Kysypä jotain oikeasti todella köyhässä perheessä eläneeltä.

Osa lapsuudestani oli rahalla mitattuna köyhää. Puuroa oli ruoaksi usein, vaatteet olivat enimmäkseen sisaruksilta pieniksi jääneitä/mummun ompelemia ja paikattuja, rahaa ei ollut lomailuihin jne. Silti käsitin "köyhyyden" vasta paljon myöhemmin.



Rahan vähyys ei tehnyt elämästä köyhää. Vanhemmillani oli elämänhallinta noin muuten kunnossa, oli tavoitteita, ei ongelmia alkoholin kanssa, ja meihin lapsiin panostettiin. Olen saanut kotoa työn tekemisen ja itsestä huolehtimisen mallin, mutta myös kyvyn tuntea myötätuntoa ja muistaa, että kaikki onnettomuus ei ole ihmisestä itsestään kiinni. Vaikeudet eivät aina vahvista, joskus/jotkut ne lyövät maahan.

muuhun turhaan? Kävittekä kirjastossa? Mihin rahat menivät? Itse olen todella köyhästä perheestä mutta aina oli siistiä, oli ruokaa ja vaatteet ehjät, oli luistimet, polkupyörät, sukset ja muut välineet, toki käytetyt. Ekan kaupasta ostetun vaatteeni sain varmaan 10-vuotiaana, sitä ennen käytin serkkujen vanhoja. Mutta henkisesti ei ollut köyhää, sain elämyksiä, tietoa, taitoja, kulttuuria jne. ja opin korjaamaan tavaroita, fillareita, vaatteita, ompelemaan, kutomaan, puutöitä, maalaamaan, kunnostamaan, remontoimaan. Eli en koe lapsuuttani yhtään kurjaksi.

ei olisi ollut rahaa. Penniä venytettiin joka asiassa, meidän lasten vaatteissa, huonekaluissa, autossa, harrastuksia ei voitu pitää.. molemmat vanhemmat olivat todella kovilla ja ahdistusta purkasivat alkoholilla joka viikonloppu. SIihen meni tietenkin turhaa rahaa, mutta se oli ainoa rahareikä, jonka mielestäni olisi voinut paikata.



lapsia oltiin 70 ja 80 luvulla. kolme lasta, todella vähäosaisia oltiin. joskus muistan, että ei ollut rahaa edes shampooseen niin että likaisilla päillä oltiin viikkotolkulla :(



köyhyys oikeasti koettelee koko perheen hermoja. sellainen positiivinen asenne "nautimme käpylehmistä ja kirjaston kirjoista" ei oikeasti ole todella köyhien arkea.

ap

Kuulostaa tosi tutulta :) Itse olin lapsi 1980-luvulla. Siihen aikaan kouluissa oli aika paljon ilmaisia/halpoja kerhoja, joten vähävaraistenkin oli helppo harrastaa - jos vanhemmat katsoivat sen tärkeäksi.



Jännä, miten lapsuuden kulutustottumukset jäävät päälle. Tajusin 36-vuotiaana että kyllä mä jo tässä iässä, tällä palkalla voin ostaa itselleni uudenkin polkupyörän. Se oli mun eka ihan ikioma fillari :)

Luulen, että näissä onnellisemmissa köyhyystapauksissa, joissa lapset eivät ole kokeneet jäävänsä mistään oleellisesta paitsi, vanhemmat ovat kuitenkin kantaneet melkoista huolta. Voin vain kuvitella, mitä se vaikuttaa vaikkapa parisuhteeseen.

ei olisi ollut rahaa. Penniä venytettiin joka asiassa, meidän lasten vaatteissa, huonekaluissa, autossa, harrastuksia ei voitu pitää.. molemmat vanhemmat olivat todella kovilla ja ahdistusta purkasivat alkoholilla joka viikonloppu. SIihen meni tietenkin turhaa rahaa, mutta se oli ainoa rahareikä, jonka mielestäni olisi voinut paikata. lapsia oltiin 70 ja 80 luvulla. kolme lasta, todella vähäosaisia oltiin. joskus muistan, että ei ollut rahaa edes shampooseen niin että likaisilla päillä oltiin viikkotolkulla :( köyhyys oikeasti koettelee koko perheen hermoja. sellainen positiivinen asenne "nautimme käpylehmistä ja kirjaston kirjoista" ei oikeasti ole todella köyhien arkea. ap

