Itkettää. Olen yksinäinen ja tänään jotenkin tosi paha olo.

Ap

Mulla on samanlaisia fiiliksiä aika ajoin.



Yleensä olen ihan tyytyväinen elämääni, mulla on lapsi (ei miestä), yksi todella hyvä ystävä, oikea henkireikä (nähdään noin kerran viikkoon), kaksi ystävää, joiden kanssa voi puhua kaikesta (puhutaan päivittäin facebookissa) ja sitten vielä pari vanhaa koulukaveria, joita näen parin kuukauden välein.



Olen huomannut, että yleensä ihmisillä ei tuon enempää olekaan. :)



Mutta siis, ryve kunnolla ja lohduta itseäsi jollain kivalla, jokainen on oikeutettu alakuloon välillä! *halaus*

Sulla on mies mutta etsit miesseuraa.

Sulla on mies mutta etsit miesseuraa.

Ainakaan tässä ketjussa kukaan ei ole etsinyt miesseuraa vaan nimenomaan NAISIA ystävikseen.

Sulla on mies mutta etsit miesseuraa.

Ainakaan tässä ketjussa kukaan ei ole etsinyt miesseuraa vaan nimenomaan NAISIA ystävikseen.

"Miehiä kyllä löytyisi seuraksi mut suurin osa on ällöttäviä likaisia seksiseuranhakijoita. "

Sulla on mies mutta etsit miesseuraa.

Ainakaan tässä ketjussa kukaan ei ole etsinyt miesseuraa vaan nimenomaan NAISIA ystävikseen.

"Miehiä kyllä löytyisi seuraksi mut suurin osa on ällöttäviä likaisia seksiseuranhakijoita. "

että miesten seura ei kiinnosta ja enemmänkin haluaisi naisten seuraa. Ja vieläpä omien ystävänaisten eikä ihan kenen tahansa ohikulkijan. Ja voihan mieskin periaatteessa olla naiselle "vain" ystävä mutta kun suurin osa yökerhojen tyrkkymiehistä tosiaan on seksiseuraa vailla eikä heistä todellakaan ole ystäväksi.

Kuinka kieroutunut maailmankatsomus täytyy ihmisellä olla, että saa tästä ketjusta sellaisen käsityksen, että AP hakee miesseuraa...? Ja varsinkin, jos lukee koko ketjun.

Sulla on mies mutta etsit miesseuraa.

Ainakaan tässä ketjussa kukaan ei ole etsinyt miesseuraa vaan nimenomaan NAISIA ystävikseen.

"Miehiä kyllä löytyisi seuraksi mut suurin osa on ällöttäviä likaisia seksiseuranhakijoita. "

että miesten seura ei kiinnosta ja enemmänkin haluaisi naisten seuraa. Ja vieläpä omien ystävänaisten eikä ihan kenen tahansa ohikulkijan. Ja voihan mieskin periaatteessa olla naiselle "vain" ystävä mutta kun suurin osa yökerhojen tyrkkymiehistä tosiaan on seksiseuraa vailla eikä heistä todellakaan ole ystäväksi.

Kuinka kieroutunut maailmankatsomus täytyy ihmisellä olla, että saa tästä ketjusta sellaisen käsityksen, että AP hakee miesseuraa...? Ja varsinkin, jos lukee koko ketjun.

olin että häh? en huomannut missään kohtaa että ap ois mies seuraa hakenut missään vaiheessa!!

Jotenkin näytän päätyvän ns. varasijalle ystävyyksissä, eli en sovi kemioiltani porukoiden "johtohahmojen" kanssa yhteen ja jään parin kokeilun jälkeen sivuun mm. illanvietoista. Harrastuksissa olen ystävällinen kaikille ja avoin, vähän juoruilevakin(huom! en koskaan siellä olevista ihmisistä) ja ihan suosittua jutteluseuraa- mutta siihen se jääkin. Yksi ystävä minulla on, hän on raadollisen rehellinen (epäili mm. kiintymyssuhteen häiriötä joskus kun esikoiseni pääsi tutkimuksiin neurologille...hmm!) ja jos ehdotan tapaamista, ne menevät aina hänen ehdoillaan. Yleensä hänellä on kalenteri täynnä kuukaudeksi eteenpäin ja hehkuttaa kuinka se ja se oli hänen kanssaan aiemmin...tulee sellainen olo että olisin tosiaankin varasijalla.

