Miten ihmiset uskaltavat tehdä lapsia niin nopeasti?

Kovastipa kiinnostaa muiden asiat oikein eri näkökulmista pohdittuna. Ei kannata miettiä päätään puhki, jää vain omat lapset tekemättä tuolla tyylillä. Meillekin vauva ilmoitti tulostaan reilun kuukauden seukkailun jälkeen. Minkä sille voi? Vihille mentiin ja rakkauslapsi kruunasi suhteemme.

Kovastipa kiinnostaa muiden asiat oikein eri näkökulmista pohdittuna. Ei kannata miettiä päätään puhki, jää vain omat lapset tekemättä tuolla tyylillä. Meillekin vauva ilmoitti tulostaan reilun kuukauden seukkailun jälkeen. Minkä sille voi? Vihille mentiin ja rakkauslapsi kruunasi suhteemme.

Harkitseva luonne. Kai sitä yrittää etsiä suuntaa jostain omalle elämälleen jos ei sitä itse löydä.

mieheni vasta yli 3-kymppisenä ja jo 4kk tuntemisen jälkeen alettiin yrittämään lasta, koska ikä tulee pian vastaan... no eipä ole sitä lasta edelleenkään kuulunut :(



Ei se yli 30-vuotiaana ole niin helppoa alkaa odottelemaan vaikka kuinka mielellään ensin tutustuisikin rauhassa siihen puolisoon.

Tietysti päätimme pitää lapsen. Olimmehan jo aikuisia järkeviä ihmisiä. (mä 20v ja mies 24v) Se meni sitten kuitenkin ikävä kyllä kesken.



½v päästä aloimme yrittää lasta ja muutaman kk jälkeen aloimme odottaa jälleen. Nyt tuo lapsi on jo kohta 17v ja sisaruksia sai peräperään 2 ja iltatähti vielä pukattiin muutama vuosi sitten.



Tiedoksesi, pikkulapsiaika ei todellakaan aina ole rankkaa. Ja toisen oppii tuntemaan kyllä hyvin jos keskustelukanavat on auki ja kunnossa.



Yhteistä onnellista taivalta kohta takana 19v ja ei loppua näy. Mietimme vielä iltatähtöselle jatkoa:)



Ja avioliitossakin ollaan.

ja väitän (ilman tutkimuslinkkejä) että jos on ollut pidempään yhdessä ja elänyt arkielämää kaikkine mausteineen, ei vauva-aikakaan aiheuta ihan niin isoja ylläreitä kuin jos olisi ekatapaamisesta samantein laittanut lapsen alulle.

On jo vuosikaudet totuttu tiettyyn elämänrytimiin, tapoihin ja siihen, et mennään miten halutaan.

Sitten tuleekin pieni joka vie kaiken huomion ja siinä sitä ollaan. Kumpikaan ei halua joustaa omista totutuista tavoistaan. JA ero tulee.

että ongelma on pikemminkin siinä, että lapset tehdään niin vanhoina, kun kaikki elämässä on jo niin luutunut paikoilleen. On vaikeampi luopua vapaudestaan, kun tietää mitä menettää kuin jos menisi nuorena naimisiin ja perustaisi perheen. Silloin persoona kasvaa oikeaan ja vastuulliseen suuntaan eikä naurettavaan nuoruuden pidentämiseen. Ja ei, mä en tehnyt, kuten opetin ja siksi nyt jälkiviisaana osaan sanoa, mikä olisi ollut viisaampaa.

Eikö moni todella tiedä pikkulapsiajan olevan rankkaa? Että olisi hyvä tuntea se kumppani vaikeinakin aikoina ja jaksaa katsella sitä naamaa vaikkei aina olisi niin hyvä päivä. Miten tällaisen voi tietää jos on vielä rakkauden ensihuumassa?

Nykyään tuntuu olevan taas joku trendi tehdä lapset todella nopeasti seurustelun alettua. Monelle raskaus tulee "yllätyksenä", eli onko ehkäisy siis vain unohtunut ja lapsi päätetään pitää.

Harmittaa, että niin monet eroaa lapsen ollessa 1-2 -vuotias. Useammin varmaan ne, jotka eivät ole kovin kauaa ehtineet olla kaksinkaan.

