Paniikkihäiriöstä kärsivät; mikä on ollut noloin "mokasi" kohtauksen aikana?

REPS :DDD *yrittää päästä pois lentsikasta*

siis tarkotin tota 22:ta

-25

Tää on pahin mulla, terkkuja niille ketkä tunnistaa!

  Apulannan 20v konsertti, Helsingin Cirkuksessa. Oltiin menty siskoni kanssa sinne, ollaan hillittömiä Apulanta faneja. Päästiin hyville paikoille, ihan eteen. No, humalaisia ympärillä, kaikki töni. Paniikkikohtaus oli tulossa, siskolle ehdin juuri ja juuri sanoa, että kohta lähtee taju, kun jo iskeydyin maata kohti. Joku sanoi: "siellä jo viedään illan ekaa", sisko huusi tyypille, että multa lähti taju. Joku auttoi sitten siskoani viemään muo lähimmälle pöydällä nojailemaan, kun multa lähti taas taju. Lopulta virkosin sohvalta, sisko toi mulle juotavaa. No, ei ne sohvan luona olleet paikat yhtään paskemmat sitten ollut. Siskoni on niin pitkä, että näki hyvin muiden takaakin ja minä nousin sohvalle.

   Mutta kyllä vitutti ja vituttaa vieläkin! Oma lääkäri alkoi sitten vakavasti harkita mulle lääkitystä.

Minä olen ilmeisesti kirjoittanut tähän ketjuun viestin kaksi tai kolme, niin samankaltaisia kertomukset ovat.

Mutta siis, näin jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä vaan pitänyt rohkaistua ja pysäyttää esitystilanne hetkeksi. Sanoa, että en saa happea, mulla on tosi huono olo, en muista mitään, en pysy kunnolla tolpillani, ja voidaanko pitää tauko. Mutta toisaalta, olisiko sittenkään? Tilanne oli äärimmäisen stressaava, tila oli täynnä fiksuja ja esiintymistaitoisia nuoria ihmisiä ja kaiken lisäksi pari korkeastikoulutettua, autoritääristä proffaa jotka tarkkailivat tilannetta kaikkea arvostellen.

Mulla on alemmuuskompleksi (johtuen varmasti lapsuudestani), joka tulee esiin juuri tuollaisissa tilanteissa. Olisinko uskaltanut paljastaa todellisen, heikon minäni tilanteessa, jossa jokaisen on esitettävä vahvempaa ja parempaa kuin onkaan saadakseen mahdollisimman hyvän arvosanan? Tunsin olevani niin mitätön ja surkea, ylläpitämäni feikki ulkokuori mureni siinä pikkuhiljaa omaa esitysvuoroani odottaessa ja nähdessäni muiden aikaansaannoksia ja esiintymistä. 

Mun on silti vaikea kuvitella että olisin jättänyt elämässäni asioita tekemättä tai päättänyt paniikkikohtausteni vuoksi "tyytyä" johonkin pienempään ja vaatimattomampaan. Ei hitto! Eteenpäin mennään vaikka väkisin - täytyy silti myöntää, että mielelläni en vieläkään mitään esitä tuon kohtauksen jälkeen. Ja edelleenkään en pysty asiasta täysin vapautuneesti keskustelemaan enkä hädin tuskin sitä edes miettimään. :(

Up