Muita joiden lapsilla ei ole juuri ystäviä?

Aikuiset lapset omaavat paljon ystäviä, jotka ovat tulleet harrastusten ja koulun kautta. Nuoremmat saa kasvaa rauhassa, ei tarvitse kokoajan miettiä missä lapset ovat, ovat rauhallisia, mukavia, ja pärjäävät koulussa, ilman että aikuisen tarvitsee siitä huolehtia. Eivät ole tyhjän naurajia, eikä pilkkaa ketään, käyttäytyvät korrektisti. Auttavat pyytämättä, suhtautuvat kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti. Ja kyllä heitä välillä kiusataan.

Aikuiset lapset omaavat paljon ystäviä, jotka ovat tulleet harrastusten ja koulun kautta. Nuoremmat saa kasvaa rauhassa, ei tarvitse kokoajan miettiä missä lapset ovat, ovat rauhallisia, mukavia, ja pärjäävät koulussa, ilman että aikuisen tarvitsee siitä huolehtia. Eivät ole tyhjän naurajia, eikä pilkkaa ketään, käyttäytyvät korrektisti. Auttavat pyytämättä, suhtautuvat kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti. Ja kyllä heitä välillä kiusataan.

Ja tarhassa ja koulussa heistä ei ole mitään iloa niihin yksinäisiin hetkiin, jolloin muilla on leikkejä ja pelejä, joihin ei itseä kutsuta tai päästetä.



Hyvä tietysti, että on EDES sisaruksista seuraa, mutta vanhemmat sisarukset eivät ole sikäli ikätoverin kaltaisia, että heillä on jo erilaiset tekemiset ja mielenkiinnon kohteet. Lisäksi vanhempi lapsi mukautuu helposti pienemmän tapoihin, mitä ikätoveri taas ei samalla lailla tee. Tällöin lapsi oppii heikommin/hitaammin sosiaalisia taitoja.



Meillä on normaali esikoinen, jolla on paljon ystäviä ja asperger-kuopus, jolla ei ole oikeastaan yhtään. En ole varma, missä määrin hän sellaisia kaipaa, ei ainakaan ole kamalan halukas kutsumaan ketään luokkakaveria kotiin, vaikka olen sellaisia kaverikyläilyjä "puoliväkisin" järjestänyt sellaistan luokkalaisten kanssa, joita lapsi sietää (eivät siis ole ainakaan mainittavasti häntä kiusanneet).