Haltia vai haltija?

Haltija haltii eli hallitsee jotain...

Tämä oli hyvä, varsinkin jos se oli provo!

Hallussa pitäjä = haltija (esim. auton haltija)

Taruolento = haltia (esim. prinsessa Ruususessa hyvät haltiat)

Metsänhaltijoista

Lehdissä on ihmetelty, miksi Jean

Sibeliuksen kadoksissa ollutta

orkesteriteosta kutsutaan

suomeksi Metsänhaltijaksi.

Monen mielestä Metsänhaltia olisi

oikeampi nimi.

Onko olemassa haltioita vai

pelkkiä haltijoita? Koulussa

opetettiin sanan haltia

tarkoittavan sitä pientä tontun

sukuista olentoa, jonka voi tavata

metsässä tai sadussa. Sanalla

haltija taas oli opettajan mukaan

konkreettisempi, omistamista

ilmaiseva merkitys, ja piti olla

tarkkana, ettei tästä sanasta

unohtanut j-kirjainta.

Molemmat sanat pitäisi kuitenkin

kirjoittaa samalla tavalla.

Perusteena on se, että vaikka

merkitys on eriytynyt kahdeksi,

kyseessä on pohjimmiltaan sama

sana, verbin hallita yhteyteen

liittyvä tekijännimi, johon

nykynormien mukaan aina

kuuluu johdin -ja.

Tälle kannalle asettui nykyisen

suomen kielen lautakunnan

edeltäjä Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuran

kielivaliokunta jo 1937. Asiasta

keskusteltiin vielä seuraavana

vuonna ja oltiin edelleen samaa

mieltä.

Suosituksen perustelun mukaan

on aiheetonta erottaa

mytologista olentoa

konkreettisesta hallussapitäjästä,

koska mytologisen olennonkin

kuvitellaan hallitsevan eli

vallitsevan omaansa – esimerkiksi

järven haltijan järveä, metsän

haltijan metsää.

Haltia on siis ihan sama sana

kuin haltija, sen

oikeinkirjoitusasu vain on

vanhentunut. Tuo vanha,

nykynormien mukaan siis

oikeastaan väärä, kirjoitusasu on

säilynyt mm. sukunimessä Haltia

– samaan tapaan kuin vaikkapa

nimessä Vartia, jonka nykyasu

tietenkin olisi Vartija.

Aikaisemminhan kirjoitettiin

myös esimerkiksi menijän sijasta

meniä.

Sanakirjoista ja kielioppaista

nykysuositus on kyllä ollut

luettavissa, mutta se ei ole oikein

tahtonut mennä perille. Myytti

haltioiden ja haltijoiden erosta

on säilynyt sitkeästi: esimerkiksi

Kielitoimiston puhelinneuvonnan

asiakkaista monilla on yhä vahva

käsitys kahden erillisen sanan

olemassaolosta.

Ilmeisesti kielenkäyttäjillä tässä

yhteydessä on ollut tarve erottaa

erimerkityksiset sanat, ja

yhdenkin kirjaimen ansiosta ero

on tuntunut säilyvän.

Käytännössä erottelu on

tarpeetonta, koska tekstiyhteys

paljastaa kummasta haltijasta on

kysymys.

Riitta Eronen

Julkaistu Helsingin Sanomissa

29.8.1996

Päivitetty 7.9.2011