Siksi oli varaa käydä polkupyörällä kirjastossa ja taidenäyttelyissä jne. Ja pikku mluovuudella pärjäsi hienosti kun osasi koota, korjata ja ommella. Itseasiassa vieläkin yli nelikymppisenä säästän pitkän pennin noilla taidoilla. Ikinä ei ole esimerkiksi tarvinnut viedä pyöriä, pesukoneita tai muita vastaavia korjaamolle. Ja btw, shampoota voi tehdä itse. Kyse taitaa olla kuitenkin asenteesta joka lapsille välitetään, meillä sanottiin että sinä osaat vaikka mitä, kaikki on mahdollista. Eli kokeile. Tee. Lue. Koe. Nauti. Erehdy. Opi. Vain taivas on rajana. Se olen opettanut omille, ei ihan niin köyhille lapsilleni.

Luulen, että näissä onnellisemmissa köyhyystapauksissa, joissa lapset eivät ole kokeneet jäävänsä mistään oleellisesta paitsi, vanhemmat ovat kuitenkin kantaneet melkoista huolta. Voin vain kuvitella, mitä se vaikuttaa vaikkapa parisuhteeseen.

Minut esimerkiksi kasvatti leskeksi jäänyt evakkomummo, kansaneläkeläinen, mutta henkistä pääomaa oli paljon. t. köyhä jolla oli vain taivas rajana.

ei olisi ollut rahaa. Penniä venytettiin joka asiassa, meidän lasten vaatteissa, huonekaluissa, autossa, harrastuksia ei voitu pitää.. molemmat vanhemmat olivat todella kovilla ja ahdistusta purkasivat alkoholilla joka viikonloppu. SIihen meni tietenkin turhaa rahaa, mutta se oli ainoa rahareikä, jonka mielestäni olisi voinut paikata. lapsia oltiin 70 ja 80 luvulla. kolme lasta, todella vähäosaisia oltiin. joskus muistan, että ei ollut rahaa edes shampooseen niin että likaisilla päillä oltiin viikkotolkulla :( köyhyys oikeasti koettelee koko perheen hermoja. sellainen positiivinen asenne "nautimme käpylehmistä ja kirjaston kirjoista" ei oikeasti ole todella köyhien arkea. ap

Siksi oli varaa käydä polkupyörällä kirjastossa ja taidenäyttelyissä jne. Ja pikku mluovuudella pärjäsi hienosti kun osasi koota, korjata ja ommella. Itseasiassa vieläkin yli nelikymppisenä säästän pitkän pennin noilla taidoilla. Ikinä ei ole esimerkiksi tarvinnut viedä pyöriä, pesukoneita tai muita vastaavia korjaamolle. Ja btw, shampoota voi tehdä itse. Kyse taitaa olla kuitenkin asenteesta joka lapsille välitetään, meillä sanottiin että sinä osaat vaikka mitä, kaikki on mahdollista. Eli kokeile. Tee. Lue. Koe. Nauti. Erehdy. Opi. Vain taivas on rajana. Se olen opettanut omille, ei ihan niin köyhille lapsilleni.

Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että kaikkea ei ojennettu tarjottimella vaan piti itse keksiä, olla luova, ideoida ja että siihen kannustettiin. Siitä on ollut paljon hyötyä elämässäni.



Jokainen osaa tuon saman JOS on kannustettu.

Siksi ymmärränkin hyvin esimerkiksi tuon köyhyysdokumentin ihmisiä, kyse on henkisestä pääomasta joka on jäänyt puuttumaan. Mutta he voivat tarjota lapselleen vähän parempaa, tämä lapsi taas vähän parempaa omilleen jne.

