Muita joiden miehet eivät koskaan pyydä anteeksi?

edes tätä ketjua?

Välillä nalkutetaan puolin ja toisin, mutta ei me anella anteeksi. Voi olla, että päivä menee äkäisellä tuulella, mutta sitten taas seuraavana päivänä ollaan unohdettu koko juttu. Ei olla pitkävihaisia, mokia välillä sattuu.



En ymmärrä miten pahasti teidän puoliso loukkaa, kun täytyy pyydellä anteeksi. Minä en ole riitelijä luonne, jos toinen ärsyttää, yritän poistua ja mennä vaikka kävelylenkille, niin mieli tasaantuu. En tykkään, jos joku pyytelee minultakaan anteeksi, ihmisen luonteeseen kuuluu olla välillä muutakin kuin aurinko.

Ap



Jatkan vielä, mutta joskus haaveilen olevani sellainen elokuvien ja tv-ohjelmien "prinsessa" jota lepytellään hieronnoin ja kauniin sanoin ja sitten niin kuin lopuksi annan anteeksi. Toisaalta aina eläydy niin siihen miehen rooliin, että käy vihaksi jokainen nainen niissä, joka ei heti hyökkää miehen kaulaan...

Yhdessä on oltu 13 v.

Parasta aikaa mies on taas suuttunut jostain. Ei puhu mitään, nukkuu sohvalla. En jaksa enää, pitäkööt mykkäkoulunsa. Hakisin eroa heti jos voisin olla varma että ei ala tappelemaan lapsesta. Paremmin mulla menee jos ei tarvi elää tässä ahdistuksen ilmapiirissä. Lapsi ei toivottavasti tätä tajua, mutta oppii kyllä vähän omituisen perhemallin.

Miehes ollut aina tuollainen ja silti haluat olla sen kanssa. En ymmärrä napinaa.

... että mies ymmärtävästi lepyttää ja lepyyttää loukkaantuneen vaimonsa, helpottaa...



Meidän riidan anatomia aina on, että minä loukkaannun asiasta A, jonka mies on tehnyt tai jättänyt tekemättä



Seuraavaksi mies suuttuu siitä, että minä olen loukkaantunut asiat



Ja sitten minä huomaan olevani se, jonka täytyy lepyyttää hänet, jotta elämä jatkuu mukavasti. Vaikka alkutilanne oli siis se, että minä olisi kaivannut anteeksipyyntöjä tai lepytyksiä... Hassua, tai ei nimenomaan sitä, paremminkin outoa, mutta itsepähän menin naimisiin, vaikka nämä vaikeudet aavisitn ja tiesinkin oikeastaan...



AP

ARvaa vaan montako kertaa olen katunut, että tuli mentyä sen miehen kanssa naimisiin, vaikka vaaran merkit oli ilmassa nimenomaan tässä riitelyasiassa, jonka pitäisi olla tärkein taito parisuhteen onnen kannalta...



Minullte kuitenkin lupaus myötä- ja vastoinkäymisissä on pyhä, ja rakkaus tahdon ja päätöksen asia, mutta heikkoinan hetkinä kunte nyt alkaa tämä marmatus, josta pitäisi vain siirtyä ylitse mahd. pian miettien listan kanssa sitä pitkää listaa hyviä asioita. Joskus aina avioliittoleirillä ja sen jälkeen vähän aikaa on onnellinen tosissaan, että meillähän menee ihan hyvin, kun kuulee toisten jutuista, mustasukkaisuudesta, anoppiongelmista, päihde tai väkivalta jutuista, joita meillä ei ole ollenkaan. Niitä vain pitää niin itsestään selvyytenä, että vertaa vain toisten hviin puoliin... Pitäisi muistaa se arjessa, mutta joskus vaikea...

ja oikeaa elämää ei voi verrata.

