20 on liian aikainen ikä saada lapsia.

on tällaisen aloituksen motiivi? Oletko itse epävarma vanhemmuudestasi ja yrität kohottaa itsetuntoasi osoittamalla jonkun, jolla asiat ovat mielestäsi vielä heikommin? Sellainen, joka on sinut itsensä (ja tässä tapauksessa vanhemmuutensa) kanssa, ei tee tällaisia aloituksia.



Oikein naurattaa tuo, kuinka "huolissaan", jotkut ovat siitä, kuinka elämä menee hukkaan jos tekee lapset nuorina. Ilmeisesti oma elämänne loppui lasten saantiin? Harmi. Itse olen opiskellut, tehnyt töitä, matkustellut, harrastanut, hoitanut ystävyyssuhteita jne. vaikka minulla onkin lapset. Lapseni eivät ole jääneet myöskään mistään paitsi, vaikka olenkin ollut nuori heidät saadessaani.



Olen 25-vuotias kahden lapsen äiti. Ja olenpa muuten ihan naimisissa lasten isän kanssa! Meillä on ok-talo ja molemmilla koulutus ja hyvät työpaikat. Käymme siellä ulkomaillakin "maailmaa näkemässä" 1-2 kertaa vuodessa. Mistään en koe jääneeni paitsi, päinvastoin, koen saaneeni paljon enemmän lasten ansiosta. Minulla ei ole tässä mitään ongelmaa. Ihme juttu, että monella (palstalaisella) tuntuu olevan ongelma minun puolestani.

Kun minä olen tehnyt näin ja minusta tuntuu tältä niin näinhän se asian on oltava..

Sain lapseni 23- ja 27-vuotiaana. Meille sopi näin, mutta en silti ole sitä mieltä että tämä olisi ainut oikea vaihtoehto.

tapauskohtasta mutta itse jos olisin saanu 20v niin olin todellakin silloin vielä siinä iässä ettei lapset ensinnäkään kiinnostanu, enemmänkin juhliminen, eli lapsi silloin olis tullu pahaan paikkaan.

Mulle 25v oli ihanneikä tulla äidiks

Hyvä äitiys, kun ei ole iästä kiinni. On kelvottomia 25-35-vuotiaina äideiksi tulleita ja hyviä 15-25-vuotiaina äideiksi tulleita ja toisin päin. Ja kun aina sitä äidiksi tulon ikää ei voi edes itse valita. Vaivatkaa päitänne muilla asioilla kuin sillä, missä iässä kukin lisääntyy. Ei taida kuulua kenellekään muulle millään tavalla.

on jännää, että "joskus ennen" oli ihan normaalia naiselle saada lapsia parikymppisenä, mutta toisaalta suojattua lapsen elämää elettiin paljon pidempään kuin nykyisin. Eli hyppäys lapsen elämästä äidiksi ei ollut montakaan vuotta. Nykyisinhän jotenkin ajatellaan, että tosi nuorena pitää jo päästä bilettämään, se on sitä itsenäistymistä, mutta ihan kersoja ollaan vielä vastuuntunnossa jne. parikymppisinä. Aikuisuudesta on tullut sellaista rakettitiedettä opintoalan valintoineen, lastenhoidon ylimaallisesta vaikeudesta varoitellaan yms. että ei mulle ainakaan olisi parikymppisenä tullut mieleenkään, että olisin vanhemmuudesta selvinnyt. Loppujen lopuksi lasten kanssa eläminen on ihan tavallista elämää, eli kyllä parikymppinen voi aivan hyvin selvitä. Ja musta olisi ihanaa tulla mummoksi jo reilut nelikymppisenä :)

asuin itse vielä vanhempien luona 20v. Eli joo kyllä lapsi olisi ollut liian iso muutos silloin.

Ensin omilleen, sitten lapsia. mun mielestä todellakin niin, niin tietää vähän alkuun mitä se oman talouden pyörittäminen on ja vaatii.

Mutta jokainen kypsyy omaan tahtiinsa :)

jatkan, että jos ei osaa vielä itseään elättää niin voi vauvan tulo olla aika shokki joillekin, tai ainakin tosi riippuvainen siinä olis muista

Nyt maailmankuvani heittää kyllä härän pyllyä! Toki se onkin vielä hyvin, hyvin kehittymätön, sillä olenhan vielä nuori.



