Mikä on elämäsi ikimuistoisin hetki?

Olen nyt raskaana viikoilla 34+4.

Viikolla 17 olin menettää tämän vauvan: istukka repesi osittain ja vuodin verta kuin saavista kaatamalla. Makasin sairaalan käytävällä ja odotin pääsyä lääkärille ultraääneen, olin aivan varma, ettei siellä mitään elämää enää voi olla.

Ikimuistoisin hetki oli se, kun ruudulle ilmeistyi sittenkin sykkimään pikkuinen sydän, vahvana ja voimakkaana.

Eihän pelko ihan vielä siihen loppunut, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä, kun tajusin, että toivoa on sittenkin vielä..!

Voi se vauvasi vieläkin kuolla, esim. synnytyksessä tai myöhemmin kehtokuoleman kautta ja vaikka vauvasi selviäisi vauvaiän yli, hän voi kuolla silti vaikka jäätyään auton alle, syöpään, pedofiilin raikaamana ja murhaamana tai vaikka hukkumalla.

Että piti sinun pienisieluisen, sairaan paskan sitten päästä tälläinen kommentti heittämään???

Ammu itsesi, noin kusipäinen ihminen ei ansaitse elää.

kun muutin kotoa! eli kotoa muuttaminen, sadistisen väkivaltaisen narsisti-isän pahoinpitelyjen parista pakoon omilleni asumaan. Vauvaikäisestä täysi-ikäiseksi väkivallan uhrina olo riitti. En ole väleissä isäni kanssa.

Vielä suurempi ilon aihe on kuin se isäni kuolee.

eikö se samalla ole aika hurjaa, että tietää tulevansa iloitsemaan jonkun toisen ihmisen kuolemasta? Erästä ihmistä (jolla on omanlaisiaan menneisyyden vaikeuksia ) kosketti paljonkin tämä videolinkki, jonka annoin hänelle; hän sanoi, että se antoi hänelle aivan erilaisen ja ihanan kuvan isästä kuin mitä hänellä oli lapsuudesta tullut: http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

....en ikinä unohda sitä hetkeä, kun tajusin, että toivoa on sittenkin vielä..!

Voi se vauvasi vieläkin kuolla, esim. synnytyksessä tai myöhemmin kehtokuoleman kautta ja vaikka vauvasi selviäisi vauvaiän yli, hän voi kuolla silti vaikka jäätyään auton alle, syöpään, pedofiilin raikaamana ja murhaamana tai vaikka hukkumalla.

Mistä näitä ilkeitä, katkeria, pahantahtoisia nautoja aina löytyykään..?!

lapsettomana sinkkuna ne suurimmat ilonpäivät on olleet opiskelujen päätökset ja ekan vakituisen työpaikan saanti. Lisäksi joitain hyvien ystävien kanssa koettuja juttuja, hetkiä jolloin tuntuu että aika pysähtyy ja kaikki tuntuu hyvältä ja onnelliselta.

kun löysin isäni hirttäytyneenä, olin tuolloin 3. luokalla koulussa. En varmasti pysty koskaan unohtamaan sitä hätää.

Ihastukseni, jonka luulin olleen hänen näkökulmastaan vain yhden yön juttu, näki minut kaupungilla, hyppäsi saman tien linja-autosta ja juoksi perääni. Hengästyneenä hän siinä seisoi, katsoi silmiini ja kysyi, mitä minulle kuuluu ja että hän on yrittänyt etsiä minua (ei ollut muistanut sukunimeä) ja voinko lähteä illalla ulos. Sitä hetkeä en unohda ikinä. Yhtäkkiä aurinko paistoi heleämmin, linnut lauloivat selvästi kirkkaammin ja kevät oli tullut. Ensimmäisetä kertaa tunsin olevani täydellisesti elossa.



Siitä seurasi avioliitto ja kolmen vuoden väkivalta, mutta se on jo toinen juttu. Tuo yksi hetki oli onnellisin koko elämäni aikana, ja annoin seuraavien vuosien aikana paljon anteeksi sen takia. Myöhemmin löysin toisen, ihanan miehen, mutta hänen kanssaan en ole koskaan kokenut tuollaista täydellistä tunnetta, kun jokainen solu on elossa.

Koskaan kenenkään ihmisolennon kanssa ei ole ollut heti yhtä selvää, että meidät on tarkoitettu tärkeiksi toisillemme. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Tiesin, että olin valmistautunut sitä hetkeä varten koko elämäni. Irralliset palaset löysivät toisensa ja tajusin, että hän oli ollut se puuttuva pala.

ja se hetki, kun kävelimme kirkosta ulos avioparina, aurinko oli alkanut sateen jälkeen paistaa, kaikki rakkaat ihmiset olivat siinä ja olin onnellisempi kuin ikinä! Vieläkin tulee kyyneleet silmiin muistosta, vaikka aikaa on 12 vuotta.



