Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia tulemaan "näkyväksi" ja ottaa tilaa itselleen?
31.03.2012 |
Olen ollut vähän sellainen tarkkailija ja sivustaseuraaja aina. Ystäviä mulla on kyllä ollut aina (yläasteella oli tiukin tilanne kun koulussa ei oikein ollut kavereita mutta silloinkin oli toisessa kaupungissa yksi hyvä kaveri), ja kahdenkeskisissä tilanteissa sekä hyvien ystävien kesken en todella ole mikään hiljainen ja sisäänpäinkääntynyt.
Vieraammassa porukassa kuitenkin, etenkin jos kyseessä on VÄHÄNKIN isompi porukka, muutun sellaiseksi tarkkailijaksi. Olen usein vaan hiljaa ja kuuntelen kuitenkin intensiiviesti mitä muut puhuvat. Eli ryhmätilanteet on se ongelma. Ei muuten olisi mikään ongelma mutta olen sosiaalialalla ja musta tuntuu, että mun pitäisi uskaltaa näkyä ja kuulua, enhän mä muuten voi esim. ohjata mitään ryhmiä. Pitäisi päästä siis pois passiivisuudesta.
Joskus parikymppisenä mä kyllä olin melkein huomiohakuinenkin, kännissä lähinnä. Bileissä siis kyllä etenkin miehet soivat huomiotaan liiankin kanssa, eli tavallaan tietyissä tilanteissa mä osaankin olla "näkyvä". Tai olen osannut. Tuo huomiohakuisempi vaihe elämässäni oli kuitenkin vähän sellaista... hmm, levotonta. Se ah niin hauska ja menevä persoona oli ehkä vähän enemmän pintaa ja tavallaan sellaista "ensihuumaa" sen asian kanssa että ylipäänsä saan huomiota ja tulen nähdyksi ja ihailluksi.
En tiedä olenko tullut nyt sitten takaisin enemmän omaksi itsekseni ja jotenkin seestynyt, mutta olen huomannut meneväni taas introvertimpaan suuntaan. Osaltaan on voinut myös vaikuttaa vaikeat elämäntapahtumat, jotka ovat masentaneet. En koe siis nyt olevani mitenkään masentunut kuitenkaan vaan olen mielestäni aika hyvin oppinut elämään ongelmienkin kanssa. En mä tuota ryhmässä mykistymistäkään ole niin vakavana juttuna pitänyt vaan olen ollut ihan sinut sen kanssa. En ole stressannut, että mitä musta nyt ajatellaan vaan olen ollut hiljaa jos ei ole mitään sanottavaa. Sitten olen suuni avannut, jos on siltä tuntunut.
Ongelma vaan on että olen tosiaan ryhmissä ilmeisesti niin näkymätön, että mun pitäisi suunnilleen huutaa että mun kommentti noteerattaisiin. Jos mä sanon jotain keskusteluun niin usein ihmiset vaan puhuu päälle eivätkä ikään kuin edes kuule että mä sanon mitään, todellisuudessa on kyllä pakko kuulla koska ei mun ääni niin hiljainen ole. Mutta jotenkin kai hiljaisuuteni vuoksi olen niin näkymätön että mun ei mielletä puhuvan mitään ja siksi mua ei huomatakaan millään lailla. Noissa tilanteissa tunnen konkreettisesti olevani näkymätön.
Esiintymiskammo mulla on myös ollut ihan hirveä. Beetasalpaajat ovat auttaneet siinä, ilman niitä en olisi ikinä saanut esim. mitään tutkintoa valmiiksi kun kaikki opinnot edellyttävät jonkinlaista esiintymistä.