Etenkin viikko sitten, kun meillä oli esikoisen synttärit. Olin kutsunut omia lapsellisia kavereitani ja moni olikin tulossa, kun sitten edellisenä päivänä alkoi tulla viestejä, etteivät pääsekään paikalle. Siinäpä sitten oltiin kakkujen, piirakoiden ja muiden herkkujen keskellä ja syötiin melkeinpä oman perheen kesken. Ei siinä muuta, mutta tuntuu että joka kerta, kun kutsun vieraita, kukaan ei kuitenkaan tule. ja ilmoittavat tosiaan vasta viime tipassa. Tuntuu, että olen joku hylkiö. Samalla iski epätoivo, että oikeastaan mä olen aina ollut tämmönen syrjitty. Perhekerhostakaan en ole saanut kavereita, tuntuu että sielläkin mua vältellään, vaikka omasta mielestäni olen ihan mukava. Ehkä ujo, kuten sinäkin ap, mutta luulis että nyt edes jollekin seura kelpais, eden hetken. Monesti tulen itku kurkussa perhekerhosta kun olen saanut kaksi tuntia taas olla aivan yksin. Yritän jutella muiden kanssa, mutta kun jatkuvasti tunnen, ettei mun seura kelpaa, niin alkaa jo epätoivo iskeä..



Anteeksi pitkä epäselvä viestini, mutta pointti siis, että et ole yksin.



Mullakin on onneksi mies (joka on onneksi maailman ihanin) ja kaksi lasta. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kelpaisin joskus juttuseuraksi muillekin kuin miehelle tai lapsille.

Mulla ei kyllä ole anonyymiä sähköpostia.

Asun kaukana ystävistäni ja sukulaisistani. Tällä hetkellä seuranani on vain mieheni, hän on ainoa sosiaalinen kontaktini täällä. Täällä ei ole ainuttakaan ystävää tai edes tuttavaa kenen kanssa kahvitella, harrastaa, tms. Onneksi olen muuttamassa pian takaisin kotikaupunkiini, siellä on sentään vanhempani, siskoni ja yksi ystäväni. Enemmän silti kaipaan minäkin, olisi ihanaa jos olisi seuraa jonka kanssa kahvitella spontaanisti jne. Mennä vaikka kävelylle.



Harrastuksien kautta en edes yritä löytää ystäviä, sillä monet tanssikurssit jne on aikuisemmille, minä olen vasta 20-vuotias.

Mulla on samanlaisia fiiliksiä aika ajoin.

Yleensä olen ihan tyytyväinen elämääni, mulla on lapsi (ei miestä), yksi todella hyvä ystävä, oikea henkireikä (nähdään noin kerran viikkoon), kaksi ystävää, joiden kanssa voi puhua kaikesta (puhutaan päivittäin facebookissa) ja sitten vielä pari vanhaa koulukaveria, joita näen parin kuukauden välein.

Olen huomannut, että yleensä ihmisillä ei tuon enempää olekaan. :)

Mutta siis, ryve kunnolla ja lohduta itseäsi jollain kivalla, jokainen on oikeutettu alakuloon välillä! *halaus*

Ryvin eilisen illan oikein urakalla ja tänään ollut jo ihan normaalin neutraali fiilis. Täällä yksin istuskelen, kun lapsi jo nukkuu ja mies on kavereidensa kanssa viikonlopun vietossa. Siitä se mun eilinen itsesääliryöppykin kai johtui, että miehellä on kavereita reilusti ja voi oikein valita minkälaisen porukan kanssa tänä iltana/viikonloppuna lähtis viettämään aikaa. Olen siis kateellinen hänellekin. Mutta todellakin annan hänen mennä reissuilleen ja illanviettoihin! Olen vain iloinen, ettei molemmat täällä ryvetä itsesäälissä.. :)

Yleensä olen ihan turtunut jo tähän oloon ja yksinäisyyden fiilikseen enkä todellakaan joka viikko synkistele mutta välillä paha olo nostaa päätään, niinkuin eilen... :) Onneksi mä sentään muutaman kerran vuodessa saan seuraksi jonkun, ettei jokaista perheetöntä hetkeä tarvitse yksin viettää. Vaikka suurin osa silti...

