perhesurmat todellisuutta liian usein suomesta

olet niin oikeassa. Itse olen kokenut karvasti miten suurimman hädän hetkellä apua ei saanut mistään (soitin kaikki sossut, neuvolat, perhetyöt, seurakunnat läpi), suku ja tuttavat käänsivät selkänsä, ja jopa omat vanhemmat hävisivät takavasemmalle eivätkä "viitsineet auttaa" kun hätä oli suurin ja lasten kohtalo joutua melkein huostaanotettaviksi. Tämä johtui äkkitilanteesta jossa sairastuin pahasti, ei siis mikään lasten laiminlyöntiin liittyvä asia, ja kunta ei täällä tarjoa kotiapua muille kuin lastensuojeluperheille.



Soitin joka paikkaan monta kertaa, pyysin apua, itkin ja rukoilin (itse sairaana, uupuneena, lääkkeistä sekaisin) ja lasten isovanhemmatkin vaan löivät luuria korvaan ja sanoivat että "ei me viitsitä autella". Siinä sitä oli lähimmäisen rakkautta kerrassaan.



Olen huomannut että KUKAAN EI AUTA. Siihen ei ikävä kyllä auta kirjoittelu av-palstalla tai lehdissä, suomalainen yhteisöttömyys ei kirjoittelulla muuksi muutu. SIihen taitaa auttaa vain se, että jokainen joka on oikeasti kokenut mikä hätä, kauhu ja pelko yksinjätettynä kriisin keskellä on, muuttaa itse omaa käyttäytymistään ja auttaa siitä eteenpäin aina toista, kun toisella tarve on.



Näin olen toiminut itse, en halua että kukaan joutuu koskaan kokemaan samaa mitä itse jouduin silloin. Jumala on toki turvanamme, mutta jumala ei valitettavasti tule niitä lapsia hoitamaan, kotitöitä tekemään ja huushollia pyörittämään puolestamme, vaan siihen tarvittaisiin niitä oikeita lähimmäisiä - joita nykyään enää kovin harvalla on olemassa.

Kiitos ihanasta kirjoituksesta. On aivan kauheaa jäädä yksin noin kauheiden vaikeuksien kanssa, mutta pitää herätä että se on todellisuutta. Silloin kun ihminen eniten apua ja tukea kaipaa niin yksin jätetään! Onneksi teidän perhe on kuitenkin selvinnyt. Sitä huomaa jälkikäteen kuinka oma ajatustapa on muuttunut ja kuinka itse ei koskaan voisi kääntää hädässä olevalle lähimmäiselle selkää. Onneksi on myös muita jotka näin ajattelee. Joskus olisi pyyteetön auttaminen paikallaan, jokasesta risauksesta ei tarvitsi kuvetta kaivaa. Annetaan aikaa ja omien mahdollisuuksien rajoissa apua toisille. Tälläkeinoin voimme kaikki paremmin. Ja toisekseen välitetäänhän myös vähän mitä lähellämme tapahtuu, myös ne naapurit. Jos siellä voidaan huonosti niin sen näkevien on vastuullista puuttua siihen.

Kiitos ihanasta kirjoituksesta. On aivan kauheaa jäädä yksin noin kauheiden vaikeuksien kanssa, mutta pitää herätä että se on todellisuutta. Silloin kun ihminen eniten apua ja tukea kaipaa niin yksin jätetään! Onneksi teidän perhe on kuitenkin selvinnyt. Sitä huomaa jälkikäteen kuinka oma ajatustapa on muuttunut ja kuinka itse ei koskaan voisi kääntää hädässä olevalle lähimmäiselle selkää. Onneksi on myös muita jotka näin ajattelee. Joskus olisi pyyteetön auttaminen paikallaan, jokasesta risauksesta ei tarvitsi kuvetta kaivaa. Annetaan aikaa ja omien mahdollisuuksien rajoissa apua toisille. Tälläkeinoin voimme kaikki paremmin. Ja toisekseen välitetäänhän myös vähän mitä lähellämme tapahtuu, myös ne naapurit. Jos siellä voidaan huonosti niin sen näkevien on vastuullista puuttua siihen.

Itse olen kokenut karvasti miten suurimman hädän hetkellä apua ei saanut mistään (soitin kaikki sossut, neuvolat, perhetyöt, seurakunnat läpi), suku ja tuttavat käänsivät selkänsä, ja jopa omat vanhemmat hävisivät takavasemmalle eivätkä "viitsineet auttaa" kun hätä oli suurin ja lasten kohtalo joutua melkein huostaanotettaviksi. Tämä johtui äkkitilanteesta jossa sairastuin pahasti, ei siis mikään lasten laiminlyöntiin liittyvä asia, ja kunta ei täällä tarjoa kotiapua muille kuin lastensuojeluperheille.

Suomessa kukaan ei halua auttaa auttamisen vuoksi, koska kaikesta halutaan korvaus. Autettaessa mietitään, paljonko tämä vaatii omaa aikaa, vaivaa ja rahaa. Suomi tuntuu olevan täynnä laskelmoivia ihmisiä.

Näin on. rahaa ollaan vailla melkeempä ystävien kesken! Minä voin sanoa, että minä en kaipaa pennin pyörylää vaikka köyhä olenkin. AIna olen pyrkinyt auttamaan ja konkreettisesti auttanutkin ystäviäni ja sukulaisia. Olempa muuten tätä mieltä että vähävaraisemmat ovat auttamisen haluisempia mitä rikkaat. Tämän ainakin meidän piireissä tullut huomattua.

Allekirjoitan tämän ketjun asiat täysin! Suomalaiset lapsiperheet ovat ihan liian yksin, ja yleensä sen suurimman hädän keskellä jää vielä yksinäisemmäksi. Rankassa elämänvaiheessa ei välttämättä kukaan edes KYSY, miten voit?



Se ei maksa mitään!!