Mulla on ihana mies, joka osaa ola kyllä inhottavakin... muttei ole läheskään niin ihana ku teeveen kukkapuskamiehet, tai semmonen psyko ku ne monesti tv-ssä on. Hää vaan ihan tavallinen mies, joka on ihminen vikoineen ja hyveineen. Onneksi kuitenkin terve mieleltään, ettei mikään sairaalloinen, narsisti tai -paatti.

Itsekki oon vikoineni tavallinen nainen ja inhimillinen ihminen, joka ei aina osaa olla niinku pitäs.

Mutta jos mies on epäreilu tai kelju, niin se on väärin!

Parasta aikaa mies on taas suuttunut jostain. Ei puhu mitään, nukkuu sohvalla. En jaksa enää, pitäkööt mykkäkoulunsa. Hakisin eroa heti jos voisin olla varma että ei ala tappelemaan lapsesta. Paremmin mulla menee jos ei tarvi elää tässä ahdistuksen ilmapiirissä. Lapsi ei toivottavasti tätä tajua, mutta oppii kyllä vähän omituisen perhemallin.

ja muistan vieläkin, kuinka kauhea se tunnelma oli... sen kyllä vaistoaa, vaikkei mitään tietäisikään :/ Suosittelen eroa, lapsesi ja sinä saatte paremman elämän.

eli mies ei anteeksi pyytele!Minä kuulema aloitan riidat.Avioeron kynnyksellä ollaan oltu pari vuotta jo.Lasten takia luovutan aina riidoissa ja herra on ylpeänä.Oltu 14v yhdessä.

... että mies ymmärtävästi lepyttää ja lepyyttää loukkaantuneen vaimonsa, helpottaa...

Meidän riidan anatomia aina on, että minä loukkaannun asiasta A, jonka mies on tehnyt tai jättänyt tekemättä

Seuraavaksi mies suuttuu siitä, että minä olen loukkaantunut asiat

Mitä siis teet kun loukkaannut asiasta A?

Entä olisiko (keksin tämän just, ehkä on käytössäkin) ideaa kummankin kirjoittaa itsenäisesti omaa riitapäiväkirjaa, johon kirjoitetaan riidasta kaikki kuten syy, tuntemukset, fiilikset, mitä sanottu, mitä uskoo toisen tuntevan ja haluavan, kuka on mielestäsi syyllinen, mikä pahensi, mitä olisi pitänyt tehdä jne?

Sitten käytte ne läpi kerran viikossa tai ehkä annatte täysin puolueettoman sivullisen verrata niitä. Ehkä oppisi jotain.

... että mies ymmärtävästi lepyttää ja lepyyttää loukkaantuneen vaimonsa, helpottaa...

Meidän riidan anatomia aina on, että minä loukkaannun asiasta A, jonka mies on tehnyt tai jättänyt tekemättä

Seuraavaksi mies suuttuu siitä, että minä olen loukkaantunut asiat

Mitä siis teet kun loukkaannut asiasta A?

Entä olisiko (keksin tämän just, ehkä on käytössäkin) ideaa kummankin kirjoittaa itsenäisesti omaa riitapäiväkirjaa, johon kirjoitetaan riidasta kaikki kuten syy, tuntemukset, fiilikset, mitä sanottu, mitä uskoo toisen tuntevan ja haluavan, kuka on mielestäsi syyllinen, mikä pahensi, mitä olisi pitänyt tehdä jne?

Sitten käytte ne läpi kerran viikossa tai ehkä annatte täysin puolueettoman sivullisen verrata niitä. Ehkä oppisi jotain.

Sä ilmeisesti haet sitä, että ap suuttuisi itse ensin turhasta. Ei se kuule niin mene: nämä murjottajamiehet eivät myönnä koskaan olevansa väärässä ja ovat yleensä muutenkin vähän niin kuin norsu posliinikaupassa. Esimerkiksi meillä mies saattaa esim. sanoa mua lihavaksi ja sitten suuttuu siitä kun suutun asiasta. Ei ole koskaan pyytänyt mitään oma-aloitteisesti anteeksi ja alussa jouduin jopa uhkaamaan avioerolla, ennen kuin tuli anteeksipyyntö jostain tosi törkeästäkin jutusta.

