Lue keskustelun säännöt.
Vauvan huoltajuus
29.04.2012 |
Valvon tässä huolissani. Minulla on 8 kk ikäinen ihana poika, elämäni suurin ilo, jota ilman olisi vaikea kuvitella elämää. Tilanne on nyt sellainen, että minun ja avomieheni suhde on voinut huonosti jo pitkään. Ja olen nyt peloissani, miten vauvan huoltajuuden käy, jos eroamme.
Erityisesti pojan syntymän jälkeen meillä on ollut vaikeaa. Poika syntyi ihan yllättäen keskosena, samasta syystä myös imetys tyssäsi. Vedin itseni piippuun yrittäessäni imettää ja olla hyvä äiti. 5 kk jaksoin pumpata 8 kertaa päivässä, kunnes tuli täysi uupumus. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tai ehkäpä enemmänkin ahdistukseen. Sain keskusteluapua ja lääkkeitä ja nyt voin jo selvästi paremmin. Vauva-aika on kuitenkin ollut kaikkine näine haasteineen meille vaikeaa ja tuntuu, että olemme vain isä ja äiti, emme muuta. Hyviä vanhempia olemme mielestäni molemmat. Vaikka olen ollut masentunut/ahdistunut, olen aina jaksanut hoitaa lapsen vimpan päälle, enkä ole edes pahimpina kausina menettänyt hänelle malttiani, saatika ajatellut koskaan voivani häntä vahingoittaa.
Suhteemme on nyt siinä jamassa, että olemme synnytyksen jälkeen (lähes 9 kk sitten) harrastaneet vain kerran seksiä. Riitelemme useita kertoja viikossa. Riidat ovat sanallisia, ja aika lyhyitä, mutta kaikesta mieheni käytöksestä olen tullut ajatelleeksi, ettei hän rakasta minua enää. Hän ei jaksa panostaa parisuhteeseen tai olla huomaavainen. Leikkii kyllä lapsen kanssa ja on ajallisesti paljon kotona, mutta jotenkin lapsen hoito on vain kasautunut lähes täysin minulle. Mies hoitaa päivässä yhden syötön, joskus ei sitäkään. Tekee hieman pidennettyä päivää, ja kun tulee kotiin, on ehdottomasti saatava rauhassa syödä. Miehelläni on koira, joka tottelee ainoastaan miestäni ja tämän vuoksi lenkitykset ( jopa 2-3 h päivässä) hoitaa mies. Miehellä on siis aikaa lapselle noin klo 20-22 maksimissaan. Tänäkin aikana olettaa, että minä pidän lasta silmällä. Isän kanssa hassutellaan vain.
Olen yrittänyt puhua miehelleni jo pidempään ongelmistamme ja ehdottanut jopa parisuhdeneuvontaa. Mies ei suostu puhumaan. Minä puhun, mutta hän ei vastaa. Vaikka häneltä asioita kysyisinkin. Aina on väärä hetki puhua: kiireitä, muuta ajateltavaa ja tänään henkilökohtainen suosikkisyyni, minun pms-oireeni! Olen yrittänyt ilmaista tunteitani myös kirjoittamalla pitkiä teksiviestejä, kun tuntuu, ettei mieheni kuuntele tai mitenkään reagoi. Mies ei vastaa viesteihin ja kun kasvotusten kysyn, niin hän kuittaa, ettei halua naurettavilla tekstareilla keskustella. Kun tuon esille hänen haluttomuutensa keskustella, kääntää hän asian niin, että MINÄ en halua keskustella.
Olen puhunut myös seksittömyydestä. Totta on, ettei itseänikään kauheasti ole huvittanut, johtuen ensin imetyshormoneista, sitten masiksesta ja lopuksi libidon tappavista masennuslääkkeistä. En kuitenkaan ole varsinaisesti torjunut miehen lähestymisiä. Hän vain ei lähesty minua. Ehkä jonkun kerran on vitsillä ehdottanut, että pitäiskö tässä "you know what". Minä taas kaipaisin syttyäkseni sen, että mies kohtelisi minua muutenkin kunnioittavasti ja että suhteemme voisi hyvin. Kun puhun seksittömyydestä, mies tuo esille, ettei ole siksi yrittänyt, että olen sairas. Eli sairaudella viittaa masennukseeni, joka ei koskaan ole minua tehnyt toimintakyvyttömäksi vaan olen hampaat irvessäkin jaksanut suorittaa velvoitteeni. Kuulemma terve ihminen ei syö masennuslääkkeitä.
