MITEN voisin unohtaa järkyttävän teini-ikäni??

Sanoit olevasi nyt "kunnon ihminen". Minä en ryhdy tässä miettimään, mitä se "kunnon ihminen" tarkoittaa, pääasia on, että itse hyväksyt nykyisen itsesi.



Asiahan on toisaalta niin, että sinä olet sellainen kuin nykyään olet - siis kunnon ihminen - sen vuosi, mitä historiassasi on aikanaan ollut. Ehkä olet sen ansiosta vahvempi, suvaitsevaisempi, tervejärkisempi, käytännöllisempi - tai mitä nyt sitten oletkin. Taatusti sillä on ollut joku vaikutus, ja koska sinä nykyään et ole juoppo narkkari, kokonaisvaikutus ei ole voinut olla kokonaan huono. Olisit ehkä voinut päästä paljon helpommalla ilman noita teini-iän kokemuksia - omia tekojasi ja vanhempiesi tekoja - mutta me emme voi koskaan tietää, mitä sen tien lopputuloksena olisi ollut. Tämän tien lopputuloksena olet nykyinen sinä, ja sen me tiedämme olevan ihan ok. Niin että nyt siten vain hyväksymään se lapsuus ja teini-ikäkin.



Mitä tulee niihin juoruihin, niin anna niiden jo olla. Pikkukylissä sellaisia on aina, mutta se kertoo enemmän pikkukylien sosiaalisesta luonteesta kuin juorujen kohteista. Sinähän sanoit itsekin, eteivät ne kaikki edes olleet totta. Ne ovat suurimmalta osalta jo unohtuneet ja sikäli kuin eivät, sinä olet jo todistanut ne vanhentuneeksi tavaraksi. Olet jo "näyttänyt niille", että sinusta kuitenkin tuli ihan ok ihminen. Sen takia juorut ovat muuttaneet luonnettaan. Niissä ei enää kauhistella, kuinka kamala teini ja hunningolla sinä olet, vaan taivastellaan, kuinka sinulla "oli vähän vaikea murrosikä, mutta niin vaan sekin sitten sai asiansa kuntoon".



Jätä se omaan arvoonsa ja jatka elämääsi.

Ajattele, että mihin olisit voinut päätyä, ja millainen olet nyt. Olet tehnyt itsestäsi jotain muuta kuin mihin kaikki näytti johtavan, ja se on hienoa. kaikista ei olisi siihen, mutta sinustapa oli!



Jos sinä olit asuinpaikkasi puheenaihe ja kaikkien asiat tiedettiin, eikö myös vanhempiesi asiat tiedetty? Vanhat koulukaverisi ovat aikuistuneet ja kypsyneet myös, ja osaavat varmaan suhteuttaa asiat silloisiin kotioloihisi ja lähtökohtiisi. "Tosi vaikea nuoruus, mutta ei oo ihme! Mutta ihminen siitäkin tuli, ihme kyllä."

Ainoa oikea vaihtoehto on murhata kaikki valehtelijat. Ruosteisella varstalla.

En saanut unta kun pyörii taas nuo asiat päässä!!

ja vaihdat asuinpaikkaa ja vaikka nimeäkin. Aloitat alusta uudelta pohjalta.



Tai sitten vaan lakkaat märehtimästä vuosikymmenien takaisia tapahtumia ja mitä ihmiset susta ajattelevat.

Eri asia miten se tehdään.



Mulla on myös kamala nuoruus - narkkasin ja satutin itseäni, mutta ihan kunnon ihminen minustakin on tullut, vaikka sitä harva uskoi.



Koitan suhtautua myötätunnolla silloiseen itseeni, olin traumatisoitunut ja vailla tukea. Kuitenkin selvisin. Alkuun häpesin kovastikin menneisyyttäni, mutta enää sillä ei ole merkitystä, tiedostan kyllä mitä on ollut, mutta osaan ymmärtää itseäni tuolloin, ja olen ruoskinut jo ihan tarpeeksi itseäni vanhoilla asioilla - saman aikaa kuin sinäkin olen elänyt "normaalia" elämää eli vajaa 15v.



Ollaan omanlaisiamme ihmisiä menneisyytemme kanssa. Ei siitä ole pelkkää haittaa ollut, vaikka ei uskoisi. Olen menneen ansiosta paljon herkempi muiden ihmisten pahalle ololle ja kärsimykselle - tästä on ammatissani paljon etua. Olen myös hyvin avarakatseinen, koska tiedän, että ei ole yhtä ainoaa oikotietä onneen.

että "traumatonta lapsuutta ei olekaan". Ehkä se pätee vielä paremmin teini-ikään?



Ymmärrän, että menneisyydessäsi on asioita jotka mielelläsi pyyhkisit olemattomiin. Joku ehdotti että katkaiset yhteydet sen aikaisiin tuttavuuksiisi, ja ehkä niin olet tehnytkin...



