Ex-lestadiolaiset

Vain toinen joka on kasvanut vl uskossa voi käsittää mitä tämä tarkoittaa...

ei hirveästi muualta saa, kun ihmiset eivät pysty ymmärtämään kaikkea mitä se sisältää elleivät tunne itseä hyvin ja pitkältä ajalta, jolloin kuulee runsaasi vl-elämästä.



Nämä on tällaisia syviä ja monimukaisia asioita, etten ihmettelekään etteivät ymmärrä.

Itse kielsin uskon viime syksynä, tosin sekin tapahtui viestillä. niin vaikea sitä oli porukoille sanoa. Mutta mikään ei sen jälkeen ole mun elämässä tavallaan muuttunut muuten kuin ulkonäöllisesti (  jota olen aina hävennyt), suhteet pysy kunnossa kaikkiin perheenjäseniin (kauempiin sukulaisiin ei tosin kunnon  välejä, niitä on niin paljon), ystäviin ym. sellaisina kuin välit on ennenkin ollu. 

Nyt elämä luistaa ja on vapaampi olo kaiken tämän jälkeen! Pystyn olemaan oma itseni ja arvostan itseäni enemmän!

Olen jo puoli vuotta tapaillut erästä tyttöä, jonka perhe on ollut lestadiolainen, mutta sittemmin eronnut siitä. Jo alusta asti tiesin että jokin vaivasi häntä kovasti eikä hän oikeen pystynyt siitä puhumaan, sitten sain tietää tästä lestadiolaisuudesta ja siitä mitä siitä eronneet ovat kokeneet ja kokevat, kuten sen että sukulaiset ovat periaatteessa hylänneet eivätkä haluaisi olla tekemisissä heidän kanssaan. En oikeen tiedä mitä hänen kanssaan tekisin, sillä hän on edelleen uskovainen omalla tavallaan, mutta ei tahtoisi enään olla kiinni lestadiolaisuudessa. Ongelmana on myös eräs kaverini, joka sai tietää tästä ja hän sattuu edelleen olemaan lesta jonka seurauksena hän tuntuu yrittävän käännyttää tyttöäni. En haluaisi rajoittaa hänen elämäänsä tai muutenkaan olla vallitseva osa, mutta silti jotenkin tuntuu ettei palaaminen olisi kovin järkevää.  Tahtoisin olla tukena, mutta en tiedä kokisiko hän sen liian ahdistavana.

[quote author="Vierailija" time="06.04.2012 klo 20:34"]

on joutunut kokemaan epäoikeudenmukaisuutta ja epäreilua kohtelua! Ei pidä selittää pois aikä ohittaa esim. lestadioalisten tai ortodoksien keskinäistä pinostusta ja alistamista, jonka kohteeksi voi yksilö joutua aivan ilman todellista syytä,liikkeen omien sairaiden normien kyseenalaistamisen takia.

Jos ihmissuhteet katkaistaan ja ihminen joutuu henkisesti ja hengellisesti lyödyksi, on normaali psyykkien reaktio kokea pettymystä, vihaa ja katkeruutta. Ne tunteet ovat aitoja ja tosia. Siitä voi päästä ja pääseekin irti ajan mittaan, mutta sellaisia tunteita ei pidä suinkaan kieltää eikä väheksyä, saati leimata "vääriksi". Semmoinen on aidon psyyken manipulointia.

Moni uskonliike harjoittaa psyyken oikeiden tunteiden kiltämistä ja manipulointia, varsinkin ääri-tiukat lahkot kuten lestadiolaisuus. Semmoinen on kätevä vallankäyttökeino.

[/quote]

Nyt menee vähän ot:ksi, mutta mitäs ihmeen tekemistä ortodokseilla on tämän asian kanssa? Jos nyt tarkoitat kristittyjä ortodokseja, niin ei se ole mikään lahko, jossa on painostusta ja alistamista vaan ihan normaali kristillinen seurakunta :D Itse olen ortodoksi ja kaikki ortodoksit, jotka tunnen, ovat todella rentoja eikä meidän seurakunnassa mitään painostusta, käännyttämistä tai ahdistavia sääntöjä ole. Kaikki hyväksytään mukaan eikä ketään pakoteta uskomaan tms. Kokemukseni mukaan ortodoksit ovat uskonasioissa paljon rennompia kuin luterilaiset.

Ellet nyt sitten puhunut esim. ortodoksijuutalaisista?