Olen tässä itsekin miettinyt, että valitsinko väärän miehen. Tavatessamme mies oli luonteeltaa ihan erilainen: kiltti ja huomaavainen. Siihen ihastuin, mutta ehken koskaan tulenpalavasti rakastunut. Viihdyin miehen kanssa ilman suurta intohimoa, ja koska yhteiselo oli ihanaa, kasvoin rakastamaan häntä. Ajattelin, että hän on loistotyyppi ja olisi hyvä isäkin. Loistotyyoppi hän onkin yhä muille. Minä saan jatkuvaa tiuskimista ja valitusta ihan merkityksettömistä asioista. Riidanaiheemme eivät ole suuria, mutta alan olla kyllästynyt jatkuvaan negatiiviseen asenteeseen. Vaikka yrittäisin ratkaista toistuvat ongelmat, niistä valitetaan joka päivä.
Riidan saamme aikaiseksi jopa siitä, että mies ei voi sietää kissojani. Kissat ja minä tulimme samassa paketissa, eikä asia ollut mikään ongelma tavatessamme. Nyt saan kuulla monta kertaa päivässä, kuinka turhia kissat ovat ja kuinka ne tulisi päästää vapauteen. Toinen esimerkki on huusholleeraus. Minun pitäisi aina olla tietoinen, missä mikäkin tavara asustaa. Vaikka kyse olisi miehen tavaroista. Jos lapsen tuttia pitää hakea, on sekin minun syyni.
Ymmärrätte varmaan, että riidanaiheet ovat naurettavan pieniä, mutta kanssakäymisemme on vahvasti negatiivista, ja siitä puuttuu keskinäinen kunnioitus, läheisyys ja seksi. Tuntuu, että kuolen sisältä. Olen ottanut puheeksi eron useaan kertaan. Olen kertonut, että harkitsen sitä tosissani ja että tilanteemme ahdistaa minua. Mies saattaa riidan jälkeen luvata yrittää, mutta lupaus on kymmenessä minuutissa unohdettu ja aloitamme kaiken taas alusta.
En todella tiedä, mitä tehdä. Syön nyt masennuslääkettä, joten oloni on hieman hällä väliä. Pelkään sitä hetkeä, että lopetan lääkkeet ja näen koko tilanteen karmeudessaan. Suhteemme on siis henkisesti ja fyysisesti kuollut. Alkoholi tai väkivalta ei kuitenkaan ole ongelmana, ja mies on hyvä isä. Siksi mietin kovasti, että jaksaisinko lapsen taaperoiän vielä tässä liitossa. Pelottaa, että lapsi kärsii erosta ja etenkin siitä, että häntä raahdataan vuoroviikoin eri osoitteisiin. Luin juuri artikkelin, jossa Helsingin yliopiston psykan proffa kertoi, miten vauva tai taapero unohtaa toisen vanhempansa jo viikossa ja joutuu aloittamaan viikon välein aina uudestaan. Ja miten tilanne on haitallinen lapselle ja potentiaalisesti johtaa henkisiin ongelmiin aikuisiällä.
Kun olen puhunut erosta, mies on epämääräisesti vihjannut, että koska meillä on yhteishuoltajuus, niin "katso vain kumpi meistä sen huoltajuuden saa." Pelkään, että hän vetoaa masennukseeni ja lapsi annetaan hänelle. Mies on hyvä isä, mutta koen itsekin olevani hyvä äiti. Ja ehdottomasti olen lapselle se läheisin. Miehen mukaan ei ole mitään väliä hoitaako esim. alle yksivuotiasta isä vai äiti. Asiantuntijoiden puheita hän ei suostu kuuntelemaan.
Mitä siis tehdä? Jäädä huonoon suhteeseen, joka syö sisältä ja varmasti heijastuu lapsellekin? Vai erota ja ottaa riski, että lapsi on heittopussina tai jopa se, että joudun lapsestani eroon? Tulee ihan hölmö fiilis, ettei olisi pitänyt koskaan antaa miehen tunnustaa isyyttään. Senhän voi avoliitossa oleva äiti kieltää, eikä miehellä silloin ole nokan koputtamista.
