Minkä ikäisenä tiedostit olevasi kaunis/ ruma?

Eihän nyt ihminen ole ruma siksi että jotkut niin sanoo. Kun omia kouluaikoja muistelen niin ei ketään kiusattu rumuuden tähden, vaikka olisikin haukuttu rumaksi. Epävarmuus ja haavoittuvuus ovat kiusaajan kohteita.



Lapsena ja nuorena tiesin olevani kaunis, ja vieläkin se ihana omakuva on tallella vaikka todellisuus ei sitä enää ihan vastaa.

Olen saanut ihailua osakseni paljon ja olen voinut laittaa päälleni mitä vaan, kaikki on näyttänyt hyvältä 171/59kg.



Nyt yli kolmikymppisenä totuus lyö päälle, peilistä katsookin harmaa hiirulainen, ruma ja rupsahtanut. Olen ollut juuri menneen viikon ajan oikeasti järkyttynyt siitä miltä näytän! Nyyh!



Voiko stressiä, väsymystä ja liikaa tupakointia poistaa enää mitenkään kasvoilta, apua!



Olen ollut viimeiset kaksi vuotta ylirasittunut ja se alkaa nyt näkyä ilmeisesti. Voikohan asialle tehdä enää mitään? Auttaisko valohoidot ym.

aika masentavaa kun vasta rupsahtaneena tajuaa olleensa nuorena kaunis.

mua kanssa kiusattiin ala-asteella ja siitä jäi mielikuva, että olen kammottavan ruma.



teininä/parikymppisenä moni sanoi kauniiksi, mutta enhän mä uskonut. en nähny sitä itte. plus poikaystävä sanoi etten ole mitenkään erityisen kaunis, mutta ihan nätti välillä. ts. mulla ei ollu tissejä, teinipojat.... ;)



no, nyt on kroppa muuttunut, tullut löysää, ryppyä, roikkoa ja ihraa. eli ihan perus keski-ikäsen harakan näkönen oon. :D



Toisaalta sääli etten ikinä oikein täysin käsittäny kuinka kaunis nuori neiti olin. Kuvistahan sen nyt näkee, ja muistaa ne kaikki kehut. Toisaalta ihan sama. Mennyttä se on kuitenkin. Eipä ainakaan iskeny ehkä rupsahtaminen sitten niin kovin itsetunnon päälle. Hih.

ja tiedän sen vieläkin, onhan mulla silmät. olen opetellut katsomaan peiliinkin niin, että kierrän kasvoni... katson vain mitä nyt pitää katsoa, vaatteet, että hiukset on jotenkin niin kuin pitää jne. jos katson kasvojani, masennun heti ja kunnolla. niin kuin joku kaataisi kylmää vettä saavista niskaan.

miten siihen ei kaikkien näiden vuosien jälkeen totu. ehkä siksi, että mulle on tämän rumuuden lisäksi kertynyt silmää kauneudelle. kirous sekin.

Täähän on kuin mun näppiksestä. En tosiaan pysty katsomaan itseäni peilistä. Katsoin vain pakollisen, vältän viimeiseen asti kasvoihin katsomista. En ymmärrä, miten kukaan on voinut saada näin rumat kasvot kuin minä. Muutoin näytän ihan normaalilta (olen pitkä ja sopusuhtainen vartaloltani) mutta tämä naama... siihen ei enää edes sanat riitä, niin ruma olen.

Kun omia kouluaikoja muistelen niin ei ketään kiusattu rumuuden tähden, vaikka olisikin haukuttu rumaksi. Epävarmuus ja haavoittuvuus ovat kiusaajan kohteita.

En nyt tiedä, mutta kauniita ei kyllä tosiaan kiusattu, ihan vaan nättejä kylläkin!

Kun omia kouluaikoja muistelen niin ei ketään kiusattu rumuuden tähden, vaikka olisikin haukuttu rumaksi. Epävarmuus ja haavoittuvuus ovat kiusaajan kohteita.