Lisäksi tähän syndroomaan kuuluu usein vielä se, että se oma muija on se, jolta viimeisenä pyydetään anteeksi, eikä muijan tunteita tarvitse muutenkaan ottaa huomioon. Otan jälleen oman esimerkin: ukko riehui mökillä hulluna suututtuaan lähirannalla remuavista turisteista ja pilasi kaikkien päivän. Soitti sitten kotoa muille sukulaisilleen ja pyyteli anteeksi, mutta suuttui kun kysyin, miksei pyytänyt multakin anteeksi käytöstään!

Ensin ihmettelen: " Meidän riidan anatomia aina on, että minä loukkaannun asiasta A, jonka mies on tehnyt tai jättänyt tekemättä" Mitä? Mieskö teillä aina toimii väärin? Entä jos miehesi odottaisi sinulta jotakin, mutta ei suutu, vaikka et täytäkään odotusta?



Ja sitten omaan asiaani:



Olen varmasti toisinaan norsu posliinikaupassa: temperamenttinen ja sananvalmis ja nyttemmin myös tietyllä tapaa jämpti ja vaativainen.



Lopetin automaattisen anteeksipyytelyn, koska aikanaan minä poikkeuksetta aloitin erimielisyyksien selvittelyn. Minä pyysin suhteemme alkuvaiheessa anteeksi jopa sitä, kun suutuin siitä, että naiseni vietti yön eksänsä kanssa. Moni muu olisi varmaan lopettanut suhteensa siihen paikkaan. Ja tosiaan: vaikka yhteistä elämää on sen jälkeen jatkunut viitisentoista vuotta, täysi luottamus on suhteesta puuttunut. Kun minä sitten petin, puoliso oli kirjaimellisesti nyrkit pystyssä vaatimassa anteeksipyyntöä. Ja kun isompana käytin voimaa sen verran, että pistin nyrkkisankarin rappukäytävään jäähylle, minua katsottiin hitaasti jopa perheneuvojan vastaanotolla. Sittemmin pyysin anteeksi pettämällä aiheuttamaani pahaa mieltä, mutta vieläkään en ole pyytänyt anteeksi sitä, että laitoin naisen rappukäytävään. Vieläkään tuo ihminen ei ole pyytänyt anteeksi omaa pettämistään tai sitä että löi minua, vaan aina törmään selityksiin: niin mutku ja ei me mitään mutku.



Pyydän edelleen anteeksi, ja voin pyytää ensin etenkin silloin kun itsestänikin tuntuu, että riita aiheutui äkkipikaisuudestani. Mutta enää en suostu nöyristelemään. Se ei ole vilpitöntä anteeksi pyytämistä. Ja edelleen olen sitä mieltä, että naisella - vaikka onkin pienikokoisempi - ei ole oikeutta hyökätä kimppuuni. Ja hän tietää vuoren varmasti löytävänsä itsensä vastakin moisen temppuilun jälkeen rappukäytävästä. Onneksi ei ole ollut aiheellista, ja nyttemmin elämänmeno on sentään tyyntynyt aika tavalla. Todennäköisimmin moiseen ei enää tarvitse ryhtyä.



Näkisin, että isoissa asioissa anteeksipyyntö ja -anto ovat eräänlainen hyvän kierre. Ensin tunnustellaan, että joko toinen on valmis käsittelemään asiaa ilman nöyryyttämisen halua tai kohtuutonta puolustelua. Jos vähäisetkin myönnytykset johtavat torjuntaan, tilanne ei vain ole valmis käsiteltäväksi. Anteeksiannolla näen olevan kaksi erilaista merkitystä: yhtäältä se on osoitus halusta selvittää asiaa ja toisaalta halu jatkaa ihmissuhdetta. Joskushan käy niin, että ongelmaa selvitetään, mutta todetaan, ettei suhdetta enää voi jatkaa. Silloin kai parasta on tavallaan ehdollinen sovinto. Todetaan tapahtuneet asiat ja se, millaisia muutoksia on tehtävä, että suhde voi jatkua.



