Lue keskustelun säännöt.
Onko paikalla ketään jolla kokemusta anoreksiasta?
Kommentit (34)
Hän sai syömishäiriössään lopulta vesimyrkytyksen tai sen kaltaisen tilan, jossa kaikki tärkeät ionit olivat aivoista poistuneet. Hänelle puhkesi skitsofrenia ja on todennäköistä, että puhkeamisen aiheutti yo. vauriot. Hän oli loistavan älykäs ja lupaava kirjailijanalku, opiskeli yliopistossa. Kaikki jäi, viime vuodet hän on ollut enimmäkseen mielisairaalassa, eikä varmaan koskaan enää kykene edes itsenäiseen asumiseen.
Mielenterveysongelmat ovat periaatteessa aivosairauksia, joten ne voivat puhjeta aivojen nääntyessä aliravitsemuksessa. Jos huomaatte lapsellanne syömishäiriön, puuttukaa siihen heti. Älkääkä antako nykyisen hysteerisen painon vahtauksen vaikuttaa itsenne ja lapsenne minäkuvaan! On paljon kivempaa olla läski ja järjissään, kuin laiha ja pöpilässä - tai kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta tuntuu tosi pahalta lukea näitä anoreksia kokemuksia ym. luen niitä siis netistä . Itse olen kohta 15 vuotias tyttö, pituutta mulla on n. 160-161 senttiä ja painoa 49.7 kiloa.
Tunnen mun olon tosi läskiks enkä kehtaa liikkua edes koulussa.. pelkkä ulos meneminen ja koiran ulkoiluttaminenkin nolottaa. Musta tuntuu et kaikki vastaantulijat vaan ajattelee ''hyi mikä läski.. tappais ittensä.. vitun ruma'' . Haluisin painaa n. 40 kiloa ja olla yhtä laiha kuin muutkin mutta en laihu helpolla.. Yhessä vaiheessa söin vain 2 kertaa päivässä + join vettä. Mun ruokailut oli tyyliin :
Aamulla lasi vettä. Koulussa näkkäri. Kotona lasi vettä ja omena. Ja lisää vettä.
Tolla laihduin 45 kiloseks ja tunsin olevani edes vähän parempi ihminen ja laihempi, mutta kun rupesin syömään taas about 3 kertaa päivässä : aamupalan, ruuan ja illalla vähäsen niin lihosin 50 kiloseksi.. oisko mitään neuvoja miten pystyisin laihuttaa kunnolla? Liikun koiran kanssa päivittäin tosi paljon ja käyn välillä lenkeillä, kotona teen joskus iltaisin vatsoja 60-180. Oon tosi epätoivonen mut mun on pakko saada apua :/ Neuvoja ?
[quote author="Vierailija" time="24.04.2013 klo 22:04"]
Musta tuntuu tosi pahalta lukea näitä anoreksia kokemuksia ym. luen niitä siis netistä . Itse olen kohta 15 vuotias tyttö, pituutta mulla on n. 160-161 senttiä ja painoa 49.7 kiloa.
Tunnen mun olon tosi läskiks enkä kehtaa liikkua edes koulussa.. pelkkä ulos meneminen ja koiran ulkoiluttaminenkin nolottaa. Musta tuntuu et kaikki vastaantulijat vaan ajattelee ''hyi mikä läski.. tappais ittensä.. vitun ruma'' . Haluisin painaa n. 40 kiloa ja olla yhtä laiha kuin muutkin mutta en laihu helpolla.. Yhessä vaiheessa söin vain 2 kertaa päivässä + join vettä. Mun ruokailut oli tyyliin :
Aamulla lasi vettä. Koulussa näkkäri. Kotona lasi vettä ja omena. Ja lisää vettä.
Tolla laihduin 45 kiloseks ja tunsin olevani edes vähän parempi ihminen ja laihempi, mutta kun rupesin syömään taas about 3 kertaa päivässä : aamupalan, ruuan ja illalla vähäsen niin lihosin 50 kiloseksi.. oisko mitään neuvoja miten pystyisin laihuttaa kunnolla? Liikun koiran kanssa päivittäin tosi paljon ja käyn välillä lenkeillä, kotona teen joskus iltaisin vatsoja 60-180. Oon tosi epätoivonen mut mun on pakko saada apua :/ Neuvoja ?
