Miltä tuntuu olla onnellinen vauvastaan...?

se onnen huuma tuli laitoksella, mutta ei heti vauvan synnyttyä. Ensimmäiset tunnit vauva tuntui melkein pelottavalta ja olin jotenkin typertynyt siitä, että pieni kitisevä nyytti oli minun. Olin todella väsynyt, ja hoitajat halusivat viedä vauvan yöksi kansliaan hoitoon, että saisin nukkua rauhassa. Sillä sekunnilla kun vauva kärrättiin pois huoneesta, alkoi ahdistamaan. Pyöriskelin sängyssä kymmenen minuuttia ja hipsin hakemaan vauvaa. Heti kun sain vauvan takaisin syliin, tunsin aivan valtavaa helpotusta ja niin suurta rakkautta, etten ollut sellaista koskaan tuntenut mitään tai ketään kohtaan. Jotenkin se hetken erossaolo ehkä toi tunteen pintaan. Edelleenkin ahdistun, jos joudun olemaan pitkään erossa lapsesta (nykyisin 2,5v), vaikka arki kotiäitinä onkin välillä rasittavaa, eikä sitä rakkaudentunnetta joka hetki niin muistakaan.



Minäkin juttelisin kyllä tusta mahdollisesta masennuksesta neuvolassa. Jo ihan pelkkä keskustelu saattaa jo auttaa, ja useimmilla paikkakunnilla juuri tuoreiden äitien masennukseen saa hyvin hoitoa.

Ei kyse ole suorittamisesta



Tunnustele tunteitasi. Avaudu niille, salli itsesi tuntea mitä tunnetkin ja koeta nimetä se, ja sitten pudottaudut siitä, luovutat sen pois ja katsot mikä tunne nyt nousee pintaan. Kun näin teet tarpeeksi usein (ehkä kertakin riittää), voi olla että se jokin, mikä nyt estää rakkauden tunteita, väistyy ja huomaatkin ylläten tilaa rakkaudelle. Tunteittesi takana voi olla oma kokemuksesi vauvana. Mitä arvelet, miten äitisi suhtautui tai millaista hänen elämänsä oli, kun synnyit. Hyväksy tunteesi. Itse olen päässyt kaikenlaisesta hanklasta edelläkuvatulla tavalla eli sallinut itselleni tunteeni ja tuntenut ne ja sitten luovuttanut ne pois.

Esikoisen kanssa en jotenkin osannut nauttia, ainakaan samalla tavalla kuin toisen lapsemme vauva-ajasta. Imetys ei onnistunut ja muutenkin stressasin kaikesta, tai ehkä suurin juttu oli se muutos mikä elämään tuli vauvan myötä. Ja se etten osannut vauvaa rauhoittaa enkä aina tiennyt mistä itku johtuu.

Nyt kuopuksen kanssa vauvat ovatkin alkaneet tuntua niin ihanilta. Nautin niin kun saan painaa poskeni vauvan pehmeätä poskea vasten, ja sitä ensihymyä ei unohda koskaan. Hän on vaan niin suloinen mussukka, että alkaa tehdä mieli vielä yhtä vauvaa..... Imetys onnistui tällä kertaa, joten vauvan rauhoittaminen on helppoa, tissi vaan suuhun!

Vauvakuumetta mulla ei ole koskaan ollut, paitsi nyt alkaa tuntua todella haikealta kun olemme puhuneet miehen kanssa että nämä kaksi lasta riittävät meille. Olisi ihana kokea tämä vielä kerran.

Älä huolehdi. Minä en ainakaan ole ollenkaan huolissani sinusta. Päin vastoin; kun tämän prosessin käyt läpi ja rentoudut, uskon että alat todella nauttia äitiydestä kunhan lapsi kasvaa.



Sun lapsella on asiat niin hyvin kuin pienellä ihmisellä voi olla; on vastuulliset, turvalliset vanhemmat. Ei tarvitse kärsiä nälkää tai kylmää, ei tarvitse pelätä. Se on jo enemmän kuin suurimmalla osalla ihmiskunnan lapsista. Hänellä on teidän kanssa hyvä olla ja onnellinen elämä.



18

Mua alkaa ihan itkettää, kun luen näitä. Ehkä mun pitäis uskaltaa puhua tästä esim. neuvolassa tai jonkun kaverin kanssa, kun kerta tuntemattomatkin ihmiset osaavat olla ystävällisiä tän asian tiimoilta.

mutta en kuitenkaan ole koskaan ajatellut että äidin pitäisi olla kokoajan onnellinen lapsestaan ja kokea jotain ylimaallista yhteenkuuluvuutta lapsen kanssa. Kyllä minusta nykymaailma hyväksyy kaikki tavat olla äiti. Enemmän lastenvaateblogien täydellisille äitiliineille kauniissa siistissä kodissa täydellisin elämineen hymyillään oikeassa elämässä, jossa äitien tuntee menee vuoristorataa uupumuksesta sinne täydelliseen onnentunteeseen. Erästä tuttua äitiä lainatakseni miten voi samaa lasta rakastaa ja vihata niin kauheasti, miksi sitten ei voi vain rakastaa omalla tavallaan, ap:n mielestä laimeasti, jos on sellainen ihminen, tunteet kun on aina oikeita.