Arjen pikkuasioissa anteeksipyyntö ja -anto lienevät vähäisempiä. Kyllähän meistä useimmat osaavat vaikkapa ruuhkassa pyytää anteeksi, jos tulevat töytäisseeksi toista ihmistä ilman omaa aikomustaan.



Minusta tärkeintä on sovinto. Teon mahdollinen hyvittäminen voi olla tarpeen sekä tekijälle että loukatulle, mutta mikään hyvitys ei ole riittävä, ellei tuloksena ole sovintoa.

Aloite tuli aina minulta. Mies saattoi pyytää, lepyttyään, anteeksi jotain tekoaan, mutta on sekin kuluttavaa, kun itse joutuu aina olemaan se sovinnon hieroja. Ei se voi enää pitkän ajan päästä tulla edes erityisen vilpittömästi, kun ei koe tehneensä väärin, silti joutuu avaamaan keskusteluyhteyden lepyttelemällä. Kun keskusteluyhteys on auki ja mies saatu puhumaan, miten HÄNTÄ oli kulloinkin loukattu, niin ei voinut kun suu auki ihmetellä, että etkö enää muista mistä koko juttu sai alkunsa. Miksi minulta ei pyydetä anteeksi?? Todellakin, anelin keskustelemaan jopa sen jälkeen, kun sain turpaani. Miehelle tuli sen jälkeen joku henkinen lukko ja siitä tuli tosi kylmä mua kohtaan, kai sitä hävetti niin paljon että oli helpompi olla viileä ja sanoa, että mun syytäni, mitäs ärsytin. Minä itkin huuli auki ja verta valuen, että puhutaan edes. Hyi, jos en itse voi arvostaa sitä naista joka silloin olin, niin tuskin (ja näköjään ei) mieskään.



No se on onneksi mennyttä, mutta tiedän kyllä ap, miten sitä kaipaa sitä tunnetta, että toinen haluaa lepytellä ja saada anteeksi ja sinut hyvälle päälle. Sitä tunnetta, että minulla on OIKEUS suuttua ja kai sitä jokainen kaipaa, että toinen välillä hieroo sovintoa. Tässä tietysti tärkeä taito on myös osata antaa anteeksi, eikä vaan pitkittää toisen kurjuutta, että anele vielä niin ehkä sitten... Mykkäkoulu se vasta raastavaa onkin.



No, nyt mulla on ihana, tasapainoinen ja -arvoinen parisuhde, jossa anteeksi pyytäminen ei ole mikään tappion merkki. Riidellään ja huudetaan (harvoin tosin, yleensä asiat jutellaan läpi vaikka hieman kiihtyneenäkin - uutta tämäkin minulle aiemman suhteen jälkeen, ihana myös huomata että minäkin osaan riidellä nätisti ja "oikein"), sitten hetki omissa oloissa rauhoittumista ja sitten kumpi ikinä ehtii, tulee puhumaan. Anteeksi pyydetään puolin ja toisin, eikä mitään epämääräistä "no sori nyt", vaan tarkasti nimeten, "anteeksi kun painostin, anteeksi kun peruin suunnitelmamme, anteeksi kun sovin jotain sinulta kysymättä". Minusta se on tärkeää, ja sitä olen opettanut lapsellekin, että nimeää ääneen sen, mitä pyytää anteeksi, vain sitä kautta voi tietää, mitä antaa anteeksi. Anteeksi ei ole mikään yleispätevä tilanteenlaukaisijaheitto, vaan sitä pitää ihan oikeasti tarkoittaa.



Tsemppiä kuitenkin, jos teillä on suhteessa paljon muuta hyvää niin olkoon tämä miehesi lapsus. :)

eli koko 14-vuotisen parisuhteemme aikana on pyytänyt kaksi tai kolme kertaa.