Luulen, että näissä onnellisemmissa köyhyystapauksissa, joissa lapset eivät ole kokeneet jäävänsä mistään oleellisesta paitsi, vanhemmat ovat kuitenkin kantaneet melkoista huolta. Voin vain kuvitella, mitä se vaikuttaa vaikkapa parisuhteeseen.

jossa köyhyydestä kärsittiin ja vanhemmatkin riitelivät juuri siksi paljonkin. Mutta ehkäpä joku "vaikeuksien kautta voittoon".asenne kantoi meidän perhettä. Aurinko paistoi joskus risukasaankin ja niistä onnenhetkistä riitti voimaa ankeisiin aikoihin. Pienestäkin iloittiin ja oltiin kiitollisia.

Vanhempani ovat nyt eläkeiässä ja esim. äitini tosi onnellinen säännöllisestä tulostaan eli eläkkeestä. Vaikka se on pieni, se on hänelle iso raha ja elämä hymyilee, kun rahaa tulee varmasti ja säännöllisesti. Ja kun ovat oppineet nuukasti elämään, pienikin raha riittää jopa pieneen matkusteluun ja muuhun ylellisyyteen.

Itse olen oppinut rahan arvon ja työnteon merkityksen. Nuoresta asti olen ollut kesätöissä ja opiskelinkin oppisopimuksella, jotta oli rahaa millä elää. Turhuuksiin en tuhlannut enkä vieläkään tee niin vaikka rahaa onkin enemmän käytettävissä.

Perheen perustimme ja oman talon hankimme pienillä tuloilla. Niukasti elettiin mutta onnellisesti, elämässä moni muu asia oli tärkeämpää kuin uusi, kallis auto, matkailu tai ylelliset tavarat. Ihminen voi minusta olla onnellinen pienemmilläkin tuloilla, jos osaa olla tarkka taloudenpidossa, suunnitelmallinen ja ne pienet tulot ovat säännöllisiä. Eli elämä on kuitenkin turvattua vaikka niukkaa.

Ja yksi iso asia on meillä ainakin ollut se, että alusta asti ollaan miehen kanssa eletty yhteistä taloutta. Kummallakin on ollut sama elintaso riippumatta siitä, onko työelämässä vai kotona lasten kanssa. Ja aina on maksettu ensin laskut ja pakolliset menot, sitten vasta mietitty muuta. Monelle ne riidat tulevat eriarvoisuudesta tai toisen puolison rahankäytön holtittomuudesta.

Meiltä ei ollut mahdollista käväistä polkupyörällä taidenäyttelyssä eikä juuri edes kirjastossa, matka oli niin pitkä. Lapsuuteni oli köyhä sekä aineellisesti että henkisesti. Meillä ei lapsiin todellakaan panostettu. Harrastuksia ei voinut olla, koska niihin ei haluttu kuljettaa ja harrastuksethan ovat etupäässä talvella, jolloin kulkeminen on maalla vielä paljon vaikeampaa kuin kesällä. Vanhempien kaikki aika kului näännyksiin asti maatilan töissä ja isä oli vielä lisäksi koneurakoitsija, joka vaappui jatkuvasti vararikon partaalla.



Mikä rahamme vei? Luultavasti isän väärin lasketut urakat. Eihän hänen tai työmiehen tarvinnut kuin sairastua pariksi päiväksi tai tulla pariksi viikoksi huono sää, niin meillä syötiin pelkkää perunaa ja ruskeaa kastiketta kuukausikaupalla. Hilloa sentään saatiin puuron päälle, kun marjastettiin ahkerasti :)

Täällä alkoholisti-yh-äidin (työttömän sellaisen) nuorempi tytär. Ei ollut rahaa, eikä ollut kannustusta. Silkkaa kurjuutta koko lapsuus, elämäni jopa helpottui kun muutin omilleni ja sain opintotukea (siksi huvittaakin aina kun opiskelijat valittaa tuen pienuudesta, vaikka onhan se pieni mutta ei mun taustalla). En mielelläni muistele lapsuuttani.

sitten vanhempani onnistuivat vihdoinkin, mutta liian myöhään.



Sitten aloin saamaan viikkorahaa ja rahaa vaatteta varten. En tosin ollut oppinut käyttämään rahaa mihinkään, joten jätin ne säästöpossuun enkä käyttänyt koskaan. Vanhempani valittivat asiasta usein. Myös siitä etten käynyt ikinä missään.



Ei minulla ollut enää ystäviäkään, kun muutimme äkki rikastumisen johdosta.