En nyt tiedä, mutta kauniita ei kyllä tosiaan kiusattu, ihan vaan nättejä kylläkin!

jos vaan sattuivat olemaan esim. ujoja. Sitten taas nää yläasteen "kauniit" ei suinkaan välttämättä kaikki oo oikeesti niitä kaunottaria. Siinä iässä tuo kauneus kun on helposti saavutettavissa kaveriporukalla, statuksella, vaatteilla ja etenkin sillä maalikerroksella naamassa. :D Plussaa tietty jos tissit kasvaa aikasin. ;)

Tajusin yllättäin että miehet katsoivat minua hyväksyvästi, tulivat juttelemaan ja olivat kiinnostuneita minusta! Mikä tunne...



Olin kyllä aina pukeutunut kauniisti ja huolehtinut ulkonäöstäni vaikken mikään poikkeuksellinen kaunotar ollutkaan mutta juntturamieheni ei koskaan maininnut asiasta.



Sitten löysin nykyisen mieheni ja hän muistaa joka päivä kertoa kuinka upea olen:) Ja nyt, yli 50v huomaan erottuvani ulkonäöltäni ikäisistäni erittäin positiivisesti. Vanhenen hitaasti ja kauniisti:)

lapseksi nätti, jotenkin piirteeni eivät olleet kovin voimistuneet vielä.



Muistelisin, että jossain ala-asteen lopussa olisi kuitenkin iskenyt tietoisuus siitä, että piirteeni ovat todella omituiset, plus alerekistä otetut halvat silmälasit eivät todellakaan parantaneet vaikutelmaa.



Jossain parikymppisenä oli vaihe kun ajattelin näyttäväni paremmalta kuin näytin, mutta valokuvista ym. paljastui jossain vaiheessa karu totuus. Nyt viime aikoina kun on tapahtunut jo vähän rupsahtamista ja varsinkin silmät ovat väsyneet, ei enää osaa edes löytää sellaista kulmaa, josta kasvot näyttäisivät siedettäviltä.



Mikään piirteeni ei yksittäisenä olisi ihan toivoton, mutta kun koko naama on täynnä niitä pieniä vähän viallisia piirteitä, niin kokonaisuus on aika kamala.

Olin yläasteella ja lukiossa aika paksu. Olen vielä pitkä ja vaikka ylipainoa ei ollut paljon (177 cm ja 85 kg pahimmillaan), tunsin itseni täysin sukupuolettomaksi ja epäviehättäävksi.



Vasta lasten saamisen ja ulkomailel muuton jälkeen löysin tyylini, laihduin 70 kiloon ja muutenkin sain itsevarmuutta. Nyt olen komea nelikymppinen, joka tiedostaa kyllä huonot piirteet, mutta on sitä mieltä, että hyviä on enemmän. Vanhenen hitaasti ja kauniisti, uskoisin joku voi olla eir mieltä, mutta se on heidän ongelmansa)



Lapsuudesta muuten on jäänyt mieleen yksi tapaus. Olin varmaan 5-6 v ja olin jostain syystä mukana äitini opiskelijaryhmän kanssa jollain retkellä tms.. Yksi tyttö (näitä 16-17 -vuotiaita) sanoi, että onpas sinulla kauniin muotoiset ja väriset silmät (ja onhan ne, paras piirre naamassani ehdottomasti). Se jäi mieleen jotenki yllättävänä ja hurjan mukavana juttuna, kun muuten olin lyhyttukkainen ja itseään isona ja kolhona pitävä poikatyttyö. Miettikää siis tekin, miten puhutte lapsille, nämä jättää pysyviä jälkiä niin hyvässä kuin pahassa.

myös minua on kiusattu koulussa aiheesta.



teininä ja alle kolmekymppisenä ajattelin, että minulle vittuiltiin, kun joku sanoi minun olevan kaunis. se sai aikaiseksi sen, että vedin pään hartioitten väliin ja yritin olla huomaamaton.