Jos sitten lyhyesti pohdin mistä tämä johtuu, niin kaiketi siitä että lapsuudessani en ole ehkä saanut ihan tarvittavaa emotionaalista vastakaikua. Menemättä yksityiskohtiin niin ne lähimmät aikuiset ovat olleet tavalla tai toisella vähän "tavoittamattomissa" vaikka ovatkin olleet läsnä ja perusasioista on huolehdittu oikein hyvin. Suoruus ja tunteiden avoin ilmaiseminen eivät ole kuuluneet lapsuuteeni, vaan puhumattomuus ja tunteiden tukahduttaminen. Selviytymisstrategiani elämässä on ollut muiden miellyttäminen. Kiusajillekin vaan yritin olla oikein mukava, että tykkäisivät minusta. Minkäänlaista kykyä itseni puolustamiseen minulla ei siis ollut. Nykyään kyllä on ja olenkin paljon kehittynyt tuosta. Mutta silti mun oma itse on jäänyt jotenkin haaleaksi, vaikka paljon olenkin kehittynyt ja oppinut kun olen omilleni muutettuani pikkuhiljaa oppinut tunteiden koko kirjon kokemisen ja tunteiden näyttämisen myös.
Tuli tosi pitkä sepustus nyt, mutta lähinnä mua siis kiinnostaisi kuulla jos jollakulla olisi esim. jotain kirjavinkkejä tai omaa kokemusta siitä miten on onnistunut tulemaan "näkyvämmäksi" ja ottamaan itselleen ryhmissäkin tilaa. Tämä piirre ei edes haittaisi elämässäni muuten, ainakaan siitä pääseminen ei olisi mikään "kiireellinen" juttu, mutta tosiaan tuon alavalinnan vuoksi mä haluaisin yrittää kehittää itseäni tuossa asiassa.
Kommentit (28)
Kahdenkesken juttelen kyllä ihmisten kanssa, mutta heti kun siihen tulee useampi keskustelija niin jättäydyn mielummin kuuntelemaan ja seuraamaan sivusta tilannetta. Niin monta kertaa olen yrittänyt jotain kommenttia heittää tämmösissä "ryhmäkeskusteluissa" ja mua ei ole noteerattu mitenkään, joten en oikein enää jaksa edes yrittää.
Joo, mulla on just sama kokemus. Tosin tuo riippuu jonkin verran myös mun omasta vireystilasta ja mielialasta. Jos on energinen ja hyvä fiilis, olen myös sosiaalisempi ja "näkyvämpi". Hyvin herkästi pienikin "jumitus" tai väsymys tms tekee sitten sen, että ikään kuin katoan jonkin sumuverhon taakse niin ettei mua muutkaan huomata, tosiaan tilannetta kuvaa se, että ikään kuin haalistun ja jopa muutun näkymättömäksi.
Sitten kun sumuverhon takaa koitankin osallistua keskusteluun niin mua ei noteerata mitenkään ja mun päälle puhutaan IHAN kuin kukaan ei olisi edes huomannut mun sanovan mitään. Se on outo ja epätodellinenkin tunne, koska tosiaan mä en kuitenkaan puhu niin hiljaisella äänellä etteikö mua kuultaisi.
Sama näkymättömyystunne mulla tulee joskus kadulla, kun ihmiset kävelisivät todennäköisesti mua päin jos en itse väistäisi. Joskus on alkanut ihan raivostuttaa, että miksi ihmeessä mä olen aina se, jonka pitää väistää muita. Ilmeisesti mä olen vaan niin "pieni ihminen" egoltani (siis liian pieni), että mä tosiaan olen huomaamaton.
Hassua on sekin, että mä en kuitenkaan ole mikään ns. harmaavarpunen, vaan ihan viehättävä. Pitkä, hoikka ja karismaattiseksikin kehuttu. Tuo karisma tosin varmasti liittyi niihin huomiohakuisempiin aikoihin. Toisaalta kadulla on saatettu tulla kysymään treffeille tai muuten huomioida tyyliin "wau".
Jotenkin musta tuntuu, että se oma olemassaolon kokemus vaihtelee. Välillä tosiaan se kokemus on niin haalea, että muidenkin silmissä muuttuu näkymättömäksi. Hyvällä hetkellä taas olo on rohkea ja voi tuntea olevansa olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nostan vanhan aloitukseni kun tämä tuossa hiljaisuuskeskustelun yhteydessä tuli linkkinä esiin.
käytän hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni, miten sulla on nyttemmin mennyt? Onko ryhmänvetotilanteita ollut, miten ne on sujuneet? Onko vetäytyvyys sulle vielä ongelma?
käytän hyväkseni tilaisuutta kysyäkseni, miten sulla on nyttemmin mennyt? Onko ryhmänvetotilanteita ollut, miten ne on sujuneet? Onko vetäytyvyys sulle vielä ongelma?