Äitini osti minulle ensimmäiset rintaliivit ja muutkin vaatteet. Näytin vähän mummolta.

Köyhä lapsuuteni vei pohjan rahankäytöltä. En myöskään ollut koskaan shoppaillut missään, joten en tuntenut shoppailua kohtaan mitään innostusta.

Myöhemmin 18v muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja keskeytin myöhemmin kouluni ja ajauduin sosiaalitoimiston asiakkaaksi. Ja sillä tiellä minä olen vieläkin. En osaa käyttää tukiakaan. Sähköön ja vuokraan menee. Jotenkin se köyhyys on jäänyt päälle siinä ettei rahaa osaa käyttää. Olen nyt 39v.



Onko ap:lla rahan käytön kanssa ongelmia?

Elin lapsuuttani 1960-1970-luvuilla maaseudulla. Kyllä silloinkin oli pienissäkin kylissä koulu, ja koulussa kirjasto. Elektroniikka ei juuri ollut, kun ihan kaikissa paikoissa ei ollut edes sähköä. TV oli joissakin taloissa, joissa naapuritkin kävivät niitä katsomassa.



Kulkuvälineinä polkupyörä, jos edes sitäkään ja jos oli, se oli jonkun vanha. Ei ollut taidenäyttelyjä, konsertteja eikä ollut tukiakaan. Tai oli sentään, koululaisille vaateavustus, jolla saattoi ostaa talveksi kengät tai takin.



Kouluun onneksi jo siihen aikaan pääsi varallisuudesta riippumatta, kun tuli maksuton kunnallinen kokeilukeskikoulu, jossa tarjottiin välipalakin. Vaatteita ei ostettu kuin silloin, kun oli pakko. Lehtiä ei tilattu laatikon täydeltä, ja ruokana kaurapuuro sekä keitetyt perunat ruskealla kastikkeella ilman mitään muuta lisuketta olivat tuttuja ruokia.



Isän juomiin riitti kyllä rahaa, ja siitä tuli enemmän haittaa kuin köyhyydestä. Silti olen elänyt aivan hyvää elämää, hankkinut akateemisen koulutuksen ja lapsetkin pärjäävät ihan tavallisesti. Sossussakin on tarvittaessa asioitu, mutta ei siitä elämäntapaa ole tehty.

muuhun turhaan? Kävittekä kirjastossa? Mihin rahat menivät? Itse olen todella köyhästä perheestä mutta aina oli siistiä, oli ruokaa ja vaatteet ehjät, oli luistimet, polkupyörät, sukset ja muut välineet, toki käytetyt. Ekan kaupasta ostetun vaatteeni sain varmaan 10-vuotiaana, sitä ennen käytin serkkujen vanhoja. Mutta henkisesti ei ollut köyhää, sain elämyksiä, tietoa, taitoja, kulttuuria jne. ja opin korjaamaan tavaroita, fillareita, vaatteita, ompelemaan, kutomaan, puutöitä, maalaamaan, kunnostamaan, remontoimaan. Eli en koe lapsuuttani yhtään kurjaksi.

Jokseenkin näin oli meilläkin.

Miten niin "rahat menivät"? Ei niitä mihinkään mennyt kuin ei oikeastaan tullutkaan.

Köyhälläkin voi olla siistiä, voi olla lämmintä ruokaa, edes kaurapuuroa ja vaatteet voivat olla vähintään ehjät ja puhtaat, vaikka eivät uusia olisikaan, myös lapsilla.

Aikuisilla oli se asenne, että pitää päästä elämässä eteenpäin ja he arvostivat enemmän sivistystä kuin rahaa. Itse asiassa rahankäyttö oli aiemmille sukupolville ollut ongelmallista, mutta paikallisia "sivistyspersoonia" joukosta silti löytyi. Aineellisesti oli köyhää, mutta se ei tehnyt elämää suorastaan kurjaksi.