Eli aikaa aikuisiällä seurusteluun pidemmälle ajalle ei ole, jos meinaa lapsia vielä saada. Tosin välttämättähän näin ei käy. t. raskaana vuoden yhdessäolon jälkeen ja nyt kymmenen onnellista vuotta yhdessä, kun sensijaan moni nuoruudenpari on nyttemmin eronnut...

En siis liittäisi lähtökohtaisesti tähän vaan ihmisten itsekkyyteen. Ei osata edes paria vuotta elämästä antaa itsestään jollekin toiselle enemmän.

Jos ikää on 35 ja tapaat suht siedettävän miehen, niin ei siinä ole kovin montaa vuotta aikaa miettiä, olisko tää nyt Se Oikea, varsinkaan kuin mitään takuita ei ole.



Jossain vaiheessa on vaan pakko tehdä päätös, että jos lapsia ylipäätään haluaa saada, ne on tehtävä nyt, eikä jäätävä haikailemaan parempaa miestä.

ollut mieheni kanssa alle vuoden, ja olen raskaana. Ihan suunnitellusti vieläpä. En voi tietää, olemmeko yhdessä viiden vuoden kuluttua, mutta en usko lapsen vaikuttavan siihen radikaalisti. Miehellä on jo yksi lapsi, joten pikkulapsiaika ei tule hänelle ainakaan yllätyksenä. Onhan tämä nopeaa, mutta ollaan myös asuttu lähes koko yhdessäoloaika saman katon alla.

Me oltiin oltu yhdessä 13 kuukautta kun esikoisemme syntyi, ja ihan oli suunniteltu lapsi.



Nyt odotan kolmatta ja yhteisiä vuosia takana kohta 13...



Ei ole tarkoitus erota missään vaiheessa eikä vielä tähän menessä ole tullut sellaista oloa että erota tarvis.



Naimisissa ollaan oltu 12 vuotta syksyllä.

tunnen muutamia pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä jopa melkein 10 vuotta ennen naimisiin menoa ja lapsia ja silti eronneet.



Samoin myös tiedän ainakin yhden pariskunnan, joka tapaamisensa vuosipäivänä viettivät sitä kolmistaan (eli ensimmäinen lapsi syntyi vai pari viikkoa ennen kuin tuli vuosi tapaamisesta). Ja ovat edelleen 30 vuoden jälkeen yhdessä!



Eiköhän tämä asia riipu ihmisistä itsestään. Toiset vain osaa sitoutua täysillä puolisoonsa ja tietää, että on niiden hyvien hetkien lisäksi niitä huonojakin, mutta niistäkin on mahdollista selvitä!



Me ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä runsaat 3 vuotta. Ollaan naimisissa, lapsi on 1,5-vuotias. Itse asiassa kun lapsi sai alkuunsa niin ei edes asuttu saman katon alla, muutettiin virallisesti yhteen vasta kolme kuukautta ennen lapsen syntymää. Kihloissa kumminkin oltiin jo. Eikä muuten olla mitään teinejä, vaan molemmat 3-kymppisiä :) Ollaan sitouduttu toisiimme ja yhteiseen elämään, osataan puhua asioista eikä kuvitella, että elämä on ruusuilla tanssimista.



Meidän tapa tuntuu olevan meille se oikea tapa!



Mulle tulee jopa mieleen, että sellaiset pariskunnat, jotka vielä vuosienkin seurustelun jälkeen miettii, että jokohan sitä voitais edes muuttaa yhteen kertoo vain siitä, että joko molemmat tai jompikumpi odottaa edelleen, että josko sitä sittenkin löytyisi paremman puolison. Eli ei haluta sitoutua, koska kokee ettei se ehkä olekaan vielä se oikea.



Me elämme vain kerran (oletettavasti), joten miksi jahkailla vuosikausia, kun vain antaa elämän viedä ja elää, jos kerran kokee löytäneensä sen elämänsä rakkauden! Jos se päättyy tavalla tai toisella niin sitten se päättyy, eikä asioille aina voi mitään, mutta ehkä sitä vanhempana muorina/vaarina voi sitten hymyillen miettiä, että onneksi uskalsin elää!

tunnen muutamia pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä jopa melkein 10 vuotta ennen naimisiin menoa ja lapsia ja silti eronneet.

