin lapsen ymmärtää että hän on huono ja väärälainen ja yritettäisiin pakottaa erilaiseksi kuin hän on. Lapsi saa tuntea aina mitä tuntee, mutta iän myötä on mahdollista oppia sosiaalisia tapoja, joita noudatetaan huolimatta sisäisestä tilasta. Esim. perusnegatiivinen lapsikin oppii kyllä kiittämään ja olemaan kohtelias, vaikkei se hänelle tule yhtä luonnostaan kuin aurinkoiselle ja sosiaaliselle.
Siitä vielä muistutan, että temperamenttipiirteiden neurologisuus ja synnynnäisyys ei tarkoita etteikö kaikkia lapsia voisi kasvattaa käyttäytymään hyvin. Se on osan kanssa haastavampaa ja se vaatii erilaisten temperamenttien kanssa erilaisia menetelmiä. Mutta kaikista on saatavissa ihan riittävän hyviä sosiaalisia ihmisiä jos heidän erityispiirteensä otetaan lapsena huomioon ja heitä tuetaan haluttuun suuntaan, sen sijaan että aina vaa nannettaisiin lapsen ymmärtää että hän on huono ja väärälainen ja yritettäisiin pakottaa erilaiseksi kuin hän on. Lapsi saa tuntea aina mitä tuntee, mutta iän myötä on mahdollista oppia sosiaalisia tapoja, joita noudatetaan huolimatta sisäisestä tilasta. Esim. perusnegatiivinen lapsikin oppii kyllä kiittämään ja olemaan kohtelias, vaikkei se hänelle tule yhtä luonnostaan kuin aurinkoiselle ja sosiaaliselle.
t. yhden superhelpon ja yhden haastavan adhd-lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja omien lastensa kasvatukseen kykenemättömät vässykät käyttävät helppoa lapseutta tekosyynä toisten perheiden hienosti kasvatetuista lapsista.
Jos perheen vanhemmat lapset ovat ns. helppoja, sitä luulee osaavansa kasvattaa hyvin.
Kun sitten syntyy se "kauhukakara", kuvitelmat karisevat kun kyllä kai sitä osaisi kasvattaa yhtä hyvin kuin muitakin.
Voihan se noinkin olla, että aina ei kurittomuus johdu huonosta kasvatuksesta. Toivoisin ymmärrystä myös siihen, että joskus se lapsen hyvä käytös voi ihan oikeasti johtua hyvästä kasvatuksesta, eikä vain siitä että on helppo lapsi. On niin helppo pistää pää pensaaseen ja ajatella että se toisen lapsi on vain niin paljon helpompi, eikä omalle lapselle ole mitään tehtävissä, todellisuudessa vanhemmat ovat saattaneet nähdä paljon vaivaa sen eteen että lapsi osaisi käyttäytyä hyvin.
Omassa tuttavapiirissäni on muutama perhe jossa lapset ovat aika töykeitäkin, kitiseviä jne. Toisessa perheessä vanhemmat eivät puutu mitenkään huonoon käytökseen toisia ihmisiä kohtaan. Molemmat vanhemmat akateemisia että ei ole kysymys mistään wt-perheestä, vanhemmat eivät juo, polta jne. Muuten ovat lapsikeskeisiä mutta kasvatus minimissään. Heillä nykyään aika epämiellyttävä käydä kylässä lasten töykeyden takia. Toisessa perheessä lapsi saa potkia, hakata, sylkeä äidin päälle. Lapsi määrää täysin kaapin paikan, minne mennään, milloin lähetään pois ja lapsi alkanut kiusaamaan muita lapsia ja lällättelee. Äiti ei puutu mitenkään. Ei näe lapsen käytöksessä ongelmaa mikä on todella uskomatonta. Kyseessä myös akateeminen perhe.
Kolmannessa esimerkkiperheessä erityislapsi. Pienempänä käyttäytyi huonosti ja oli erittäin ylivilkjas ja agressiivinen. vanhemmat ovat kurssittabeet itseään ja paneutuneet kasvatukseen. lapsi on nykyään hyväkäytöksinen, ystävällinen ja edelleen vilkas. Vanhemmat ohjaavat lasta paljon ja puuttuvat epäkohtiin käytöksessä. Vanhemmat eivät ole akateemisia.
Arvatkaapas kenellä näistä kivoin käydä kylässä?
Neurologinen ongelma ei estä hyvää käytöstä eli monesti huono kasvatus on syynä lapsen huonoon käytökseen.
Mielestäni tuokaan että perheessä on useampia lapsia joista toiset käyttäytyvät hyvin ja toiset huonosti, ei välttämättä merkitse sitä että lapset ovat helppoja tai vaikeita. Vanhemmat usein kohtelevat lapsia erilain, josta seuraa sitten erilaista käytöstäkin. Esimerkiksi nuorimmaisen annetaan monessa perheessä terrorisoida, koska "sehän on niin pieni, eihän se vielä ymmärrä". Toisaalta taas esikoiselta vaaditaan lähes aikuismaista käytöstä.
Fakta kuitenkin on, että suurimmassa osassa tapauksia vika ON vanhemmissa. Häiriökäyttäytymistä syntyy pitkäaikaisen kasvattamattomuuden tuloksena. Kouluikäisen kohdalla on erittäin vaikea saada enää talutusnuorasta kiinni, jos ei sitä ennen ole tehty lapsen kasvattamiseksi mitään. Ja sitten se on niin, niin vaikeaa ja ihan mahdotonta - lapsi on varmaan vähän pimee, annetaan sille lääkkeitä!
KASVATTAKAA ne kakaranne! On ihan liian helppo vedota hermostohäiriöihin. Hermostohäiriöisiäkin lapsia pitää kasvattaa. Ihan jokaista lasta täytyy. Jotkut ovat haastavampia kuin toiset, se on ihan totta. Jollakulla saattaa olla jokin häiriö mikä vaikeuttaa oppimista, joo, harvoilla.
monet pitävät lastamme vain huonosti kasvatettuna eivätkä oikein tunnu ymmärtävän kun sanon että se johtuu vain siitä, että lapsella on sellainen neurologinen poikkeavuus kuin Aspergerin oireyhtymä, jolle hän ei itse voi yhtään mitään.