En minä vähättele edes käpylehmillä leikkimistä, kyllä hyvinkin vaatimattomien leikkien leikkijöistä on varttunut ihan kunnollisia ihmisiä. Käpylehmä voi olla hyvinkin barbieta tai bratzia kehittävämpi.

ei olisi ollut rahaa. Penniä venytettiin joka asiassa, meidän lasten vaatteissa, huonekaluissa, autossa, harrastuksia ei voitu pitää.. molemmat vanhemmat olivat todella kovilla ja ahdistusta purkasivat alkoholilla joka viikonloppu. SIihen meni tietenkin turhaa rahaa, mutta se oli ainoa rahareikä, jonka mielestäni olisi voinut paikata. lapsia oltiin 70 ja 80 luvulla. kolme lasta, todella vähäosaisia oltiin. joskus muistan, että ei ollut rahaa edes shampooseen niin että likaisilla päillä oltiin viikkotolkulla :( köyhyys oikeasti koettelee koko perheen hermoja. sellainen positiivinen asenne "nautimme käpylehmistä ja kirjaston kirjoista" ei oikeasti ole todella köyhien arkea. ap

Siksi oli varaa käydä polkupyörällä kirjastossa ja taidenäyttelyissä jne. Ja pikku mluovuudella pärjäsi hienosti kun osasi koota, korjata ja ommella. Itseasiassa vieläkin yli nelikymppisenä säästän pitkän pennin noilla taidoilla. Ikinä ei ole esimerkiksi tarvinnut viedä pyöriä, pesukoneita tai muita vastaavia korjaamolle. Ja btw, shampoota voi tehdä itse. Kyse taitaa olla kuitenkin asenteesta joka lapsille välitetään, meillä sanottiin että sinä osaat vaikka mitä, kaikki on mahdollista. Eli kokeile. Tee. Lue. Koe. Nauti. Erehdy. Opi. Vain taivas on rajana. Se olen opettanut omille, ei ihan niin köyhille lapsilleni.

muuten nostan tässä hattua, köyhä olen itsekin. Mutta shampoon ostan kyllä kaupasta, aivan varmasti mieluummin kuin alan sitä sekoittelemaan himassa. Nainen kun olen, niin taitais tulla kalliimmaksi ravata kampaajalla hiustenlähdön takia kuin ostaa edullinen kaupan shampoo ;)

Meillä köyhyys näkyi niin, ettei (todellakaan) ollut ruokaa, saati rahaa. Ei ollut varaa ostaa siteitä (nyysin kavereilta), kotona oli usein wc-paperi loppu, talouspaperia ei luonnollisesti ollutkaan. Vaatteita ei ostettu juuri lainkaan, talvisin kuljin kesäkengissä. Usein oli sähköt ja-tai vesi poikki, kun laskuja ei oltu maksettu. Harrastuksiin eikä oikeestaan mihinkään ollut rahaa. Puhelinta ei ollut, kun laskut jäi maksamatta. Puuhellalla tehtiin ruokaa, kun sähköt oli poikki ja äiti kuumensi hellan päällä tiiliä talvipakkasella, että sai aseteltua niitä vesiputkien päälle, etteivät jäätyisi, kun sähköt oli katkaistu. Köyhyys hävetti. Varattomuus johtui lamasta ja pieleen menneestä yritystoiminnasta, perheenjäsenen sairaudesta aiheutuneista kuluista sekä alkoholismista. Nyt olen kiitollinen, kun vanhemmillani on asiat taas kunnossa.

ei olisi ollut rahaa. Penniä venytettiin joka asiassa, meidän lasten vaatteissa, huonekaluissa, autossa, harrastuksia ei voitu pitää.. molemmat vanhemmat olivat todella kovilla ja ahdistusta purkasivat alkoholilla joka viikonloppu. SIihen meni tietenkin turhaa rahaa, mutta se oli ainoa rahareikä, jonka mielestäni olisi voinut paikata. lapsia oltiin 70 ja 80 luvulla. kolme lasta, todella vähäosaisia oltiin. joskus muistan, että ei ollut rahaa edes shampooseen niin että likaisilla päillä oltiin viikkotolkulla :( köyhyys oikeasti koettelee koko perheen hermoja. sellainen positiivinen asenne "nautimme käpylehmistä ja kirjaston kirjoista" ei oikeasti ole todella köyhien arkea. ap