Mitään pikkujuttuja (siis hänen mielestään) ei pyydä. Ja mitään kukkia ja mateluja on turha odottaa;)

Eikä! Melkein purskahdin itkuun kun googlaillessa löysin kohtalotovereita 😢 Luulin että oon itse vaan niin huono ettei multa tarvii koskaan anteeksi pyytää, tai etten saa koskaan suuttua mistään

Vierailija kirjoitti:

... että mies ymmärtävästi lepyttää ja lepyyttää loukkaantuneen vaimonsa, helpottaa...

Meidän riidan anatomia aina on, että minä loukkaannun asiasta A, jonka mies on tehnyt tai jättänyt tekemättä

Seuraavaksi mies suuttuu siitä, että minä olen loukkaantunut asiat

Ja sitten minä huomaan olevani se, jonka täytyy lepyyttää hänet, jotta elämä jatkuu mukavasti. Vaikka alkutilanne oli siis se, että minä olisi kaivannut anteeksipyyntöjä tai lepytyksiä... Hassua, tai ei nimenomaan sitä, paremminkin outoa, mutta itsepähän menin naimisiin, vaikka nämä vaikeudet aavisitn ja tiesinkin oikeastaan...

AP

Ap! Nyt olen häkeltynyt. Aivan kun omasta kokemuksestani nämä sinun viestit. Meillä suhdetta 5 vuotta takana ja nyt olen vakavasti alkanut miettimään kestänkö tätä piirrettä. Toisaalta haluan uskoa että tällaisesta voisi oppia pois. Kyllähän asioista täytyy osata puhua. Mutta kaikista mielenkiintoisinta olisi kuulla millaisesta perheestä miehesi on? Oma mies perheestä, joka vaikuttaa ulkopuoliselle oikein onnelliselta ja iloiselta ja mukavalta, mutta kun sisäpiiriläisenä alat ymmärtää dynamiikkaa paremmin, tajuat, että ongelmista ei uskalleta puhua, tai sitten jos jostain esim. Mies vanhemmilleen sanoo, vanhemmat loukkaantuvat verisesti, eivätkä siis osaa rakentavasti keskustella edes suht helpoista ongelmista. Omassa perheessäni on ollut myös sellaista puhumattomuuttam mutta kapinoin teininä sitä vastaan niin kovasti, että lopulta puheyhteys on löytynyt. En kestä phhumattomuutta (ja etenkään sitä selän takana voivottelua, joka tästä puhumattomuudesta usein seuraa)

Muutama vuosi sitten olisin varmasti sanonut että ei pyydä. Olin toki itsekin melko huono pyytämään anteeksi. Nykyisin välillä yllätyn kun mies itse huomaa loukanneensa ja pyytää anteeksi, ilman että asiasta tarvitsee keskustella sen enempää.

Mieheni ei koskaan pyydä mitään anteeksi. Esim kerran kun fyysisesti kävi käsiksi, ei edes silloin pyytänyt anteeksi eikä myöntänyt tehneensä mitään väärää. Viimeksi muutama viikko sitten haukkui mut perusteellisesti. Ei tietenkään myöntänyt sanoneensa mitään pahasti eikä pyytänyt anteeksi. Minä sitten sain rauhan maahan pyytämällä lopulta anteeksi, että loukkaannuin hänen sanoistaan.

On ihan utoptistinen mielikuva, että mies jotenkin hyvittelisi riidan jälkeen tai toisi kukkia tms. Hän päinvastoin pitää mykkäkoulua, kunnes mä olen hyvitellyt tarpeeksi.

Nyt ollaan oltu vuosi naimisissa, mutta en kehtaa erota, kun osa ihmisistä tuomitsee pikaerot (vrt tuo toinen ketju alle vuoden avioliitoista). Tämä outo suhde alkoi vasta häiden jälkeen, sitä ennen oli mielestäni aika normaalia. Vaikea edes muistaa enää niitä aikoja ennen viime kesän häitä, mutta ennen naimisiin menoa olimme joka tapauksessa onnellisia ja mies oli ihana ja täydellinen.