Ei niitä ole hirveästi nyt ollut viime aikoina, enkä koe kehittyneeni asiassa. Edelleen päätä vaivaa se suuri kysymys, että missä menee raja paljonko voi ja kannattaa yrittää itseään muuttaa. Ja koska taas kannattaisi hakeutua tekemään sellaisia asioita, jotka jo lähtökohtaisesti sopii omalle persoonalle paremmin. Kun eihän tuo asia olisi mulle minkään sortin ongelma, jos ei olisi tätä alavalintaa. Vaikken ole työpaikoilla koskaan ollut mikään sosiaalisen elämän keskipiste, niin ihan luontevaa se elo ja olo on ollut silloin, kun en ollut sosiaalialalla. Juuri siksi, että hyväksyn kyllä sinänsä oman introverttiuteni ja hiljaisuuteni isommissa porukoissa. Työssä se on sitten tosiaan jo aika hankalaa, jos ryhmänohjaaja on ihan jäykkänä ja vaikeana eikä saa sanaa suustaan. Vaikeinta on juuri sellainen "puhdas" ihmiskontakti, sitten jos selkeästi hoidetaan jotakin asiaa ja keskitytään siihen niin oloni on luontevampi.
Mulla myös ajatus toimii loistavasti esim. netissä, jossa ei ole sitä sosiaalista tilannetta. Olen esim. auttanut monia ihmisiä keskustelupalstoilla (ovat siis oikeasti kiitelleet että saivat uusia näkökulmia ja oikeasti apua), näppis sauhuaa ja ajatus luistaa. Mutta face-to-face tilanteissa olenkin enemmän tai vähemmän jäässä.
ap
miettinyt terapiaa? Minä ja useimmat kaverini olemme tuollaisia, ainakin olleet nuorempana, ja huono itsetunto tai muut tämmöiset identiteettiongelmat on minusta suurin syy siihen että ryhmätilanteissa jäätyy (kukaan ei muuten pidä sellaista ihmistä näkymättömänä, sitä vain ajattelee tilanteesta riippuen, että tämä hiljainen on jännittynyt, ahdistunut, väsynyt jne, ei se siis yhtäkkiä haihdu siitä pois ja ihmiset kyllä yleensä rekisteröivät että hmm, miksiköhän se ei sano mitään, ei siis kuitenkaan yleensä pahalla). Eikä lapsuuden miettiminen tässä yhteydessä ole mikään tekosyy vaan useimmiten ihan se oikea syy. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö asiaa voisi muuttaa aikuisiällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistuin ketjun aloittajaan sekä muutamaan muuhun keskusteluun osallistujaan. Minuakin vaivaa "näkymättömyyden tunne", sillä minulla on huono itsetunto ja olen epävarma itsestäni.
Lapsuudellani on ainakin sen verran osuutta asiaan, että minulla on ollut vähän ylisuojelevat vanhemmat (isä etenkin) ja siitä on tullut tunne etteivät he oikein usko ja luota minuun. Veljeni (ja myöhemmin siihen on osallistunut myös vaimonsa) taholta olen saanut kokea vähättelyä ja halveksumista eri tavoin. Mielestäni perheeltäni saama (aiheeton) "kannustus" on tehnyt minulle arvottomuuden tunteen.
Itse olen ryhmätilanteissa hiljaa erityisesti siksi, että pelkään sanovani jotain tyhmää ja paljastavani oman tyhmyyteni/tietämättömyyteni.
En nauti yhtään huomionkeskipisteenä olemisesta (harvoin olen siihen tilanteeseen joutunutkin, koska olen sitä onnistuneesti vältellyt).
Mutta kuten muutama muukin on sanonut, minäkín olen olen paljon sosiaalisempi kun on vain 1-3 ihmistä kenen kanssa jutella.
Se mikä myös lisää näkymättömyyden/arvottomuuden tunnetta, että minulla käy usein niin, että minä kyselen toisten kuulumisia ja jutellaan heidän asioistaan, mutta minulta ei sitten kysellä oikein mitään, edes niitä kuulumisia. Kertoisin kyllä mielelläni jos joku kysyisi, mutta tulee tunne, että en viitsi tuputtaa asioitani, jos ei sen vertaa kiinnosta että kysyisi...
