Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lasten erilainen kohtelu vieraiden nähden
02.04.2012 |
Onko teillä kokemuksia siitä, että joku lapsen lähipiiriin kuuluva kohtelee lapsia eri lailla kun ollaan omalla porukalla, tai jos ollaan vieraiden seurassa?
Meillä on sellainensurullinen tilanne, että lasten isä huomioi lapsia oikeastaan vaan kun on muita aikuisia näkemässä. Omissa puheissaan, ja kenties myös ajatuksissaan on ihan superisä. Aikanaan kun mieittiin perheen perustamista, uskoin näitä juttuja. Todellisuus on kuitenkin muodostunut toisenlaiseksi.
Koin jääneeni yksin jo odotusaikana. Lasten synnyttyä olen ollut "yksinhuoltaja parisuhteessa" eli aina vastannut kaikesta ja huolehtinut kaikesta. Jokaisen pienen avunpyynnön olen joutunut todellakin pyytämään, siis mitään lapsenhoitoon tai siivoamiseen tai kodinhoitoon liittyvää ei mies todellakaan tee oma-aloitteisesti. Pyytämällä kyllä, mutta sillonkin tulee selväksi että tämä on palvelus, jonka suorittaminen ärsyttää häntä.
Kotona lapset ovat isälleen kuin ilmaa, tai siis 5min voi huomioida lapsia jos pyörivät jaloissa mutta sitten ajatus karkaa muualle. Joskus lapset selvästi meneävt hämilleen kun leikki loppuu kesken. Jos lapset sitten vielä mekkaloivat, tulee komennus omiin huoneisiin ja hiljaa. Odotukset käytöskestä ovat mielestäni ajoittain ikätasoon nähden liian suuret.
Ulospäin mies näyttää varmaankin huumorintajuiselta ja hyvältä isältä. Vieraiden läsnäollessa on aina jaksavainen koko porukan naurattaja. Itse en osaa enää näistä hetkistä nauttia, kun kaikki tuntuu niin teennäiseltä. Meno muuttuu nimittäin samalla sekunnilla kun vieraat lähtevät.
Paljon hyvääkin toki puolisossani on, on luotettava tms. Mutta. Miten ottaisin tämän lasten huomioimisen puheeksi rakentavalla tavalla? Tuntuu, että mies ei itse ole ainakaan kokonaan tietoinen käytöksestänsä. Pari kertaa on jo yritetty puhua asiasta, mutta muutosta ei ole vielä tullut.
Kommentit (25)
Minun mieheni ei ole väkivaltainen. Ei minua eikä lapsia kohtaan.
Ei siis ollut fyysisesti väkivaltainen. Sitä henkistä harjoittikin sitten senkin edestä. Sitä tässä on terapiassa purettu jo tovi. Ehkä joskus paranen. Jos vaan pystyt ja jaksat ja uskallat (tiedän äitiäni seuranneena, ettei ole todellakaan helppoa) niin lähde. Tai vaadi ainakin miestä pariterapiaan tms. Jospa hän ei olisi niin paha tapaus kuin isäni.
T. Se, joka tunnisti kirjoituksestaan isänsä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos haluatte tietää, mitä sellainen suhde tekee lapsille, niin tässä on: lapsi joutuu ottamaan isälle (ja äidille itselleen) kuuluvaa vastuuta äidin psyykkisestä hyvinvoinnista ja palaa loppuun jo teini-iässä. Meistä sisaruksista tuli kaikista alisuoriutujia, sairaita, huonosta parisuhteesta toiseen ajautuvia ja hyvin, hyvin väsyneitä aikuisia. Kunpa äiti olisi kunnioittanut itseään ja antanut lapsilleen hyvän toiminnan mallin, sen sijaan, että heittäytyi narsistin uhrin rooliinsa.
tätä täytyy ihan tosissaan miettiä. Vaikea kuulla tietysti, mutta tosi hyvä että kerroit.
ap
on varmaan ensimmäinen askel. En haluaisi liitosta lähteä yrittämättä korjata asioita. Kakasin on käyty keskusteluja, mutta minä olen miestäni paljon pehmeämpi, jopa säikky. Helppo nähdä miksi olemme alunperin pariksi päätyneet... Mutta ulkopuolisen avun kanssa voisi syntyä hyvä keskustelu.
Mielestäni olen kuitenkin lapsillemme sen velkaa että 1. puutun tilanteeseen 2. yritän korjata sen ja 3. jos tilanne ei muutu, lähden.
Huomaan esikoisemme ottavan jo aivan liikaa vastuuta aikuisten asioita :( Olen ajatellut, että saan isän käytöksen paikattua olemalla läsnä, mutta ilmeisesti näin ei ole.
ap
Sekoitin muuten tuossa aiemmin varmaan kakkosen ja kolmosen kirjoituksia keskenään, jos viestit vaikuttavat epäloogosilta johtuu tästä..
Mielestäni olen kuitenkin lapsillemme sen velkaa että 1. puutun tilanteeseen 2. yritän korjata sen ja 3. jos tilanne ei muutu, lähden.
Tuo kuulostaa fiksun ja vastuullisen aikuisen ajatukselta. Näin olisin toivonut äitinikin toimineen, mutta sen sijaan hän ei tehnyt (uskaltanut tehdä) mitään näistä. Ovat siis edelleen yhdessä ja huomaan äidissäni pelkkää katkeruutta suhteessa isääni. Hän on siis viettänyt suurimman osan elämästään miehen kanssa, johon ei voi luottaa, joka pistää aina itsensä ja oman hyvinvointinsa kaiken muun edelle ja jonka jokaiseen oikkuun on vain pitänyt sopeutua. Ei kuulosta minun korvaani elämisen arvoiselta elämältä. Äitini oli ja on liian reppana vaatiakseen miestään "tilille" (tai ehkä ennemminkin hakemaan apua), älä sinä ap ole.
Itse en ole sellainen, jollaiseksi joku aiempi vastaavassa tilanteessa kasvanut itseään kuvasi, mutta kyllä tuollainen "perhe-elämä" on jättänyt syvät haavat minäkuvaani ja itsetuntooni. Ja mikä pahinta, huomaan välillä olevani itsekin ihan liikaa isäni kaltainen. Se oksettaa itsessäni kaikkein eniten.
T. Se, jonka isää miehesi muistuttaa
Alue: Aihe vapaa
No mä ajattelin pitkään, että vika (miksi perhe ei toimi) on varmaan mussa kun kaikki ystävät ja sukulaiset pitivät ja pitävät miestä unelmapuolisona ja -isänä.. Kesti aika kauan herätä siihen, että vikoja voi olla tällaisiakin. ajattelin vaan että kun meillä ei ole väkivaltaa, pettämistä, alkoholismia, masennusta yms. niin asiat on kuitenkin aika hyvin.