Lasten syntymät on olleet rankkoja ja hämmentäviä hetkiä, ikimuistoisia tavallaan, muttei samalla lailla pelkästään onnellisia.

Siitä musiikinkuuntelu-ura urkeni.

mun ikimuistoisin hetki on erään kuolema.

hyväksymiskirjeen yliopistoon. Se oli huonosti lukionsa käyneelle ja paljon pääsykoekirjoihin uhranneelle juhlahetki.

en paljoa muistakaan, joten sitä en olisi muutenkaan sanonut. Ootas, mietitään... Ehkä se, kun sain mahtavan palautteen eräästä tekstistäni.

Olen nyt raskaana viikoilla 34+4.

Viikolla 17 olin menettää tämän vauvan: istukka repesi osittain ja vuodin verta kuin saavista kaatamalla. Makasin sairaalan käytävällä ja odotin pääsyä lääkärille ultraääneen, olin aivan varma, ettei siellä mitään elämää enää voi olla.



Ikimuistoisin hetki oli se, kun ruudulle ilmeistyi sittenkin sykkimään pikkuinen sydän, vahvana ja voimakkaana.

Eihän pelko ihan vielä siihen loppunut, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä, kun tajusin, että toivoa on sittenkin vielä..!

Erosin suomalaisesta vaimostani ja löysin kuukauden päästä siitä aivan unelmanaisen Japanista työmatkalla. Nyt on 10 vuotta avioliittoa takana ja 3 lasta.

Hetkiä jolloin lapsi on ollut vakavasti hengenvaarassa, mutta selvinnyt silti? Tuskin sitä tunnetta voi ikinä unohtaa.. Mutta jos ei saa liittyä lapsiin millään tapaa, niin edelleen herättää valtavan voimakkaita tunteita hetki, kun näin ensimmäisen kerran nykyisen mieheni.

Negatiivisia on mm. kun kuulin veljeni kuolleen, kun todistin 2 kertaa kun äiti hakkasi pikkusiskoja (eri kerrat siis)



Positiivisista ainakin se kerta kun menin teininä hakemaan hevostani tarhasta, eikä se ollutkaan siellä vaan oli karannut lähipellolle, (oli satanut ensilumi) no menin sinne pollea hakemaan ja se hevosen ilme kun se huomais mut oli jotain aivan uskomatonta. Niin täynnä ystävällisyyttä ja ylväyttä että. Ei sitä osaa sanoiksi pukea mutta se oli jotain upeeta. En unohda.

Tämänkin jälkeen elämässäni on tapahtunut paljon onnellisia asioita ja ollut monia kohokohtia, mutta sellaista silmittömän riemun ja voiton tunnetta en ole kokenut koskaan muulloin.



Muistan vieläkin sen tunteen kun sain suljettua puhelimen ja vajosin ensin lattialle ennenkuin aloin kiljumaan ja lopulta itkemään..:-)

Kaksoseni syntyivät alle kilon painoisina keskosina ja molemmat vaikeasti sairaina ja vammaisina. Tyttö jaksoi elää vain päivän ja poika kolme viikkoa.

Olen nyt raskaana viikoilla 34+4.

Viikolla 17 olin menettää tämän vauvan: istukka repesi osittain ja vuodin verta kuin saavista kaatamalla. Makasin sairaalan käytävällä ja odotin pääsyä lääkärille ultraääneen, olin aivan varma, ettei siellä mitään elämää enää voi olla.

Ikimuistoisin hetki oli se, kun ruudulle ilmeistyi sittenkin sykkimään pikkuinen sydän, vahvana ja voimakkaana.

Eihän pelko ihan vielä siihen loppunut, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä, kun tajusin, että toivoa on sittenkin vielä..!

Voi se vauvasi vieläkin kuolla, esim. synnytyksessä tai myöhemmin kehtokuoleman kautta ja vaikka vauvasi selviäisi vauvaiän yli, hän voi kuolla silti vaikka jäätyään auton alle, syöpään, pedofiilin raikaamana ja murhaamana tai vaikka hukkumalla.

eli kotoa muuttaminen, sadistisen väkivaltaisen narsisti-isän pahoinpitelyjen parista pakoon omilleni asumaan. Vauvaikäisestä täysi-ikäiseksi väkivallan uhrina olo riitti. En ole väleissä isäni kanssa.



Vielä suurempi ilon aihe on kuin se isäni kuolee.