Yksivuotias haluaa KOKO AJAN olla sylissä

vaatinut jatkuvaa viihdytystä, aktivaatiota, liikkumista. Eiköhän tuo ole vain luontaista temperamenttia, mikä ei tietysti tarkoita että lapsen tahtoon täytyisi aina suostua. Itse en usko ainakaan omassa perheessä että olisin itse aiheuttanut asian koska samassa perheessä on toinen lapsi joka on ihan erilainen tuossa asiassa ja muutenkin.

ainakin jos lapsi saa riittävästi huomiota. Mikä estää pitämästä sylissä? Kyllä ton ikäistä vielä jaksaa kanniskella.

aika aikaansa. Pidä nyt sylissä aina, kun mahdollista, kun on riittävästi tankannut niin lähtee kyllä taapertamaan omia polkujaan. Vessa lukkoon, mutta muuten lähellä.

nimim. viiden äiti

ollut aina tuollainen? Vai viime aikoina vasta? Jos on viime aikoina alkanut niin voi olla eroahdistusta.

Meillä vauva 10kk ja vähän samaa tyyliä välillä meillä meno mutta mä vaan en ota häntä koko ajan syliin. Kun olen vessassa niin siinä lapsi kitisee vieressä. Ei vaan mun mielestä voi totuttaa siihen että on aina sylissä. Tsemppiä, toi on henkisestikin tosi raskasta mutta mennee ohi :)

Yksin sana: EROAHDISTUS. Menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin, jonain päivänä. Koita kestää, kuuluu olennaisesti lapsen kehitykseen.

meillä oireili noin.

kyllä ne mukulat aikanaan painaa omia teitään. Tarvii nyt vaan äitiään:)

Yksin sana: EROAHDISTUS. Menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin, jonain päivänä. Koita kestää, kuuluu olennaisesti lapsen kehitykseen.

Et sitten tiedä eroahdistuksesta, se alkaa n. 10 kuukauden iässä.

Voi, kun saiskin tuon ajan velä takaisin!

Mielelläni kanniskelisin tuon ikäistä sylissä.

oli alkuvuodesta tuollainen kausi, ei olisi hetkeäkään ollut yksikseen. Nyt on alkanut vähän helpottaa. Kurjinta on ollut se, kun hänellä on myös kaksosveli ja tottakai tahtoisin häntäkin pitää sylissä ja paijata, mutta kun toinen on niin silmittömän mustasukkainen ja sitä mieltä, että vain hänellä on oikeus sylipaikkaan.

jokin "takertumisvaihe". Lapsi tarvii silloin erityisen paljon huomiota ja läheisyyttä. Pari kuukautta kestänyt rasittavinta vaihetta. Olen yrittänyt muistutella itselleni viisaamman neuvoa: Anna pienelle lapselle paljon läheisyyttä, niin se osaa vanhemmiten irrottautua ja itsenäistyä paremmin.

Työssäni olen ollut todella paljon äiti-lapsi-ryhmien kanssa ja olen huomannut, että ensimmäisen syntymäpäivän molemmin puolin on todella yleinen tuollainen "takertumisvaihe" jonka äidit kokee yleensä tosi raskaana kun tuntuu että lapsi on koko ajan kiinni äidissä. Usein tuon takertumisvaiheen jälkeen tulee kehityspyrähdys, jota varten lapsi ehkä tankkaa voimia ja rohkeutta...

oli ehkä edellisessä elämässään joku pussieläin. Istui pääsääntöisesti sylissä hereilläoloaikansa 2-vuotiaaksi saakka... :D



Kyllä se siitä. Kyllä se vielä eräänä päivänä helpottaa.



Meillä tosin tyttöparka joutui pakkovieroitukseen, kun multa leikattiin polvi silloin kun tyttö oli tasan 2v. Mä istuin kyllä ekat pari viikkoa sohvalla ja tyttö mun sylissäni (oli pakko istua kun leikattu polvi ei kestänyt yhtään rasitusta). Mä kävelin melkein 2kk keppien kanssa, joten en vaan voinut pitää sylissä kaiken aikaa. Otti se kyllä koville (tuolle tytölle), mutta selvittiin siitäkin. Nyt ikää 3v ja päivittäin haluaa edelleen syliin kököttämään, mutta ei nyt sentään ihan joka käänteessä.



Ihan normaali reipas lapsi. Eikä ollut ongelmia päiväkotiin sopeutumisessakaan (aloitti tammikuussa), eikä jää perään huutamaan.

Kuopus on nyt 1v3kk ja juuri tällä viikolla huomasin, että hetkinen, pahin äidissä roikkuminen on yhtäkkiä vähentynyt. Meilläkin siis pahinta äidin jalassa roikkumista oli siitä 1-vuotispäivästä nyt näihin aikoihin. Äitiäitiäiti ja vieraita ihmisiä vierasti ihan mahdottomasti.



Esikoisella taas oli tuo pahin vaihe vähän aikaisemmin. Alkoi siinä 10 kk iässä ja jatkui vähän reilun vuoden ikäiseksi.



Mutta tosiaan, se sitten helpottaa ihan yhtäkkiä kuin se alkoikin.

Noita roikun-lahkeessa-enkä-ikinä-päästä-irti-vaiheita tulee. Ja kohta ne juoksee karkuun. Tiedän, ei lämmitä vittujakaan tieto siitä että menee ohi, mutta...noh, näin se nyt vaan on.

Pidä sylissä niin että kyllästyy. :)

Kai ton ikästä vielä jaksaa kantaa? En tiedä, kun oma on vielä pieni, mutta kulkee koko ajan liinassa. Eikö se onnistuisi isommallakin?

tuon ikäisenä lapsi alkaa tajuamaan, että on erillinen olento äidistään ja että se äiti voi siitä oikeasti kadota, jos ei siitä pidä koko ajan kiinni:)

Minusta tuo vaihe oli liikuttavan ihana

Mitä ihmeen vikaa siinä on, jos lapsi haluaa olla äitinsä lähellä?

Manducaa. Helpompi ehkä käyttää kun liina varsinkin jos ei ole tottunut. Näin ap saisi jotain tehdyksikin ja lapsi saa tarpeellista läheisyyttä. Luultavasti ihan normaali kehitysvaihe, tankkaa läheisyyttä ja sitä on tärkeää saada. Uudelleenlähentymisvaihe varmaan.

On sellainen kitinä ja huuto päällä koko ajan, ja olen ihmetellyt, että mikä ihme hällä on, kun ei pitäis olla väsynyt, nälkäinen tai muutakaan hätää. On vain tyytymätön, roikkuu lahkeessa. Sylissä pitokaan ei auta kuin seisaalteen. Jos istun vaikka keittiön pöydän ääressä, niin lapsi alkaa kiivetä siitä heti pöydän päälle. Tai sohvalla, niin lapsi kiipeilee selkänojan päälle. Ainut mihin rauhoittuu on kun seison ja otan syliin, tai keksin jonkin kivan yhteisen leikin. Mutta onneksi tätäkin on vain osan päivästä, viihtyy lapsi välillä itsekseenkin.