[/quote]
Ota pikaisesti yhteyttä vaikka kouluterveydenhoitajaasi. se voi tuntua vaikealta, mutta hän on siellä juuri sinua varten. Toimi rohkeasti, ennen kuin nämä kauhutarinat toteutuvat sinun kohdallasi! Älä usko niitä valheita joita sairaus huutaa päässäsi.
Ahdistava tunne koko ajan, en ole koskaan tyytyväinen itseeni, en ulkonäkööni enkä painooni enkä mihinkään muuhunkaan asiaan elämässäni.
Mulla on myös jonkin sortin sekamuotoinen syömishäiriö. Sairasta painon tarkkailua, kaloreiden laskemista ja "epäterveellisten" ruokien välttelyä. Normaalisti en syö mitään ruokaa jonka energiamäärä ylittää 100kcal/100g, ja uskokaa pois, osaan varmasti kaikkien elintarvikkeiden energiamäärät ulkoa.
Sitten repsahdan aika ajoin ahmimaan, ja ahmin niin paljon kunnes olen konkreettisesti aivan toimintakyvytön ja kipeä. Sen jälkeen oksennan, ja oksentaminen on pakkomielteistä eli on pakko juoda vettä ja oksentaa niin kauan että maha on varmasti tyhjä.
Tää oikeasti rajoittaa elämää aika paljon. Mun itsetunto on ihan maassa, vertailen itseäni koko ajan muihin sekä ulkonäön että muiden elämän osa-aluieden suhteen. Otan itseeni tosi herkästi kaiken kritiikin ja kommentit.
En käy juurikaan missään, varsinkaan jos täytyy olla jossakin pidemmän aikaa, vaikka yökylässä. Syön mieluiten yksin, en tykkää että joku näkee kun syön. Mulla on tosi tarkat rutiinit elämässä ja etenkin syömisessä, ja tarkat ajat millon saan syödä, tämä siis rajoittaa sosiaalista elmää.
Oon tosi väsynyt koko ajan enkä oikein jaksaisikaan tehdä mitään, työpäivän jälkeen olen ihan kuollut ja nukun lähes joka päivä päiväunet. Paleltaa jatkuvasti ja hiukset on huonossa kunnossa. Keskittymiskyky on aika rajallinen.
Siis joo, kaiken kaikkiaan aivan paska sairaus, tekisi joskus vaan mieli tappaa itsensä kun en osaa lopettaa. Mutta toisaalta en halua koskaan olla enää lihavakaan, koska lapsena olin pyöreä. En siis tiedä haluanko oikeasti loppujen lopuksi lopettaa tätä oikeasti...
Tea selätti syömishäiriön. Katso Antin ja Tean keskustelu
DrAnttiTV:stä:
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun BMI tippui vain 17 korville. Kyllä mä vähän oudosti käyttäydyin, anorektisesti.
Tiiviistä ystäväjoukostamme anoreksia vei yhden enkeliksi taivaaseen 14-vuoden iässä. Tämä aiheutti toiselle porukan jäsenelle vakavan masennuksen ja sitä kautta itsemurhan. Kokemukseni anoreksiasta eivät ole kovin mieluisat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
anorektikon äitinä ja se on yhtä helevettiä.
Itte olisin mieluummin sairaana kun seuraan lapseni kuihtumista ja kuolemaa.
Ehkä henkisen kivun ja tuskan katsominen on vielä pahempaa kuin muut oireet jotka lapseni kuitenkin lopulta vie:(...
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
kuin syöminen, syömättömyys ja liikunta. Ainakin mulla oli. Koko ajan on epämääräisen paha olla. Hetkeksi helpottaa, kun tietää syöneensä oikein (mun tapauksessa aikoinaan esim. lounaaksi tomaatti ja päivälliseksi pikapuuroannos, iltapala oli litra vettä ja rasvaton jugrtit + ruisleipä). Näitä nälkäpäiviä seurasi yleensä n. viikon-kahden kuluttua ahmimispäivä, jolloin söin niin paljon, että makasin vain lattialla sairaana (keho vaati energiaa).