Katkeruus on oma valinta -lause särähtää korvaan. Kyllä väärinkohdelluksi tuleminen on kohdattava ja tunnustettava. Eikä välttämättä ole kyse katkeruudesta, myrkyttävästä vihasta, kun haluaa puhua menneisyydessä koetuista vääryyksistä. Tuskasta on saatava puhua. Jotkut hengellisesti pahoinpidellyt sairastuvat henkisesti kun eivät puhu.

Pitää tietenkin puhua kokemuksistaan jos kokee vähänkään siihen olevan tarvetta ja muutenkin on hyvä kertoa isoista elämänasioista aina kaikissa tilanteissa läheisille tai muille ammattiauttajille ja purkaa tuntojaan ja käydä kokemuksia läpi. En missään nimessä tarkoittanut että suu pitäisi sulkea ja olla että 'hiphei elämä jatkuu näin hymyssä suin'.

Kokemuksia täytyy käydä läpi, mutta on itsesta kiinni miten niihin sitten myöhemmin asennoituu. Aina erilaisten tapahtumien jälkeen alussa voi olla todella vaikeaa ja erilaista, hämmentävää, mutta käymällä läpi asioita voi avautua uusia perspektiivejä asioihin. Ja en siis todellakaan tarkoita että esim. raiskaajista yms vääryyksistä pitäis ajatella jotenkin positiivisesti tai niitä tarvitsisi ymmärtää, ei!

Itse olen kyllä omalla kohdallani huomannut että negatiiviset tunteet pilaavat elämän täysin. En olisi enää täällä jos en olisi valinnut myönteistä asennetta.

Mulla oli vielä joku mielestäni tärkeä pointti sanottavana, mutta nyt en millään muista sitä tähän.. No jos se myöhemmin palautuisi mieleen.

jo siinä vaiheessa kun on päätynty siihen etät haluaisi irtautua, olisi hyvä saada keskustleukumppaneiksi saman jo läpikäyneitä entisiä vl:iä. Myö ammattiapua kannattaa hakea, joskaan kaikki terapeutit eivät omaa kykyä ja tietoa käsittää miten valtavan kokonaisvaltainen ote liikkeellä on vl-ihmisen elämässä.



Yhdistelmä terapeutti + vertaistuki on auttanut ainakin itseäni parhaiten.

Kunpa vanhemmat ymmärtäisivät arvostaa rehtiä ja suoraa puhetta ja avoimuutta. Yleensäkin.

Jossain vaiheessa on arvioitu näin.



http://freepathways.wordpress.com/2012/10/02/40-pros-irtaantuu/



Mutta kukaan ei tiedä mikä on eroamisen syy?

Ensi kertaa yli 10 vuoteen.

Lestadiolaisperheissä ei enää sitouduta ehdottomaan ehkäisykieltoon.



http://yle.fi/uutiset/syntyvyys_kaantyi_laskuun_pohjois-pohjanmaalla/63…

Up

Oon ihmetellyt lehdistölööppejä. Erosin sukupolvia kantaneesta lessu-yhteisöstä ilman vainoja tai mitään vaikutusta elämääni.

Lessu-yhteisö voi olla hyvä vaihtoehto tyhjin purjein seilaavalle.

Monet ovat ulkokultaisesti mukana, niin kauan kuin pystyvät pitämään kulissit kunnossa. Sepä melkein paras ratkaisu, ei kerro että on lopettanut lestadiolaisjutut mutta tekee mitä haluaa. Ostaa television, laittaa kierukan jne.

Eroaminen oli helppoa kuin heinänteko. Nuorena aikuisena piti vähän tapella veemäistä lestajumalaa vastaan omissa ajatuksissani, mutta mulla on sen verran rempseä luonne, että löysin nopeasti uuden suunnan elämälleni. Joku mummo katsoi mua vähän itkuisin silmin, mutta emmä siitä hajonnut. Äiti tais vähän sanoa vastaan, mutta se jäi yhteen kertaan. Iskä ei tainnut sanoa mitään. Olin siis murrosiän alkuvaiheessa kieltäytyessäni koko uskonnosta. Kun jotain tarpeeksi paljon haluaa, on ihan yhdentekevää, mitä jotkut sanovat. En tykkää vakavista, rajoittuneista, teennäisistä ja ylitunteellisista yhteisöistä, joten oli suunnaton helpotus tulla siihen ikään, että sain laittaa aikuisille kampoihin ja erota vanhoillislestadiolaisuudesta.