kolmekymppisenä alkoi jonkinlainen henkinen kasvaminen - ei mitään hienoa, älkää vain kuvitelko niin - ja työelämässä pärjääminen sai minut luottamaan itseeni enemmän ja saatoin toisinaan nähdä peilissä kauniin ihmisen. ja aloin uskoakin siihen, kun joku sen minulle sanoi. nyt olen yli nelikymppinen, eivätkä vieraat ihmiset enää kovin usein kauniiksi mainitse, joskus harvoin saan kuulla sellaista, mutta nyt luotan itse siihen, etten nyt ainakaan ihan riihen seinästä reväistyn näköinen ole. nautin kuitenkin, kun mieheni vieläkin kehuu ulkonäköäni. tosin sanon yleensä, että joojoo, rakastunutta miestä kannattaakin näissä asioissa uskoa. =D



tää on jännä juttu. minä, äitini ja sisareni näytämme kaikki ihan samalta ja olen pitänyt äitiäni ja sisariani aina todella kauniina. se ero, mikä meillä on ollut, oli itsetunto. heiltä sitä löytyi ja minulta ei.

Olin ekaluokalta asti koulukiusattu, uskon sen paljon johtuneen ujosta ja avuttomasta luonteestani. Uskoin kuitenkin että kiusaaminen johtuu siitä että olen ruma, suoratsaan jotenkin epämuodostunut iljetys. Tämä käsitys jatkui yli 30-vuotiaaksi asti, pidin itsestään selvänä että olen oksettavan näköinen hirviö enkä voi ikinä miestä tai lapsiakaan saada sen takia. Kolmenkympin jälkeen ulkonäköasiat alkoi menettää merkitystään enkä juuri enää ajatellut sitä miltä näytän tai surrut rumuuttani. Keskityin uran luomiseen ja ammatissani ulkonäöllä ei ole väliä vaan älyllä.



Sitten tuli mittariin 40 ja vanhemmilla käydessäni katselin vanhoja valokuva-albumeita ja ihan säikähdin, miten KAUNIS olin esim. ylioppilaskuvassa tai rippikuvassa. Sellainen Lumikki-tyyppi: posliininvaalea iho, melko vahvan väriset pinkit huulet (luonnostaan ilman meikkiä), tumma tukka, kirkkaanvihreät silmät. Ilme tosin kuvissa oli alistunut ja sulkeutunut mikä vähensi viehättävyyttä mutta tajusin että noin ihan fyysisesti olin hyvinkin kaunis. Harmi vaan että tajusin sen vasta tuossa vaiheessa kun siitä raikkaasta lumikkimaisuudesta ei juuri ollut mitään jäljellä eikä muutenkaan niin väliksi miltä näyttää.

Varhaisteininä olin rumahko ja sain myös kuulla siitä jatkuvasti luokan pojilta. Lievä ylipaino ei juuri asiaa parantanut. Yläasteella, lukiossa etenin kohtuulliseen ulkonäköön, vaikken mikään kaunotar ollut silloinkaan. Vuodet 20-30 olin suht nätti, mutta en mitenkään huomiota herättävä, ihan tavallinen. Lievä notkahdus tapahtui siinä vuosina 31-35, kun olin väsynyt lastenhoidon ja työn yhdistämisestä ja oma tyyli hukassa. 36-vuotiaana tapahtui ns. kukkaan puhkeaminen, en tiedä, olenko vain saanut itsevarmuutta, mutta olen löynnyt tyylini ja tiedostan parhaat puoleni. Ikäisekseni näytän hyvältä, täytän ensi vuonna 40. Treenaan aktiivisesti ja on aivan kuin kasvojeni piirteet olisivat tulleet paremmin esiin.



Saa nähdä, koska seuraava notkahdus tapahtuu, mutta tällä hetkellä saan myös kohteliaisuuksia ulkonäöstäni, mitä ei kyllä nuorempana tarvinnut juuri kuulla.