Kiitti halauksesta ja sama sullekin! :)

Ap

Asun kaukana ystävistäni ja sukulaisistani. Tällä hetkellä seuranani on vain mieheni, hän on ainoa sosiaalinen kontaktini täällä. Täällä ei ole ainuttakaan ystävää tai edes tuttavaa kenen kanssa kahvitella, harrastaa, tms. Onneksi olen muuttamassa pian takaisin kotikaupunkiini, siellä on sentään vanhempani, siskoni ja yksi ystäväni. Enemmän silti kaipaan minäkin, olisi ihanaa jos olisi seuraa jonka kanssa kahvitella spontaanisti jne. Mennä vaikka kävelylle.

Harrastuksien kautta en edes yritä löytää ystäviä, sillä monet tanssikurssit jne on aikuisemmille, minä olen vasta 20-vuotias.

onnistuin siinä, missä tuskin kukaan muu ei: Aloitin taannoin yliopiston, enkä saanut yhtään kaveria. Yhden juttelukaverin sain, mutta hänkin vaihtoi tiedekuntaa ja orastava ystävyys jäi sikseen. Olen ujo, en uskalla mennä tuosta vain juttelemaan. Nyt kaikilla on jo omat kaverit ja tuntuu erittäin vaikealta tuppautua mihinkään seuraan. Kadehdin niin niitä, joilla on suuri tuttavapiiri - tästä esimerkkinä vaikka äitini, jolla on tuttuja ja menoja vaikka muille jakaa. Kunpa olisin joskus samanlainen...

Olen juuri muuttanut toiselle paikkakunnalle ja kaverit jäi 200 km päähän.



Tuntuu, ettei päivissä ole muuta kun koirien kuljettamista.



Mä viihdyn yksinkin, mutta toisinaan sitä kaipaisi seuraa.

Mulla on samanlaisia fiiliksiä aika ajoin.

Yleensä olen ihan tyytyväinen elämääni, mulla on lapsi (ei miestä), yksi todella hyvä ystävä, oikea henkireikä (nähdään noin kerran viikkoon), kaksi ystävää, joiden kanssa voi puhua kaikesta (puhutaan päivittäin facebookissa) ja sitten vielä pari vanhaa koulukaveria, joita näen parin kuukauden välein.

Olen huomannut, että yleensä ihmisillä ei tuon enempää olekaan. :)

Mutta siis, ryve kunnolla ja lohduta itseäsi jollain kivalla, jokainen on oikeutettu alakuloon välillä! *halaus*

Ryvin eilisen illan oikein urakalla ja tänään ollut jo ihan normaalin neutraali fiilis. Täällä yksin istuskelen, kun lapsi jo nukkuu ja mies on kavereidensa kanssa viikonlopun vietossa. Siitä se mun eilinen itsesääliryöppykin kai johtui, että miehellä on kavereita reilusti ja voi oikein valita minkälaisen porukan kanssa tänä iltana/viikonloppuna lähtis viettämään aikaa. Olen siis kateellinen hänellekin. Mutta todellakin annan hänen mennä reissuilleen ja illanviettoihin! Olen vain iloinen, ettei molemmat täällä ryvetä itsesäälissä.. :)

Yleensä olen ihan turtunut jo tähän oloon ja yksinäisyyden fiilikseen enkä todellakaan joka viikko synkistele mutta välillä paha olo nostaa päätään, niinkuin eilen... :) Onneksi mä sentään muutaman kerran vuodessa saan seuraksi jonkun, ettei jokaista perheetöntä hetkeä tarvitse yksin viettää. Vaikka suurin osa silti...

Kiitti halauksesta ja sama sullekin! :)

Ap

Mun tilanne ei oo aina ollu tällanen. Monta vuotta olin ihan unohduksissa ja ryvin samanlailla. Sitten vaan jotenkin aloin aktiivisesti itse pitää yhteyttä ihmisiin enkä odotellut sitä kutsua muilta. Nyt on sit asiat toisin.

Mutta monta vuotta minäkin vietin sohvannurkassa itkien.

Se onkin rankkaa aikaa, jos ei löydy kivoja kavereita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Minäkin podin yksinäisyyttä lasten ollessa pieniä ja minä olin kotona. Mulla oli paljon leikkipuistotuttuja äitejä ja lapsia, mutta mitään ystävyyttä ei koskaan kehkeytynyt. Sain äitituttuja lpsettomien kavereiden kautta, jotka olivat huomanneet, että tuntevat kaksi samassa elämäntilanteessa olevaa yksinäisyyttä potevaa ihmistä. Kiitos heille siitä! Toisesta tulikin hyvä ystävä ja myös perheistämme tuli ystäväperheitä.