ihan hyväkin ajatus pyytää neuvolan kautta jutteluaika psykologille tai puhua vaikka terkkarillekin. Itse pyysin jutteluajan psykiatriselle sairaanhoitajalle toisen lapsen raskausaikana, kun tuntui että en osaa iloita raskaudesta kuten pitäisi (menetin raskausaikana läheisen ihmisen ja se + perinnönjako vei jotenkin kaikki voimat). Siitä oli tosi paljon apua, se auttoi luopumaan turhasta syyllisyydestä ja oloni oli noiden keskustelujen jälkeen paljon parempi.



Kaikkea hyvää! :)

4

Jotkut asiat kasvavat kuvitelmissamme niin suuriksi että voi olla todella suuri pettymys kun asia tulee vastaan sellaisena kuin on eikä niin suurena kuin kuvitelmissamme oletimme.





JA kun naapurin Riittakin ihan pillahti itkuun onnesta ja kaikki muuta paitsi en minä.



JA onhan ihmisiä jotka kuorossa liioittelevat asuioita..



JA on ihan normaalia sekin että ei koe mitään sen suurempia tunteita uuteen ihmiseen jota ei vielä tunne.

Sanoisin myös, että tunne huoletta mitä tunnet, vaikka ne ei vahvoja tunteita olisikaan. Ei kukaan voi määritellä, miltä äidinrakkauden pitäisi tuntua tai koska sen pitää alkaa tuntua joltain eriskummallisen suurelta. Sinä et ole kokenut ehkä sitä läikähtelevää, kaiken alleen kaatavaa onnen ja rakkauden tunnetta kun lapsesi syntyi tai sen jälkeenkään (mitä ehkä odotit) - sinä voit kokea jotain vahvaa, lujaa, hiljaista rakkautta, josta vain itse pelkäät, että se on "laimeaa".



En minäkään ole koskaan kokenut erityisen suurta onnen tunnetta, siis sellaista että järki meinaa lähteä. Mutta rakastanko lastani lujasti - voi kyllä. Meidän rakkautemme nyt vain on tällaista.



Kun esikoiseni syntyi, en todellakaan puhjennut itkuun enkä tuijotellut häntä rakastuneena. Ehei, minä olin tyytyväinen siitä, että MINÄ olen tehnyt sen, minä tein suurenmoisen uroteon. Minä synnytin. Nyt, haluaisin levätä... Lapsi oli suloinen ja olin koko ajan huolissani hänestä, jopa niin, että mieluusti annoin hänen nukkua vauvalassa ja itse omassa sängyssäni (hei, olinhan juuri Synnyttänyt!)... Kotiin lähtiessä iski ahdistus - meidän kaksinkeskinen elämä miehen kanssa on juuri heittänyt häränpyllyä, eipä lähdetä enää yöllisille ajeluille (no, välillä lähdettiinkin, kun ei se pieni ihminen suostunut nukkumaan muuten...), ei saunota yhdessä piiiitkään aikaan, ei tehdä samoja juttuja. Vaikea siinä oli kokea pelkkiä onnen tunteita, kun välillä otti niin kovasti päähän!



Ihan samoin koin, että ihmiset varmaan ajattelee, että en rakasta riittävästi. Oikeastiko nuo kaikki äidit täällä muskarissa noin lujasti rakastavat vauvojaan, eikö kukaan muu koe, että heitä riistetään...?? Sitten vaan piti itsekin olla niin omistautuvaa äitiä, ettei vaan näytä huonolta.



Nyt tarkemmin ajateltuna, ehkä joku muukin koki ajoittain samoja tunteita, mutta silloin, kun vauvat oli siinä pieniä, niin ei niistä voinut puhua. Nyt voi, kun se "vauva" on jo 9.



En tiedä missä välissä se kiintymyksen sekainen ärsytys ja muut tunteet vaihtuivat tähän lujaan Äitiyteen ja syvään rakkauteen ja varmuuteen siitä, että tuon ihmisen eteen minä antaisin kaikkeni. Niin siinä on vaan käynyt, en ole enää viimeisinä vuosina pohtinut tai kuvitellut, mitä muut minulta odottavat. Minä olen lapselleni paras äiti, sen tiedän ja sen kuulen usein hänen suustaan, ja olen ihan varma, IHAN varma että sinä olet juuri sitä omalle vauvallesi. =)

Mulla on kaksi lasta, 3-vuotias ja sitten 8 kk vauva. Esikoisen kanssa olosta aloin nauttia, kun hän täytti vuoden. Ja oikeastaan rehellisesti sanoen vasta nyt, kun hänellä on viikon päästä nuo 3 v synttärit, olen vakuuttunut siitä, että lapsen hankinta oli hyvä juttu. Tai siis tarkoitan, että tähän saakka on aina välillä mieleen pompannut että olikohan tää nyt hyvä juttu ollenkaan ja olen kaivannut menetettyä vapautta. Mutta nyt olen ehkä jo unohtanutkin millaista elämä ennen oli ja toisaalta oppinut ottamaan sitä omaa aikaa tarvittaessa kokematta siitä syyllisyyttä. Ja tätä kautta alkanut nauttia lapsistani.