Samaistuin ketjun aloittajaan sekä muutamaan muuhun keskusteluun osallistujaan. Minuakin vaivaa "näkymättömyyden tunne", sillä minulla on huono itsetunto ja olen epävarma itsestäni.
Lapsuudellani on ainakin sen verran osuutta asiaan, että minulla on ollut vähän ylisuojelevat vanhemmat (isä etenkin) ja siitä on tullut tunne etteivät he oikein usko ja luota minuun. Veljeni (ja myöhemmin siihen on osallistunut myös vaimonsa) taholta olen saanut kokea vähättelyä ja halveksumista eri tavoin. Mielestäni perheeltäni saama (aiheeton) "kannustus" on tehnyt minulle arvottomuuden tunteen.
Itse olen ryhmätilanteissa hiljaa erityisesti siksi, että pelkään sanovani jotain tyhmää ja paljastavani oman tyhmyyteni/tietämättömyyteni.
En nauti yhtään huomionkeskipisteenä olemisesta (harvoin olen siihen tilanteeseen joutunutkin, koska olen sitä onnistuneesti vältellyt).Mutta kuten muutama muukin on sanonut, minäkín olen olen paljon sosiaalisempi kun on vain 1-3 ihmistä kenen kanssa jutella.
Se mikä myös lisää näkymättömyyden/arvottomuuden tunnetta, että minulla käy usein niin, että minä kyselen toisten kuulumisia ja jutellaan heidän asioistaan, mutta minulta ei sitten kysellä oikein mitään, edes niitä kuulumisia. Kertoisin kyllä mielelläni jos joku kysyisi, mutta tulee tunne, että en viitsi tuputtaa asioitani, jos ei sen vertaa kiinnosta että kysyisi...
käy usein näin, ja luulen sen johtuvan jotenkin siitä tavasta, jolla puhun- kyllä se huono itsetunto sieltä välittyy jollain lailla sille toisellekin osapuolelle ja varsinkin jos sitä yrittää itse peittää niin vaikutelma on kenties vähän omituinen ja siksi jää syrjään. Varsinkin jos on jotenkin vielä sisimmässään vihainen tai muuten hautoo paljon negatiivisia tunteita niin senkin muut aistivat. Minusta kannattaakin panostaa siihen, että saisi itselle hyvän olon itsessään eikä miettiä asiaa sitä kautta että miten saisi näyteltyä sosiaalisissa tilanteissa mahdollisimman tehokkaasti "normaalia" ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuule ne suuret puheidenpitäjätkään kylmiltään heti osaa puhua tai ohjata ryhmää.
Tee paperille ryhmätyöskentelyn runko ja aiheet. Listaat valmiiksi pari pääaihetta ja kysymyksiä joka osioon.sitten jos menee tyhjäksi niin kaivat sieltä listalta puheenaiheita. Osallistu vaikkapa Ladies only Essintymiskoulutuksiin.
Tärkeintä on osata aihe ja asia sekä harjoitella etukäteen. Valmistaen itsensä eri tilanteisiin huolella ja kirjoittamalla paperille asiat pääset jo pitkälle!
Vai aloitinkohan itse tämän lähes vuosi sitten? :)
No en kai. Itsestäni voisin sanoa, että olen mennyt vain introvertimpaan suuntaan ja alkanut hyväksyä sen. Aiemmin väsytin itseäni yrittämällä väkisin ihmissuhteissa ja hakeutumalla seuraan, koska niin "kuuluu" tehdä. Olen lähempänä luonnollista perusolemustani nyt.
Moni on tästä loukkaantunutkin, mutta en vain jaksa huolehtia enää toisten olotiloista ja odotuksista minua kohtaan.
Ehkä ulkoisesti arvioituna olisin syrjäytynyt tai masentunut, mutta näin en sisäisesti koe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon itse työstänyt näitä asioita esiintymällä paljon ja osallistumassa ujoille tarkoitettuun improryhmään. Kyllä niistä jonkin verran apua on ollut, turha estyneisyys karisee, mutta eihän persoonalleen mitään voi.