Samoin myös tiedän ainakin yhden pariskunnan, joka tapaamisensa vuosipäivänä viettivät sitä kolmistaan (eli ensimmäinen lapsi syntyi vai pari viikkoa ennen kuin tuli vuosi tapaamisesta). Ja ovat edelleen 30 vuoden jälkeen yhdessä!

Eiköhän tämä asia riipu ihmisistä itsestään. Toiset vain osaa sitoutua täysillä puolisoonsa ja tietää, että on niiden hyvien hetkien lisäksi niitä huonojakin, mutta niistäkin on mahdollista selvitä!

Me ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä runsaat 3 vuotta. Ollaan naimisissa, lapsi on 1,5-vuotias. Itse asiassa kun lapsi sai alkuunsa niin ei edes asuttu saman katon alla, muutettiin virallisesti yhteen vasta kolme kuukautta ennen lapsen syntymää. Kihloissa kumminkin oltiin jo. Eikä muuten olla mitään teinejä, vaan molemmat 3-kymppisiä :) Ollaan sitouduttu toisiimme ja yhteiseen elämään, osataan puhua asioista eikä kuvitella, että elämä on ruusuilla tanssimista.

Meidän tapa tuntuu olevan meille se oikea tapa!

Mulle tulee jopa mieleen, että sellaiset pariskunnat, jotka vielä vuosienkin seurustelun jälkeen miettii, että jokohan sitä voitais edes muuttaa yhteen kertoo vain siitä, että joko molemmat tai jompikumpi odottaa edelleen, että josko sitä sittenkin löytyisi paremman puolison. Eli ei haluta sitoutua, koska kokee ettei se ehkä olekaan vielä se oikea.

Me elämme vain kerran (oletettavasti), joten miksi jahkailla vuosikausia, kun vain antaa elämän viedä ja elää, jos kerran kokee löytäneensä sen elämänsä rakkauden! Jos se päättyy tavalla tai toisella niin sitten se päättyy, eikä asioille aina voi mitään, mutta ehkä sitä vanhempana muorina/vaarina voi sitten hymyillen miettiä, että onneksi uskalsin elää!

PS. Lapsemme on ihan suunniteltu ja niin tekemällä tehty lapsi kuin luomusti vai voi tehdä! :)

Ei ole häpeä olla yksinhuoltaja vaan ylpeyden aihe, johon harvat pystyvät.

Kannaattaa ollakkin ylpeä, on ihan tutkittu juttu, että yksinhuoltajuus ajaa prostituutioon ja että se on periytyvää.

yhdessä kun aloin odottaa esikoista. Erottiin, kun lapset olivat 1v ja 3v. Nykyisen kanssa oltiin oltu muutama kk kun vauva ilmoitti tulostaan. Edelleen ollaan yhdessä, "vauva" on nyt eskari.

Ei ole häpeä olla yksinhuoltaja vaan ylpeyden aihe, johon harvat pystyvät.

Kannaattaa ollakkin ylpeä, on ihan tutkittu juttu, että yksinhuoltajuus ajaa prostituutioon ja että se on periytyvää.

Eiköhän tämä asia riipu ihmisistä itsestään. Toiset vain osaa sitoutua täysillä puolisoonsa ja tietää, että on niiden hyvien hetkien lisäksi niitä huonojakin, mutta niistäkin on mahdollista selvitä! Me ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä runsaat 3 vuotta. Ollaan naimisissa, lapsi on 1,5-vuotias. Itse asiassa kun lapsi sai alkuunsa niin ei edes asuttu saman katon alla, muutettiin virallisesti yhteen vasta kolme kuukautta ennen lapsen syntymää. Kihloissa kumminkin oltiin jo. Eikä muuten olla mitään teinejä, vaan molemmat 3-kymppisiä :) Ollaan sitouduttu toisiimme ja yhteiseen elämään, osataan puhua asioista eikä kuvitella, että elämä on ruusuilla tanssimista. Meidän tapa tuntuu olevan meille se oikea tapa! Mulle tulee jopa mieleen, että sellaiset pariskunnat, jotka vielä vuosienkin seurustelun jälkeen miettii, että jokohan sitä voitais edes muuttaa yhteen kertoo vain siitä, että joko molemmat tai jompikumpi odottaa edelleen, että josko sitä sittenkin löytyisi paremman puolison. Eli ei haluta sitoutua, koska kokee ettei se ehkä olekaan vielä se oikea.