Haluan ensisijaisesti, että lapsellani on kaksi vanhempaa. Uskoisin kuitenkin pärjääväni myös yksin, sillä käytännössä mies on ainoastaan lapsen leikittäjä. En kuitenkaan haluaisi riitää pojaltani isää, sillä tiedän, että isällä on myönteinen vaikutus poikaan.
Täällä sitä vaan valvon. Mietin, että pitäisikö mennä sänkyyn miehen viereen nukkumaan vai jäädä sohvalle. Yhdessä nukkuminen tuntuu niin teeskentelyltä.
Kommentit (9)
Pelkään, ettei suhteellamme voi olla pitkää tulevaisuutta, jos emme pysty kommunikoimaan. Tunnen myös, etten ole rakastettu. On niin vaikeaa olla, kun on tällaisia fiiliksiä.Siinä olen samaa mieltä, että mieliala tarttuu ja vakavassa suhteessa pitää joskus oppia antamaan anteeksi, mutta eikö molempien tulisi yrittää, ei vain toisen osapuolen? Isä on ehdottomasti lapselle tärkeä ihminen, en sitä kiistäkään. Mutta tässä vaiheessa kyllä äiti on läheisin ja tärkein. Näin juuri totesi psykoterapeuttinikin. Siksi tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että eron myötä olisimme lapsen kanssa erossa viikonkin.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei kukaan kuuntele. En ole rakastettu, en ole minkään arvoinen, et tee mitään suhteemme eteen.
Käännäpä se näin, minä rakastan sinua, sinä olet hurjan arvokas minulle, teen kaikkeni suhteemme eteen. Positiivinen suhtautuminen synnyttää positiivisuutta. En voi muuta neuvoa.
Meillä tuo toimi, mies muuttui kuin toiseksi, ihan kuin olisi rakastunut minuun uudestaan. Ja minä häneen. Nöyrry hetkeksi ja anna miehen jatkaa negatiivisuutta, anna hänelle sekin anteeksi. Ota itse se uusi asenne. Jollei se tartu, homma on selvä. Eikä siis niin että päivässä tai viikossa, vaan se vaatii kuukausien sitkeän työn! Älä luovuta! Ole vahva.
Joka kerta kun ihminen luovuttaa parisuhteessa (en tarkoita väkivaltaisia tms.), hän luovuttaa itsensä suhteen. Näin se menee.
2 tunnin aikana päivittäin? Tuolla vanhemmuudellko hän kuvittelee saavansa lähivanhemmuuden?
Ap. Älä puhu siitä erosta enäämiehelle. Hanki todisteita mahdollisen eron varalta. Pyydä esim kuukauden aikana sukulaisia, tuttavia ja ystäviä kylään tapaamaan sinua. Näytät, että kuinka vähän isä on paikalla ja kuinka vähän osallistuu.
Hanki parisuhdeterapiaa. Mene sinne vaikka yksin.
Ala myös käydä edes yhdessä perhekerhossa/kahvilassa, jossa muutaman kerran jälkeen kerrot työntekijälle "small talkissa" että sinä hoidat lähes kokonaan yksin lapsen.
Jos ilkeä haluat olla, niin lähdet vauvan kanssa kylään ym iltasella, kun miehellä olisi lapsiaikaa. Kysyt häneltä joka kerta, että haluaako jäädä lapsen kanssa kahdestaan. kun sitten ei halua, niin taas sinulla on niitä todisteita kasassa, että sinähoidat lapsen yksin.
Näin sinulla on todisteet siitä, että sinä hoidat lapsen ja olet myös pyrkinyt sovintoon, mutta mies ei.
Jos mies tulisikin sinne terapiaan ja muuttuisi, niin sitähän syvimmiltäsi toivot. jos taas hän ei muutu, niin sitten sinulla on todisteet kasassa ja miehellä ei mitään siihen viittaavaakaan.
Teillä on kummallakin ollut valtava elämänmuutos, keskosena syntynyt esikoisvauva. Huoli on varmasti ollut valtava. Sen lisäksi sinun vakava sairaus.
Minusta eroaminen tuossa tilanteessa on totaalisen väärä ratkaisu. Teille on tapahtunut ihan valtavasti vaikeita asioita lyhyessä ajassa ja nyt vasta opettelette elämään niiden kanssa. Masennus on vakava sairaus ja siitä toipuminen vie aikaa. Entä jos olisit itsellesi armollinen ja ajattelisitte, että nyt annan itselleni aikaa parantua. Kun teidän ongelmat on ilmeisesti vielä hyvin lyhyeltä ajalta, siis raskausajalta aikaisintaan. Ja kyllä vuosi on parisuhteessa erittäin lyhyt aika.