Töihin palattuani olen taas alkanut ystäystyä uudestaan ihmisten kanssa. Työpaikalla on samanhenkistä porukkaa ja juttu luistaa. Ehkä sinullakin on kyse vain väliaikaisesta vaiheesta? Monet kotiäidit kärsivät yksinäisyydestä.



Minäkään en ole ikinä tuntenut oloani kotoisaksi perhekerhoissa yms. En ole ikinä tutustunut niissä keneenkään. Olin jossain vaiheessa työväenopiston kädentaitotunneilla ja siellä oli ihan mukavaa ja tutustui uusiin ihmisiin. Kaiken ikäisiin. Suosittelen sinulle jotain kädentaitoharrastusta. Siinä on luontevaa jutustella samalla, kun tekee käsillään muuta. Eikä kukaan ihmettele, jos joku on hiljaa - silti katsotaan kuuluvan joukkoon mukaan. Usein nämä ryhmät kokoontuvat vuosi toisensa jälkeen ja hiljalleen aletaan tutustua paremmin jne.



Tsemppiä sulle ap! Luota vain itseesi! Koska olet ujo, saatat vaikuttaa koppavalta. Ei-ujot eivät aina ymmärrä ujoutta ja loukkaantuvat siitä, kun toinen ei aloita juttelua tai vastaa riittävän rempseästi. Sinussa ei varmasti ole mitään vikaa, kyllä ystäviä vielä löytyy!

Etenkin viikko sitten, kun meillä oli esikoisen synttärit. Olin kutsunut omia lapsellisia kavereitani ja moni olikin tulossa, kun sitten edellisenä päivänä alkoi tulla viestejä, etteivät pääsekään paikalle. Siinäpä sitten oltiin kakkujen, piirakoiden ja muiden herkkujen keskellä ja syötiin melkeinpä oman perheen kesken. Ei siinä muuta, mutta tuntuu että joka kerta, kun kutsun vieraita, kukaan ei kuitenkaan tule. ja ilmoittavat tosiaan vasta viime tipassa. Tuntuu, että olen joku hylkiö. Samalla iski epätoivo, että oikeastaan mä olen aina ollut tämmönen syrjitty. Perhekerhostakaan en ole saanut kavereita, tuntuu että sielläkin mua vältellään, vaikka omasta mielestäni olen ihan mukava. Ehkä ujo, kuten sinäkin ap, mutta luulis että nyt edes jollekin seura kelpais, eden hetken. Monesti tulen itku kurkussa perhekerhosta kun olen saanut kaksi tuntia taas olla aivan yksin. Yritän jutella muiden kanssa, mutta kun jatkuvasti tunnen, ettei mun seura kelpaa, niin alkaa jo epätoivo iskeä..

Anteeksi pitkä epäselvä viestini, mutta pointti siis, että et ole yksin.

Mullakin on onneksi mies (joka on onneksi maailman ihanin) ja kaksi lasta. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kelpaisin joskus juttuseuraksi muillekin kuin miehelle tai lapsille.

Minäkin yritin järjestää edellisen työpaikkani aikaan työkavereiden kanssa illanviettoa. Laitoin viestin noin 15 hlölle ja toi oli jo saavutus minulle, että uskalsin edes lähteä yrittämään. Aluksi n. 10 hlöä ilmoitti tulevansa. Tapahtumaan oli aikaa pari viikkoa. Sen parin viikon aikana tipahteli välillä viestejä poisjäävistä. Kunnes koitti aiottua illanviettoa edellinen ilta. Peruutus viestejä ja soittoja tuli useita.. Lähtijöitä oli siinä vaiheessa enää 3. Illanviettopäivän aamuna tuli vielä 2 peruutusviestiä.

Loppujen lopuksi lähtijöitä oli minun lisäkseni 1. Jee!! Oli tosi suosittu fiilis siinä vaiheessa... No pidettiin hauska ilta sitten kaksistaan. Sekin on mulle jo edistystä, ei tarvinnut sentään yksin olla. Mut arvatkaa yritänkö ihan heti järjestää uutta tuollaista...