Vai aloitinkohan itse tämän lähes vuosi sitten? :)
No en kai. Itsestäni voisin sanoa, että olen mennyt vain introvertimpaan suuntaan ja alkanut hyväksyä sen. Aiemmin väsytin itseäni yrittämällä väkisin ihmissuhteissa ja hakeutumalla seuraan, koska niin "kuuluu" tehdä. Olen lähempänä luonnollista perusolemustani nyt.
Moni on tästä loukkaantunutkin, mutta en vain jaksa huolehtia enää toisten olotiloista ja odotuksista minua kohtaan.
Ehkä ulkoisesti arvioituna olisin syrjäytynyt tai masentunut, mutta näin en sisäisesti koe.
minusta introverttiys/ujous tms on ongelma vain jos sen itse kokee ongelmaksi, että kaipaa toisten ihmisten seuraa muttei osaa lähestyä ketään. Jos taas tulee paremmin toimeen vähillä ihmiskontakteilla, niin eihän se luonnollisestikaan tee ihmisestä muita tyhmempää, lahjattomampaa tai muutenkaan huonompaa, vähemmän seuranhaluisen vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on aika lailla samat kokemukset. Enää en ole jaksanut asiasta stressata. Jos joku haluaa olla suunapäänä puhumassa eikä huomioi muita, niin se on enemmänkin hänen, ei minun, ongelma. Jos ylipäänsä on vaikea alkaa jutella vaikka kahdenkesken, niin hyvä keinohan on osoittaa kiinnostusta toista kohtaan, kehua jostain, kysyä jotain tms. Mua itseäni hirvittäisi, jos kaikki maailman ihmiset olisi jotain "tilan ottajia" :)
Olen juuri kuten ap. Olen nuorena ollut ujo, mutta vanhemmiten saanut itseluottamusta osallistua niihin keskusteluihinkin. Mutta silloin ne suulaat keskustelukumppanit lähes poikkeuksetta puhuvat päälleni eivätkä kuuntele mitä minulla on sanottavaa, joten olen alkanut taantua jälleen mykäksi. On todella LATISTAVAA ja toista MITÄTÖIVÄÄ teeskennellä kuin ei kuulisi ja puhua päälle tai peräti lähteä yhtäkkiä kesken oman lauseeni puuhaamaan jotain aivan muuta. Olen todennut että ihmisille en halua enää puhua koska käyttäytyvät noin huonosti. Lisäksi en koskaan ole ollut jaarittelija, vaan kun puhun niin puhun asiaa, mutta puhekumppanien törkeys ja itsekkyys latistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosi paljon, että pitäisi keksiä sanottavaa.
Tosiasia on, että muut eivät edes odota minun sanovan mitään. Monet tilanteet menevät omalla painollaan eli sillä, että toinen puhuu yksinään itsestään ja olettaa loput. Näitä olettamuksi ei saa korjattua, vaikka sanoisikin vastaan.
Ei, tällaiset vuorovaikutustilanteet eivät ole oppikirjasta, vaan elämästä.
enemmän kuin sitä hiljaisempaa kuuntelijaa.
ei ole kuitenkaan sattumaa, että sinä synnyit tuollaiseksi.
Mikään ei ole niin kamalaa kuin että yrittää olla toisenlainen kuin itselle on luontevaa.
Kannattaa suunnitella vetäjänä jokin runko, johon voi tukeutua, jos tuntuu jäävän tyhjiä taukoja. Ja taitava ohjaaja antaa ryhmäläisille vapauksia puhua ja toimia, niin itselle jää vähemmän puhuttavaa.
En mä osaa auttaa, mutta jotenkin kuulostaa ettet sä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla ylisosiaalisia ja suuna ja päänä. Sun ammatissa voi olla todella paljon hyötyä siitä että osaat kuunnella, se on kuitenkin sellainen taito, jota tarvitaan, mutta harvalla sitä on.
Itsekin olen sellainen etten osaa puhua isoissa ihmisryhmissä, vaan olen ihan vain tuppisuuna. Osaan puhua ainoastaan yhdelle-kahdelle ihmiselle kerrallaan, en koko porukalle, mutta en ole tehnyt siitä ongelmaa. Olemme kaikki erilaisia, ja minä olen tällainen.
Jotkut on taitavia keskustelijoita, ja jotkut ei. Ei kai siinä sen enempää.