Mielestäni sivusit itse asiaa, mutta puhuit myös ihan kummallisuuksia. Sitoutuminen on typerää, jos on väärä kumppani. Vastaavasti jos on oikea, niin sitoutuminen tulee itsekseen.

Kuulostat jopa vähän yksinkertaiselta ja omahyväiseltä hehkuttaessasi, kuinka olette sitoutuneet samalla pitäen eroavia huonompina väittäen, että kyse olisi vain tahdosta. Jos kumppani on väärä, niin miksi siihen suhteeseen pitäisi jäädä kärsimään? Onko se sitoutuminen itsetarkoitus?

Olin itse hyvinkin sitoutunut ensimmäiseen poikaystävääni. Minulle oli tärkeää olla saman ihmisen kanssa koko elämä, jopa kunnia-asia. Sitten silmäni avautuivat ja totesin, että tämä mies on kyllä aivan väärä minulle. Nyt olen löytänyt sen oikean eikä mitään sitoutumisajatuksia ole edes ollut - se on kaikki tullut itsestään.

En voi kuin pitää naiiveina ihmisiä, jotka selittävät paatoksella, kuinka ovat sitoutuneita. Mielestäni se ei ole itsetarkoitus. Oleellisempaa on se, onko kumppani oikea.

esim. mieheni ja exänsä tekivät lapsen 2v. seurustelun jälkeen. Molemmat nuoria toinen hiukan yli 20 ja toinen alle. Itse olen sitä mieltä että olsi hyvä tutustua toiseen rauhassa ja 'kierrellä ja kaarrella' maailmaa ensin rauhassa kaksin. Erosivatkin sitten kun lapsi alle 2v, suhde hajosi omaan mahdottomuuteensa. Kurjaa, kun lapsi piti sellaiseen väkisin vääntää..



Asia ei tietenkään ole niin mustavalkoinen. Itsekin olen eronnut, vaikka seurustelimme 7v ennen esikoisemme syntymää....

En ole lukenut vastauksia, mutta kerronpa tässä oman tarinani. Olimme seurustelleet 7 vuotta ja menimme naimisiin. Jätimme ehkäisyn pois ja 10 kk kuluttua mieheni ilmoitti että "en enää rakasta sinua ja haluan avioeron". WTF? Ihan kiva, onneksi en tullut raskaaksi!! Ja kai sitten suhteessa kaikki oli päin persettä, mutta minä tyhmä vaan en huomannut mitään..??



No, sitten tapasin nykyisen mieheni ja olin silloin jo 34 v, joten oli taottava jos meinas ja mieheni silloin jo 39 v. Joten lapsi alulle ja nyt ollaan oltu 10 v yhdessä. Että kaikki ei kuule mene aina niinkuin elokuvissa.

En ole lukenut vastauksia, mutta kerronpa tässä oman tarinani. Olimme seurustelleet 7 vuotta ja menimme naimisiin. Jätimme ehkäisyn pois ja 10 kk kuluttua mieheni ilmoitti että "en enää rakasta sinua ja haluan avioeron". WTF? Ihan kiva, onneksi en tullut raskaaksi!! Ja kai sitten suhteessa kaikki oli päin persettä, mutta minä tyhmä vaan en huomannut mitään..??



No, sitten tapasin nykyisen mieheni ja olin silloin jo 34 v, joten oli taottava jos meinas ja mieheni silloin jo 39 v. Joten lapsi alulle ja nyt ollaan oltu 10 v yhdessä. Että kaikki ei kuule mene aina niinkuin elokuvissa.

Mä söin pillereitä,kun tapasin mieheni. Siis olin syönyt jo usean vuoden. Mutta kun kaksi viikkoa oltiin tapailtu huomasin olevani raskaana. Yhdessä pohdittiin,että mitä tehdään ja päätettiin yrittää yhdessä.



Hyvä,että yritettiin. Nyt ollaan onnellisesti naimisissa olevia kahden ihanan lapsen vanhempia ja kauniin kodin omistajia:)



Erota ei ole aikomus;)Niinkun tuskin kellään. Oikeasti elämästä ei tiedä. Ei se ole niin mustavalkoista