Ja tuo perhekerho-juttu on myös tuttu minulle. Kävin kotiäitinä ollessa jossain seurakunnan perhekerhossa ja tosiaan, ihan sama tilanne kuin sulla. Olin aina yksin. Joskus yritin jutella jonkun kanssa mutta kukaan ei koskaan tullut juttelemaan mulle. En mä siellä sitten montaa kuukautta jaksanut kulkeakaan...

Voimia sulle ja halaus. Koitetaan jaksaa. Ja jos asut täällä päin niin laita viestiä. Laitan kohta anonyymin sähköpostiosoitteen tänne kunhan saan sen hommattua.

Ap

Minulla ei ole miestä, lasta ja ystävä käy kerran puolessa vuodessa tai kerran vuodessa. Toinen vanhempi elossa, enkä näe koskaan. Ei ole koskaan ollut sopivaa miestä... Ja pelimiehet huijanneet joskus. Revi siitä! Olisin hyvin kiitollinen jos olisi muutama läheinen ihminen. Kuitenkin pitäisi tosiaan olla oikeat ihmiset +yhteiset asiat, ettei tunne itseään yksinäiseksi. Sähköiset kontaktit eivät korvaa koskaan ihmistä.

Se onkin rankkaa aikaa, jos ei löydy kivoja kavereita, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Minäkin podin yksinäisyyttä lasten ollessa pieniä ja minä olin kotona. Mulla oli paljon leikkipuistotuttuja äitejä ja lapsia, mutta mitään ystävyyttä ei koskaan kehkeytynyt. Sain äitituttuja lpsettomien kavereiden kautta, jotka olivat huomanneet, että tuntevat kaksi samassa elämäntilanteessa olevaa yksinäisyyttä potevaa ihmistä. Kiitos heille siitä! Toisesta tulikin hyvä ystävä ja myös perheistämme tuli ystäväperheitä.

Töihin palattuani olen taas alkanut ystäystyä uudestaan ihmisten kanssa. Työpaikalla on samanhenkistä porukkaa ja juttu luistaa. Ehkä sinullakin on kyse vain väliaikaisesta vaiheesta? Monet kotiäidit kärsivät yksinäisyydestä.

Minäkään en ole ikinä tuntenut oloani kotoisaksi perhekerhoissa yms. En ole ikinä tutustunut niissä keneenkään. Olin jossain vaiheessa työväenopiston kädentaitotunneilla ja siellä oli ihan mukavaa ja tutustui uusiin ihmisiin. Kaiken ikäisiin. Suosittelen sinulle jotain kädentaitoharrastusta. Siinä on luontevaa jutustella samalla, kun tekee käsillään muuta. Eikä kukaan ihmettele, jos joku on hiljaa - silti katsotaan kuuluvan joukkoon mukaan. Usein nämä ryhmät kokoontuvat vuosi toisensa jälkeen ja hiljalleen aletaan tutustua paremmin jne.

Tsemppiä sulle ap! Luota vain itseesi! Koska olet ujo, saatat vaikuttaa koppavalta. Ei-ujot eivät aina ymmärrä ujoutta ja loukkaantuvat siitä, kun toinen ei aloita juttelua tai vastaa riittävän rempseästi. Sinussa ei varmasti ole mitään vikaa, kyllä ystäviä vielä löytyy!

Olen sellaisessa työssä, jossa tehdään töitä yksin ja koko firmassa on vain 2 työntekijää minun lisäkseni ja joita tosiaan en eden juurikaan näe eli ei ole sellaista työyhteisöä, josta saisi poimittua ystävyyssuhteita.

Minäkin olen ajatellut, että ihmiset ehkä luulevat minua ylpistelijäksi tai koppavaksi. Pitäisi osata muuttaa itseään, että vaikuttaisi kiinnostavalta ja mukavalta muiden silmissä...

Pitää katsella kansalaisopiston kurssiopasta syksyllä sillä silmällä, että jos löytyisi joku kiva kurssi johon voisi mennä. Vaikka epäilen kyllä, että monet kurssit on kansoittaneet keski-iän ylittäneet rouvat enkä usko saavani heistä itselleni tanssiseuraa.... :) Mut yrittänyttä ei laiteta. :)

Ap

Minä olen kokenut, että näin aikuisiällä on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä. Tietysti muidenkin kanssa voi olla ja olenkin tekemisissä, mutta syvää ja kestävää ystävyyttä ei synny, jos ei olla samalla aaltopituudella.