Tuo aika on ollut varmasti myös miehellesi rankkaa. Voi olla, että (ehkä keskosuuden takia) miehesi ei uskalla huolehtia lapsesta "kokonaan". Myöskin sonun masennus vaikuttaa väistämättä mieheesi. Onko miehesi saanut jostain tähän apua esim. kaveria jolle purkaa tuntojaan?
Jos itse olisin sinun tilanteessa, koittaisin ensin nollata tilannetta. Lähtisin vaikka vauvan kanssa viikoksi sukuloimaan, tai vaihtoehtoisesti ilman vauvaa viikonlopuksi jonnekin. Näin saisitte miehen kanssa vähän maisteltua sitä, että kaipaatteko toisianne, vai onko ilman toista helpompi hengittää. Tuolloin olisi myös helpompi koittaa katkaista tuo negatiivisuuden kierre ja "aloittaa puhtaalta pöydältä".
Tuo että mietit noin paljon eroa, etkä sitä miten tilanteen voisi korjata, on tuhoon tuomittu tie. Sinun pitää myös ymmärtää, ettet voi vaatia miestä muuttumaan. Voit muuttaa itsesi ja jos hyvin käy, muutos sinussa muuttaa myös miehesi. (Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan) jos muutosta ei kuitenkaan tapahdu noin puolessa vuodessa, niin rupea sitten miettimään sitä, miten ero hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni tuli ihan ensiksi mieleen, että masennuksesi voi osin johtua myös parisuhteestasi. Kun et saa riittävää tukea, etkä ole onnellinen suhteessasi ja koet tulevasi vähätellyksi, se ei varmastikaan edesauta toipumistasi.
Miehesi vetäytyy melko lailla isän vastuustaan, vaikka sanot, että on hyvä isä. Viekö hän lasta ulkoilemaan, jotta voit levätä tai harrastaa? Hoitaako hän lasta öisin edes vapaapäivänä? Siivoaako miehesi, käy kaupassa tms. kotitöitä? Pelkällä illan leikityksellä ei vielä kamalan hyväksi isäksi tai vanhemmaksi ylipäätään tulla.
Minusta sinun pitäisi ihan rehellisesti jutella näistä kaikista ajatuksistasi neuvolassa. Lähtökohtaisestihan Suomessa annetaan lapsi äidille, ellei isä (tai joku muu) sitten näytä jotenkin toteen, ettei äiti kykene hoitamaan lasta. Pelkkä masennus ei siihen riitä. Noin pientä lasta ei myöskään voida määrätä mihinkään viikko/viikko -systeemiin, joten sitä ei sinun tarvitse pelätä.
Seurakunnan perheneuvontaan voi myös aluksi mennä yksin. Se ei maksa mitään, eikä ole mitään uskonnollista, vaan yritetään antaa apua ihmisten elämäntilanteisiin. Mitä jos varaisit ajan aluksi itsellesi ja kävisit joitakin kertoja juttelemassa? Ehkä mieskin sitten jossain vaiheessa rohkaituisi mukaan?
Miehesi pitäisi kyllä ottaa parisuhde ja sen kehittäminen vakavasti, harva nainen syttyy millää pitäiskös you know what -jutuilla... Ja muutenkaan ei parisuhdetta puhumattomuus tai läheisyyden puute kehitä kuin negatiiviseen suuntaan.
Mitä miehesi sanoo, jos esim. ruokapöydässä otat asian esiin, ja kerrot, että mielestäsi suhde ei tällaisena toimi, ja pyydät häntä miettimään, mikä siihen olisi ratkaisu. Haluaisiko hän kehittää ja parantaa teidän suhdettanne vai katsoisiko hän paremmaksi vaihtoehdoksi erota. Älä provosoidu uhkailuista tms., siihen voit vain sanoa, että toivoit asiallista keskustelua asialinjalla, sillä kyllä aikuisten pitää pystyä jotenkin ongelmia ratkomaan.
Vauvavuosi on vaikea ja aiheuttaa usein myös parisuhteelle ongelmia. Älä hätiköi. Teettekö koskaan mitään ilman lasta? Onko sinulla vapaa-aikaa?