Ahmimista seurasi ryhtiliike: vähintään 2 tuntia liikuntaa ja kitudieetti. Pahimmillani olin 44kg/172cm. Muistin monien ruokien kalorimäärät ulkoa. Ruuat oli jaettu hyviin ja pahoihin kalorimäärän mukaan. Vihasin itseäni yli kaiken ja vähän ennen hoitoon hakeutumistani mulla oli selkeä päämäärä; laihtua hengiltä.
Eli ei mitenkään kivat kokemukset. Luojan kiitos se on historiaa. Nyt olen seitsemättä vuotta terveenä. Enkä toivo tuota helvettiä kenellekään.
Äitini havaitsi asian niin kauhean varhaisessa vaiheessa ja puuttui yhdessä kouluterveydenhoitajan kanssa asiaan niin ripeästi, että painoni ei ehtinyt pudota kolmessa kuukaudessa kuin 12 kiloa. Nopea (ajallisesti) puuttuminen pelasti minut. Olin fyysisesti vielä suhteellisen hyvässä kunnossa, eikä sairaus ollut vielä ehtinyt viedä minua kovin syvälle mustuuteensa.
Kauheat kokemukset joka tapauksessa noilta elämäni pimeimmiltä kuukausilta. Ja nyt olen mielelläni sopivasti pyöreä :)
Mulla on kokemusta kaikista mahd. syömishäiriöistä. Edelleen, vaikka lähentelen neljääkymppiä. Sairastuin siis 14- vuotiaana eli olen sairastanut näitä vuorotellen yli puolet elämästäni. Tällä hetkellä oireilee bulimiana ja täytyy sanoa että anoreksia/ortoreksian kanssa olisi paljon helpompaa...
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
Mä olen lihonut anoreksia-aikojeni 36 kilosta 85 kiloon mutta yritän saada jotain tolkkua tähän. Syömishäiriö on pysynyt mukana koko ajan jollain tavalla, viimeiset 15 vuotta. Uusimpana kehitin bulimian kun yritin saada apua YTHS:ltä ja lopputuloksena "syömishäiriöihin erikoistunut" terveydenhoitaja piti tavoitepainoani liian suurena mun pituiselle naiselle. Asenne oli niin kannustava että en kokenut saavani sieltä mitään oikeaa apua ja lopetin hoidon. En halunnut syöksyä takaisin anorektiseen ajatusmaailmaan jossa elin helvetissä vuosia.
Sitä alun ihanuuden jälkeen tulevaa kärsimystä on vaikea kuvailla.
se on sellasta, että mielummin olen 90 kg läski kuin enää anorektikko - nyt on vaan hippusia siitä mielestä jäljellä ja jatkuva pelko ajautuuko siihen uudestaan. Sitä ei halua kokea ja suurin pelko on, että joku läheinen joutuu sen kokemaan.
Ja sitten kun musta tosiaan tuli hieman läski anoreksian jälkeen, saattaa kismittää todella, kun sanotaan läskiksi, mutta sitten muistan, että se toinen ääripää oli paljon pahempi kokemus.
itse sairastan sekamuotoista syömishäiriötä, jos tuo se nimitys oli. Saatan olla viikkoja syömättä, ahmia päivän, oksentaa, juosta lenkkejä 3krt/pvä tai vain maata sohvalla itkien päiviä. Elämäni on jatkuvaa itseni vihaamista. Kun syön jotain, morkkikset tulevat samantien. Joskus oksennan, joskus "miinustan" ruuan seuraavasta päivästä. Nautin tuntien laskemisesta, mitä pidempään olen pystynyt olemaan syömättä, sen parempi. Olen ylpeä itsekuristani. Tiedän olevani sairas mutta ajatus lihomisesta ällöttää ja pelottaa niin paljon, etten edes halua parantua. Olen mielestäni lihava (en oikeastikaan ole sairaalloisen alipainoinen) mutta läheiseni ihmettelevät, kuinka olen taas vain laihtunut. Kommentit liittyen painooni ruokkivat sairauttani ja tuntuu hyvältä, kun joku huomauttaa taas kerran kilojen lähtemisestä. Aikamoista tunteiden sekasortoa. Käyn terapiassa ja tälläkin hetkellä suht terve jakso menossa. Terveet jaksot tosin tarkoittavat muutamaa lisäkiloa, kohta se taas lähtee...