Romantiikkaa facessa...

tässä teksti:



Bussimatkalla 24.3.2012

tekijä: Rakkauden linjalla 71 päivä: 26. maaliskuuta 2012 kello 18:47 ·

Tämä tarina on tosi. Se tapahtui minulle lauantaina 24.3.2012.



Nousit bussiin 71 jostain Arabiasta. Istuin melkein peräpenkissä. Katseemme kohtasivat, kun tulit pitkin käytävää taakse. Hymyilit. Silmäsi olivat niin kauniit. Istuit viereeni.



Kuinka voi ihminen hukata hetken, johon pitää tarttua? Minäpä kerron. Se tapahtuu näin.



Istumme vierekkäin viisi-kuusi pysäkinväliä. Pohdin koko matkan, miten vierustoverille voi puhua bussissa - ja mistä. Vain mummot ja juopot avaavat suunsa vieraalle. Ei kukaan muu.



Mutta sinun hymysi. Silmäsi. Näköjään yhdellä silmäyksellä voi ihastua näin.



Arabia. Huomaatkohan, että olen hermostunut? Oletko sinä? Nypläät laukkusi kahvaa kuin olisit. Yhtäkkiä hengityksesi tuntuu kiihtyvän. Tunnen pienen jännityksen jaloissasi. Istumme lähekkäin, melkein kiinni. Minusta se tuntuu hyvältä, vaikka olet minulle täysin tuntematon. Välttelen katsomasta vasemmalle. Pelottaa. Ujottaa. Miten tämän tunteen sanoisi ääneen niin, että et pidä minua vain outona lähentelijänä? Tunteeni on vilpitön.



Nyt minä jännitän. Yritän rauhoittua ja hengitän syvään. Kerran. Kaksi.



Sinun hengityksesi on edelleen kummallisen kiivas. Voiko tosiaan olla, että ajattelet juuri nyt samoin kuin minä? Ei. Ei se voi olla totta. Sellaista tapahtuu ehkä elokuvissa, muttei HSL:n linjalla 71. Rakkauden linjalla? Lol, sanoisi nuoriso.



Kumpulan kampus. Olin oikeassa. Et sanonut mitään ja nyt hengityksesi on taas tasainen. Onneksi en minäkään. Olisi ollut kiusallista istua tässä keskustaan asti vieressäsi, jos olisin yrittänyt jotain. Ja mitä olisin sanonut? ”Käytkö täällä usein?” Missä? Bussissa? Arabiassa? Tuhoon tuomittua.



Tuoksut hyvälle. Kuinka sen sanoisin? Salaa naisia lähentelevä ujo reppana ja nyt vielä haistelija. Ihannemies, unelmavävy! Hyvä alku vuosisadan rakkaustarinalle, eikös?



Sitä paitsi Arabiasta tulee kyytiin vain nuoria perheellisiä, joilla on vuosikymmenten asuntolaina ja vahva usko tulevaan. Sinä et voi olla yksin. Et noilla silmillä ja tuolla hymyllä.



Enhän minä jäädy tällä tavalla. Nyt olen ehtinyt kelaamaan läpi kaikki vaihtoehdot, enkä enää uskalla edes katsoa vasemmalle. Päässäni on rajoitin. Fyysinen ja henkinen. Kieltomoodi, joka torjuu toiminnan. Niskani liikkeet olisivat kuin Manaajasta. Ääneni varmasti kanssa. Ja mitä sitten? Katsoa silmiin ja hymyillä? Kyllä. Ja mitä sitten? ”Moi.” Se voisi auttaa. En ehdi. Pysähdymme Paavalinkirkolle.



Kysyt, kuinka kaukana on seuraava pysäkki. ”Niin, etten joudu tuonne ihan kauas.” ”Onko se tuossa varikon kohdalla?”



Puhut minulle. Ööö…



”Joo”, vastaan. ”Siinä se on. Näkyy jo.”



…



…



Tyhjää. Sitten huudan ja tuuletan mielessäni hetken. Pienen, ohikiitävän hetken. Puhut minulle, hymyilet! Ja minä vastaan kuin mielenvikainen ääliö.



”Tuossa se on.” ”Ei kovin kaukana.”



”Hyvä”, vastaat.



Miksi valo on aina risteyksessä vihreä, kun haluaisi viivyttää matkaa? Bussi tulee pysäkille. Keräät laukkusi ja nouset. ”Kiitos”, sanot. Katsot suoraan silmiini hymyillen.



”Ei mitään”, saan sanotuksi ja nouset pois. Mitä tapahtui? Kukaan ei kiitä noin kauniisti itsestään selvästä avusta. Kerroin sinulle, että seuraava pysäkki tulee tämän jälkeen. Tiesit, missä se on.



”Hei”, huudahdan ja käännyn. Mutta ovi on jo kiinni. Ihmiset kääntyvät katsomaan. Vajoan penkkiin. Sydän hakkaa. Sinne meni.



Voi vittu.



Anteeksi kiroiluni.



Silti: voi vittu.



Ristikkokatu lähestyy. Jäänkö pois ja palaan takaisin? Matkaa on ainakin kilometri. Sitä paitsi olen matkalla kummipojan luo. Ei saa myöhästyä sovitusta.



Ja mitä jos palaisinkin ja löytäisin sinut? Kuka vaaniva mieshiipijä palaa etsimään naista kilometrin päästä vain siksi, että hänen vieressään oli kiva istua? Norman Bates tai Patrick Bateman, mutten minä. Mitä sinä sanoisit? Se olisi joko romanttisinta koskaan – tai pelottavinta koskaan. Jos joku tekisi niin minulle, minä varmaan löisin ja huutaisin paikalle apua. Juuri siksi istun nyt tässä yksin.



Enkä enää edes muista, miltä näytit. Vaaleat hiukset. Vain vähän meikkiä. Jokin kauneuspilkku kasvoissa. Mukana käsilaukku ja joku toinen kassi. Muistan vain äänesi, silmäsi ja hymysi.



Minne menit?