Vuoroviikkosysteemiä ei missään nimessä noin pienelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...mahdolliselta, että myös miehesi on masentunut. Sanot itsekin, että hän on aivan toisenlainen kuin tavatessanne.
Miehen masennus oireilee monesti tuollaisena vetäytymisenä, ihan turha keskustella kun ei mistään kuitenkaan tule mitään (ajattelee masentunut mies). Asialliset hommat hoidetaan (kuten sinäkin olet tehnyt masennuksesta huolimatta) mutta elämänilo ja kipinä puuttuu. Seksihalutkin vähenevät.
Tietenkään hän ei tule myöntämään masennustaan, ainakaan kovin helposti, selvästikään ei sitä halua tehdä ja se voi selittää sen miksi syyttää SINUN masennustasi ongelmista, ja puhuu niin rumasti lääkityksestäsi. Torjuntaa!
Mutta muista, että myös miehesi on elänyt kovia raskaita aikoja ollessaan huolissaan vauvasta ja sinusta ja varmaan hän on kokenut unelmiensa romuttuneen ja olevansa nyt ehkä ansassa toivottomuudessaan.
Sinun tehtäväsi ei ole parantaa häntä, mutta älä odota hänen tuosta vain yhtäkkiä muuttuvan entiseksi itsekseen keskustelemalla.
Mieti mitä itse tarvitset elämältäsi ja mitä haluat. Aseta hänelle selkeästi vaihtoehdot, kun olet miettinyt asian itse valmiiksi. Esimerkiksi "joko lähdemme hakemaan keskusteluapua yhdessä tai alan etsiä asuntoa itselleni". On myös mahdollista että päätätte asua jonkin aikaa yhdessä kun lapsi on noin pieni, mutta lakkaatte odottamasta toisiltanne parisuhteeseen kuuluvaa tunnetukea ja läheisyyttä, kun ei sitä nyt kuitenkaan vaikuta olevan.
Eiköhän huoltajuus jatku yhteishuoltajuutena eron jälkeenkin. Lapsi jää kirjoille jommankumman luokse, mutta ei ole mitään syytä miksei lastenvalvoja tukisi laajoja tapaamisoikeuksia sille toiselle vanhemmalle.
sen sanon sulle, että isällä ei ole vain myönteinen vaikutus poikaan, vaan hän ihan ehdottomasti on aivan yhtä tärkeä vanhempi lapsellenne kuin sinäkin. Et voi riistää millään verukkeella lapseltasi toista vanhempaansa. Se olisi julmaa, ei miehellesi vaan erityisesti omalle lapsellesi. Poika tarvitsee isän kuin äidinkin, ehdottomasti.
voi jos jaksaisin kirjoittaa pitkästi, väsyttää vain nyt niin. Olet uupunut ja ehkä vielä masentunutkin. Koetapa päivä viettää miehesi kanssa niin, että jätät negatiiviset asiat huomiotta, vaikka tekisi mitä. Katso vain niitä hyviä asioita. Joka kerta kun alkaa ärsyttää, ajattele mielessäsi että annan sinulle anteeksi rakas mieheni, jossa rakastuin aluksi xxx piirteeseen. Tai annan anteeksi sinulle rakas mieheni, sinä joka annoit minulle poikani. Älä ikinä sano tätä ääneen, se on sinulle kehotus olla huomioimatta ja takertumatta kaikkiin pikkuasioihin. Voit antaa asiat anteeksi ilman että toisen tarvitsee sitä pyytää. Niin hänenkin tulisi sinuun suhtautua.
Negatiivinen ilmapiiri tarttuu ja leviää, samoin positiivinen. Luo ympärillenne positiivista ilmapiiriä sen mitä vain kykenet. Varmasti lapsikin sen tekee osaltaan.
Mene miehen viereen nukkumaan. Rutista häntä ja muistele niitä kaikkia ihania asioita joita olette kokeneet. Kun ilmapiiri on avoin ja hyvä, kumpikin on valmiimpia kuuntelemaan toisen tuntoja ja vastaamaan toisen odotuksiin. Usko pois, itse roikuin 2v parisuhteessa joka oli kuin loppumaisillaan joka päivä.
Sitten opin tämän, ja meidän parisuhde kukoistaa. Toki riidellään välillä, mutta sovinto on aina suloinen.