Siksi oli varaa käydä polkupyörällä kirjastossa ja taidenäyttelyissä jne. Ja pikku mluovuudella pärjäsi hienosti kun osasi koota, korjata ja ommella. Itseasiassa vieläkin yli nelikymppisenä säästän pitkän pennin noilla taidoilla. Ikinä ei ole esimerkiksi tarvinnut viedä pyöriä, pesukoneita tai muita vastaavia korjaamolle. Ja btw, shampoota voi tehdä itse. Kyse taitaa olla kuitenkin asenteesta joka lapsille välitetään, meillä sanottiin että sinä osaat vaikka mitä, kaikki on mahdollista. Eli kokeile. Tee. Lue. Koe. Nauti. Erehdy. Opi. Vain taivas on rajana. Se olen opettanut omille, ei ihan niin köyhille lapsilleni.

muuten nostan tässä hattua, köyhä olen itsekin. Mutta shampoon ostan kyllä kaupasta, aivan varmasti mieluummin kuin alan sitä sekoittelemaan himassa. Nainen kun olen, niin taitais tulla kalliimmaksi ravata kampaajalla hiustenlähdön takia kuin ostaa edullinen kaupan shampoo ;)

Itseasiassa nykyään ollaan totuttu turhiin valmistuotteisiin - shampoon, tiskiaineen, pyykinpesuaineen ja hammastahnankin voi tehdä itse. Ovat käytössä oikeastaan ystävällisempiä keholle koska eivät sisällä niin paljon kaikkia turhia myrkkyjä kuten silikoneja kuin mitä sinun kampaamotuotteesi. Mutta tuohon voi perehtyä jos kiinnostaa. En ole tuo alkuperäinen shampoontekijä mutta tartuin vaan kommenttiisi, se kun on niin tyypillinen markkinoijien aikaansaaman asenteen esimerkki.

Meillä ei lapsiin todellakaan panostettu. Harrastuksia ei voinut olla, koska niihin ei haluttu kuljettaa ja harrastuksethan ovat etupäässä talvella, jolloin kulkeminen on maalla vielä paljon vaikeampaa kuin kesällä. Vanhempien kaikki aika kului näännyksiin asti maatilan töissä

Meillä kirjasto oli pyörämatkan päässä, mutta talvikeleillä harrastuksiin ei kyllä jaksanut lähteä toistamiseen lumeen ja pimeään tarpomaan. Lukemise kautta kehittyi loistava kirjoitustaito ja ah, se mielikuvitus!

Todellisuudesta en vaan tajunnut pätkääkään. Mutta onpa tässä nyt ihan mallilleen selvitty kun ikää on 40 v.

Meillä köyhyyden aiheutti isän halu auttaa toisia (ja pitää oma elinpiirinsä muuttumattomana). Talo on oli vanha on arvostettu, sitä piettiin kukistumattomana mahtina. Isä työllisti ihmisiä, maksoi kuunon palkan (ja kalliin hinnan arvostuksesta). Vanha ja työläs talo pysyi upeana, miljöö 1800- luvulta.

Ruokapöydässä vetisiä pottuja, ruskeaa kastiketta, itse leivottua ruisleipää ja maitoa. Ei hilloa, koska ei marjastettu. Ei marjastettu, koska äiti ei jaksanut neljän lapsen kanssa enää navettatöiden lisäksi muuta. Äiti oli aina tosi väsynyt, eikä ihme. Yksin koko hemmetin navettatyöt joka päivä ja kaikki tehtiin käsin!!! Ei autoa, ei televisiota. Vaatteet kierrätyskamaa. Mitään ei saanut kuluttaa, eikä oikeastaan ois pitänyt kasvaakaan. Vaatteita ei olisi saanut pestä, koska ne kuluvat siitä.

Noh, koulussa saatiin käydä :D Ja ne polkupyörät toki saatiin, vaikka isän mielestä nekin oli ihan turhaa ylellisyyttä - eihän hänelläkään ollut ollut sellaista lapsena.

Luulen että isä oli sairas jo silloin kun me oltiin lapsia. Kukaan eivaan tajunnut sitä. Nyt isä on ollut jo kuolleena neljä vuotta, sitä ennen sairasti diagnosoitua alzhaimeria kymmenen vuotta. Meidän ollessamme lapsuuden kultiässä, isä oli 50-60 v.