Lohduttaisiko sinua ajatus, että suurin osa ihmisistä elää onnineen ja ongelmineen tätä hetkeä? Vaikka takana olisi häpeällisiä asioita, ne ovat häpeällisiä ensisijaisesti sinulle - ei varmaan joillekin muillekaan ole ollut herkkua, mutta itse tiedät paremmin. Ne ovat kuitenkin osa sinua ja kasvuasi - herranjestas, istut koneella ja viestittelet Vauva-lehden AV-palstalla. Jotain on täytynyt tapahtua!!!!!!





Tsemppiä sulle, kaikkea hyvää elämään ja hyväntntuisia valintoja. Kyllä se siitä!



=)

hyvääkin. Esimerkiksi en itse tuomitse muita kovin helposti, enkä osallistu pahan puhumiseen muista. Ja jos jostain vaikkapa puhutaan pahaa, niin usein puolustan tätä kohdetta. Tunnen myös sympatiaa niitä kohtaan, joita monet muut ei osaa tuntea.



MUTTA silti tää itsensä ruoskiminen on edelleen kuvioissa mukana, vaikka olen nykyisin ihan "kunnollinen" ja ollut sitä jo vuosia. Mutta jotenkin se ahdistaa, kun on tehnyt paljon tyhmyyksiä ja lisäksi olen ollut jonkunlaisena puheenaiheena pikkukylässä. Ja just nuo juorut - en tiedä todellakaan tarkkaan, mitä musta on puhuttu, mutta aika pahalta kuulostaa nuo hirviöjutut.



Asun jo ihan muualla ja tunnen vain pari ihmistä edelliseltä paikkakunnalta. Kuitenkin pelkään esim. törmääväni joihinkin vanhoihin koulukavereihin. Yleensäkin se, että on tullut "tuomituksi" muiden silmissä suurimmaksi osaksi perättömien juttujen takia tuntuu edelleen pahalta.



Välillä menee pitkiäkin aikoja etten mieti näitä juttuja ja sitten taas tipun jonnekin kuoppaan suremaan ja häpeämään :(



ap

jotenkin se, että leimaannuin "pahaksi, hirviöksi" tuntuu pahalta. Käytökseni oli kyllä aika ikävää (esim. näpistelyä, alkoholia...), mutta siis en kyllä koskaan ole ollut oikeasti paha (ihmisille, eläimille), on mulla aina ollut omatunto.

kun hän kertoo kaikista niistä järkyttävistä tapahtumista, joita hänen elämäänsä on sattunut. Häpeää ja nöyryytystä nuoruuden vuosina, mutta niin hän vain on elänyt. Eikä niitä asioita ole vuosikymmeniin enää muistanut kukaan muu.



Niin aika armollinen peittää jälkemme pikku hiljaa, palanen kerrallaan. Meistä itsestämme ne asiat eivät kenties koskaan lähde, mutta vähä vähältä, hitunen hituselta se kaikki tuntuu aina piirun verran paremmalta. Elämältä. Omalta elämältä. Sillä mitäpä sitä kieltämään, vaikeuksia, joita toiset kohtaavat enemmän kuin toiset. Häpeääkin. Siitäkin selvitään.



Ja nyt on hyvä.



Mitä voisikaan tapahtua, jos kohtaisit jonkun "vanhan" tuttusi? Muuttaisiko se elämääsi mitenkään? Etkö voisi vain iloisesti tervehtiä - ohi kiitävä hetki elämäsi virrassa.



Ja todellakin, kuinka paljon elät miettien menneisyyden ihmisten elämää? Niin, harva meistä kovinkaan paljoa.

ei varmaan mitään. Mutta jotenkin mieluusti olisin "näkymätön" heille ja jotenkin piilossa.



Onhan se totta, että aika varmaan auttaa.. ehkä toiset kymmenen vuotta, niin ei ahdista yhtä paljon?



Se on kumma, kun yrittää painaa taka-alalle ikäviä muistoja, niin ne väkisin puskee pintaan aina toisinaan, yleensä silloin, kun muuten elämässä on asiat ok.



Musta olis niin kiva, jos vois muistella vaikkapa nuoruutta, että "ne oli kivoja aikoja". Mä olen polttanut sillat lähes kaikkiin sen aikaisiin kavereihin ja kärsin edelleen häpeästä senaikaisten toilailujen takia. Mutta pakkohan tää on yrittää hyväksyä, mun nuoruus nyt meni näin :/ . Kunpa omilla lapsilla ei menisi. Toisaalta mun vanhemmat on ollut ihan hirveitä mua kohtaan (toisella dg. narsistinen persoonallisuushäiriö, se ehkä kertoo jotain) ja varmasti olen heitä tuhat kertaa parempi vanhempi mieheni kanssa.



Mitenhän sitä armollisuutta opettelis itseään kohtaan? Mun kotona meni huonosti, mua kohdeltiin huonosti, joten ei liene ihme, että mulla meni huonosti. Mutta silti sitä vaan häpeää.



Ja tiedän että tämä on tosi minä-minä-minä-tekstiä, mutta en vaan voi sille mitään, että nuo muistot ahdistaa.



ap