Toisen lapsen kohdalla ekat 6 kk oli suoraan sanoen pakkopullaa, mutta nyt kun hän on oppinut konttaamaan, päivärytmi on selkeytynyt (unet ja ruoka-ajat), huomaan joskus jopa ajattelevani että tuo pikku aarre kasvaa suorastaan liian nopeasti ja yritän tarttua joka hetkeen, kun tiedän esikoisen perusteella että se tosiaankin kasvaa niiin nopeasti. Kohta on kesä eikä meillä enää ole vauvaa.



Rakastan lapsiani syvästi, mutta olen sitä mieltä, että en ole ns. vauvaihminen, eikä siinä ole mitään vikaa. Lapset muuttuvat koko ajan kivemmiksi, kun oppivat puhumaan ja kommunikoimaan ja heidän kanssaan voi ihan oikeasti tehdä kaikenlaisia kivoja juttuja. Eli mun kokemus on se, että ei sitä vauvahuumaa kaikille tule, mutta ei se tarkoita että joku olisi pielessä. Toki mulla imetyshormonit vaikuttavat mielialaan, esikoisen jälkeen tuntui, että sain tietyllä tavalla oman itseni takaisin, kun imetys loppui. Nyt imetän kuopusta vielä 1 krt /vrk ja odottelen josko hän kohta itse lopettaisi sen yhdenkin kerran. Ja myös synnytyksen jälkeinen masennus voi syödä ilon.

En lukenut tätä ketjua, muta ehkä sulle on kerrottu, että lapsen ja vanhemman välisiin vuorovaikutusongelmiin saa apua.

Meillä kun viisi vuotta kärsimme lapsettomuudesta. Kyllä sen jälkeen kun oman vauvan saa, ja kaikki menee hyvin, niin osaa olla onnellinen lapsesta.

Ei se lapsettomuustausta aina sitä onnenhuumaa takaa. Minun hyvä ystäväni sai vauvan hoidoilla (IVF) ja tämä ystäväni masentui vauvavuoden aikana. Vauva oli vaativa, ja ystäväni odotukset lapsiperhe-elämän täydellisestä onnesta romuttuivat ankeaan realismiin.

Ihailin häntä kyllä muuten, mutta kun sain seuraavan ja sitä seuraavan lapsen niin menin siitä vauvan tuoksusta ihan sekaisin. Sitten vasta ymmärin mistä puhutaan.



Se on kuin huumetta, sellainen pehmeä ja lämmin pötkylä, joka aiheuttaa onnellisuuden huuman päässä.

Se, että edes pohdit asiaa, osoittaa minusta että rakastat lastasi.



Itse olen kasvanut pikku hiljaa äitiyteen. Esikoisen kanssa oli rankkaa (koliikkia, väsymystä, unettomuutta, masennusta) ja stressasin ihan hirveästi, olenko hyvä äiti ja tunnenko oikeita tunteita. Vauva-aika oli lähinnä pelottavaa, enkä kokenut alkuhuumaa. Rakkaus tuli pikku hiljaa, kun vauvaan sai enemmän kontaktia. Syyllistin itseäni siitä, etten kokenut tuota huumaa.



Kakkosen kanssa on ollut paljon helpompaa, koska olen jo valmiiksi äiti. Olen tuntenut tuota pökerryttävää onnea katsellessani vauvaani ja imettäessäni häntä ja luulen sen johtuvan siitä, etten tavallaan odottanut liikoja. En ajatellut, että minun pitää tuntea niin tai näin. Tiesin, että rakkaus tulee, joko heti tai sitten myöhemmin.



Esikoisen kanssa äidit ovat usein liian itsekriittisiä. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa tuntea kiintymystä vauvaan, kunhan huolehtii tämän tarpeista.



Minun ohjeeni olisi, että rentoudu. Usko olevasi kyllin hyvä äiti. Vauva on persoona, johon tutustuu pikku hiljaa, ja joskus rakkaus ottaa aikansa. Samoja tunteita on varmasti monella, mutta niistä on vaikea puhua etenkin esikoisen ollessa kyseessä. Muutaman vuoden päästä et edes osaisi kuvitella elämää ilman lastasi!



Aurinkoista kevättä!