Tsemppiä sulle!
Samojen asioiden kanssa painiskelleena sanoisin, että ei kannata eikä tarvitse muuttaa itseään toisenlaiseksi kuin on.
Mainitset ryhmien ohjaamisesta. Luulisin, että sitten kun todella olet siinä tehtävässä, osaat ja voit sen hoitaa. Silloin olet "johtajan" roolissa ja hyppäät siihen kuin itsestään - sehän on se työ ja tehtävä, joka juuri silloin on käsillä. Ei se haittaa, että porukkatilanteissa olet tarkkailija.
Itsekin sanot, ettei asia oikeastaan haittaisi. Silti jotenkin muiden sanelemasti luulet, että sen pitää haitata. "Muutkin" kun ovat suun apäänä ja tuomassa itseään esille. Luota itseesi ja siihen, että tunnet itsesi - toiset eivät. Huomaan, että olet fiksu, pohdiskeleva ja analysoiva. Ehkä olet vielä aika nuori? Iän myötä huomaat, että osaat todella arvostaa näitä omia piirteitäsi, etkä ole ainoa!
En mä osaa auttaa, mutta jotenkin kuulostaa ettet sä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla ylisosiaalisia ja suuna ja päänä. Sun ammatissa voi olla todella paljon hyötyä siitä että osaat kuunnella, se on kuitenkin sellainen taito, jota tarvitaan, mutta harvalla sitä on.
Itsekin olen sellainen etten osaa puhua isoissa ihmisryhmissä, vaan olen ihan vain tuppisuuna. Osaan puhua ainoastaan yhdelle-kahdelle ihmiselle kerrallaan, en koko porukalle, mutta en ole tehnyt siitä ongelmaa. Olemme kaikki erilaisia, ja minä olen tällainen.
Jotkut on taitavia keskustelijoita, ja jotkut ei. Ei kai siinä sen enempää.Tsemppiä sulle!
Joo, noin mäkin olen ajatellut että ei pidä tehdä siitä ongelmaa enkä ole tehnytkään ennen kuin alavalintani yhteydessä olen huomannut että en ole kovin hyvä työntekijä jos en keksi esim. keskusteluryhmissä kertaakaan mitään sanottavaa. Noin "siviilissä" en siitä välitä vaikka olisinkin vaan hiljaa. Mulla on tosiaan just toi sama, että osaan puhua yhdelle-kahdelle ihmiselle mutta en useammalle. Jotenkin mun aivoissa jokin kytkin kääntyy "oma ajattelu mutelle" -asentoon isommissa ryhmissä ja alan vain ja ainoastaan kuunnella muiden keskustelua. Ylisosiaalisuuteen mä en pyrikään, mutta just toi että jos mä nyt esim. "ohjaisin" ryhmää enkä keksisi kertaakaan mitään sanottavaa niin on se vähän ongelmallista :P
Se on kyllä totta, että kuuntelemisen taitokin on hyvä. Sanoisin, että parempi se varmaan näin päin on että en puhu mutta osaan kuunnella kuin että en osaisi kuunnella ja pälpättäisin koko ajan.
ainahan voi kysyä lisää. Kyllä sä huomaat sen pointin jonkun jutussa, tartut siihen kuin vahingossa. Se toimii niin meillä introverteilla...
En tiedä miten voi tulla sellainen kuva, että käyttäisin lapsuutta tekosyynä mihinkään, kun nimenomaan kyselen miten voisin tässä asiassa kehittyä.
Tuossa on ihan pointtia, tuossa minäkeskeisyydessä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut muista ihmisistä, päinvastoin mä kuuntelen kyllä tosi intensiivisesti mitä he itsestään kertovat, ja kuuntelen mielelläni. Muistan myös yleensä aika tarkasti mitä ihmiset ovat mulle puhuneet.
Ongelma on pikemminkin ehkä jokin estyneisyys, mun on siis vaikea mennä ihmisiä niin lähelle, että tavallaan "tunnetasolla" lähestyn ja kyselen asioita jne. Tässä tulee se introverttius esiin: mun on vaikea olla jotenkin "suorassa kontaktissa" vieraampiin ihmisiin. Olen siis vähän varautunut.