Mutta kerta kaikkiaan! "Iäkkäämpi" mammahan on aina henkisesti kypsä ja suuri myös ihan ihmisenä. Hänellä on elämänkokemusta ja sen myötä perspektiiviä. Hänellä on maailman tuntemusta. Miten ihmeessä siis tällainen lähes yli-inhimillen olento sortuu tekemään tällaisen aloituksen?! Kyllä noilla henkisillä voimavaroilla ja vertaansa vailla olevilla kokemuksilla luulisi olevan tällaisen yläpuolella.



Olen pettynyt elämään. Tuntuu epätoivoiselta. Eikö minusta tulekaan automaattisesti tällaista kuvailemani kaltaista yli-ihmistä, kun täytän kolmekymmentä :(

heti nuorena kumppanikseen kypsän miehen, joka haluaa lapsia. Ehkäpä moni vanhempi nainen olisi harkinnut lapsentekoa aikaisemmin, jos mies olisi kaikin tavoin viestittänyt aitoa kypsyyttä ja lapsikuumetta. Ja olisiko nuori äiti vielä äiti, jos kumppaninsa olisikin ruvennut jarruttelemaan. Ja olisiko mahdollinen seuraava kumppanikaan ollut sovelias... Jos nyt jossitellaan.

Aika tiuhassa on varmaan naisia, joille sanotaan, että lapsia jo "pitäisi" tehdä, naisella on itsellään kova vauvakuume ja mies vaan mutisee "sitten joskus"! Ja kun riittävän kauan odotellaan, tulee ero, naisen tulee todella kiire löytää uusi mies jos lapsia vielä haluaa, kun taas sillä miehellä ei ole MIKÄÄN KIIRE... Kuulostaa katkeralta, ehkä vähän olenkin ;)

ITse sain esikoisen 20-vuotiaana. Tottakai kaikki oli uutta ja ihmeellistä, ja opeteltavaa oli. Se oli myös henkisen kasvun paikka niin minulle kuin miehellenikin. Mutta niin se on kyllä 30-vuotiaallekin. Ei voi enää ajatella vain itseä. Lähempänä 30 ikävuotta oleville se voi olla jopa haastellisempi kasvunpaikka, kun ovat jo niin tottuneet elämään omien mielihalujensa mukaan. Vauvaan tulee keskittyä täysillä.

Siinähän sitä odotuksen, vauvan ja lapsen mukana kasvaa äitiyteen olipa ikä mikä tahansa. Kyllä lapsi on paras kasvattaja

- Nyt jo 3 lapsen äiti (tosi huono kait ku ikää vasta 24)

Minäkin 24 ja kolmen lapsen äiti :)

Täälläkin 24v. kolmen tyttösen äiti..

entäs jos nuoruuden on jo elänyt ennen 18vuotta, asunut omillaan jo 16vuotiaasta.. itse olen kohta 21 ja esikoista odotan. miehen kahta lasta jo kasvattanut yli kaksi vuotta.. enkä koe itse tarvetta ryypätä ja rellestää. nautin kotona olemisesta perheeni kanssa! ja itse en tahdo yli 30v yrittääkään.. suurempi todennäköisyys se lapsi on sillo menettää. mulla on pari tuttua ja keistä kukaan ei ole onnistunut. toinen yrittänyt reilu 3vuotta ja toiset vuoden.. että niin.. mutta kullakin on oma mielipide ja tää on mun. :)

Sitten tapasin mieheni, ja saimme esikoisen kun olin 23v. Nyt olen 35v, enkä ole ratkaisuamme katunut :) .

Sain tyttöni 19 vuotiaana ja hyvin olen pärjännyt. Tytöllä yo-juhlat vuoden päästä :)

Kyllä lapsille on parempi äiti näin vanhempana, kärsivällisyyttä on ihan eri tavalla. Toki luonnekysymyskin, mutta väitän että aika harva alle parikymppinen on vielä 100% valmis vastuulliseen vanhemmuuteen.

Ihmeen hyvin itse selvisin, ja esikoiseni on fiksu lukiolainen. Moni asia kuitenkin kaduttaa näin jälkeenpäin, muunmuassa se, että lapsista ei oikein osannut nauttia nuorena, kun aina oli kova kiire jonnekin.

Biologiselta kannalta valitettavasti 30-vuotias alkaa jo olla "vanha" lastensaantiin.. Harmi, etteivät fyysinen ja henkinen kypsyys kulje samaan tahtiin.