oletko erityinen äiti?

Aikoinaan kun lapsettomuus oli päälimmäisenä ajattelin olevani lapseton. Tuska ei kadonnut vaikka sain pojan. Nyt tunnen edelleen olevani lapseton, mutta siltikin äiti. Äitinä olo ei ole vienyt minusta pois tiettyja kokemuksia, vaikka ne ovat jo hautautuneet äitinäolon arjen alle.



Nyt toista lasta adoption kautta haaveillessani, luulen toisen lapsen asettuvan arkeemme lapseksi meidän perheeseen ja minun jatkavan rooliani äitinä. Tulen mielelläni jakamaan kokemuksia toisten adoptioäitien kanssa, mutta adotio ei tule olemaan ensisijainen syy olla yhteydessä muihin äiteihin ja lapsiin.

vaan odotamme lapsitietoa. Mutta nyt ajattelen niin, että tiettyjä adoptioon liittyviä erityispiirteitä on hyvä tietää ja tiedostaa, mutta itse äitiys ei liene niin erityistä tai erilaista. Tarkoitan, että on hyvä tietää etukäteen, että mihin asioihin lapsessa kiinnittää huomiota, ja monet niistä ovat kyllä sellaisia, mihin biolapsen kanssa ei välttämättä tarvisi.



Ehkä silläkin tulee olemaan jotain merkitystä, että lasta on odotettu niin pitkään.



Enkä nytkään ajattele, että pelkkä lapsensaantitapa riittäisi siihen, että olisin aktiivisesti tekemisissä jonkun ihmisen kanssa. Täytyy olla muutakin yhteistä. Varmaan saman maasta adoptoineisiin tulee pidettyä jonkun verran yleisiä yhteyksiä lapsen takia, mutta että lasken jonkun ystäväkseni, niin siihen ei adoptio riitä.



Ja toki on hyvä, että on vertaistukea, joiden kanssa puida mahdollisia adoption takia eteentulevia asioita, ihmisiä jotka ymmärtävät miksi joku juttu mietityttää heti koska ovat käyneet läpi saman. Olen nytkin puinut jotain ystävieni kanssa, joilla on biolapsia, ja siinä joutuu aina selittämään hetken taustaa.



Vertaan tätä siihen, että varmaan bioäidit ovat saman elämäntilanteen takia tekemisissä samaan aikaan kotona olevien muiden äitien kanssa hiekkalaatikolla, leikkipuistossa ja jossain äiti-lapsi-ryhmässäkin, mutta syventyykö joku tällainen tuttavuus ystävyydeksi, niin ei varmaan aina.



Minä ajattelen, että seminaarit ym. on toki järjestetty adoptiovanhemmille, koska heidän lapsillaan on samantyyppisiä kokemuksia, eikä siksi, että adoptiovanhemmat olisimme samanlaisia.

Minusta adoptiovanhemmuudesta tekee " erityistä" juuri nuo lapsen taustaan, kiintymyssuhteeseen jne liittyvät asiat, jotka adoptiovanhemman elämään kuuluvat, näitä ei välttämättä bilogisen lapsen kanssa joudu miettimään samalla lailla. Siksipä itse koen tosi tärkeänä yhteydenpidon toisiin tuntemiini adoptiovanhempiin. Joistain on vuosien varrella kasvanut jo ystäviäkin. Sinänsä meidänkin lapsiperheen arjessamme ei mitenkään päivittäin näy mitään erityistä vanhemman tai lapsen osalla, mutta kansainvälisesti adoptoineena me muutumme kyllä aina " erikoiseksi" perheeksi muiden silmissä saman tien, kun ovesta ulos astumme.



Mutta yksi tärkeä asia minusta on se, että lapsella olisi kontakteja muihin adoptoituihin lapsiin / nuoriin, niin että hän kasvaisi tietoisena siitä, että ei ole maailman ainut tällä tavalla perheeseen lapseksi tullut lapsi. Paikalliset adoptiotapaamisethan tarjoavat tähän yhden hyvän ratkaisun, lapsille ja vanhemmille.

suurin osa ulkopuolelta pitää minua erityisenä äitinä. En tiedä, mutta luulen että adoptiolapsen kanssa törmää aina muiden kysymyksiin (tuntuuko omalta, onko ollut vaikeaa, mitkä ovat lapsen tausta, olet hyväntekijä-äiti..). Tietysti ongelma on pienempi jos liikkuu tutuissa porukoissa, mutta esim. äitikerhot jännittää. Valmiiksi jo ajattelen, että loukkaannun lapsen puolesta jos kysellään liikaa. Tai entä jos toiset äidit ei anna lapsiensa leikkiä minun lapsen kanssa?? Tai unohdetaanko biologinen lapseni täysin, kysellään aina vaan adoptiolapsesta ja ihastellaan hänen ulkonäköänsä tms.. Paljon mietittävää!

lukea ajatuksianne. Minulle aivan uuden kulman tähän problematiikkaan toit, Marita, kun puhuit " lapsettomana äitinä" olemisesta. En ole varma, ymmärsinkö oikein, mutta ajatteletko itseäsi yhtaikaa lapsettomana ja adoptioäitinä?

Se on tietysti totta, mistä muut huomauttivat, että adoptioäitien lapsia yhdistää jokin ja sitä kautta meitäkin. Minun pohdintani johtuvat osaksi myös siitä, että adoptiolapseni on ainokaiseni, enkä pysty vertamaan, mitä olisi olla biolapsen äiti. SIksi esim. tuttujen bioäitien kanssa keskustelu on kiinnostavaa, että saan jonkinlaista taustaa sille, miten lapsen kanssa " yleensä" ollaan, että saisin tietoa siitä, mikä meillä kenties johtuu juuri lapsen taustasta (niiden ilmiselvien asioiden lisäksi). Meidän neitimme on hyvin tietoinen biologisesta äidistään (meillä on kuvakin hänestä) ja hänellä on omasta mielestään kolme kotiakin (minun luonani, ex-mieheni luona ja synnyinmaansa lastenkoti) - toisaalta hän ei mitenkään vaali etnistä taustaansa, vaikka sitä meidän ympäristössämme kovasti ihastellaankin (myös hänen ulkonäköään). Hän ei myöskään erityisemmin halua tehdä tuttavuutta tapaamiensa adoptiolasten kanssa (hän on tavannut heitä paljon: koulussa, musiikkiopistossa, ystävien luona yms) Minusta hän kaikenkaikkiaan haluaa keskittyä olemaan suomalainen muualla syntynyt lapsi, ei muualla syntynyt Suomessa asuva lapsi... TÄmä on niin monisäikeinen asia, ettei se ole kunnolla edes vielä hahmottunut minulle... Tämä liittyy siihen suurempaan kokonaisuuteen, miten ulkomailta adoptoitu lapsi ja hänen vanhempansa rakentavat lapselle identiteettiä, miten lapsen " erilaisuutta" voidaan korostaa silloinkin, kun tarkoitetaan hyvää ja halutaan auttaa. ..

TÄssä äidin " erityisyys-kysymyksessä" on tietysti naiiviuttakin: totta kai olen erityinen esim. juuri siksi, että tiedän tyttärelläni olevan ainakin bioäidin jossakin, ja tytön haluvan tavat tämän joskus, tiedän, että suuret elämänmuutokset ovat hänelle erityisen rankkoja, koska hän on jo vauvana kokenut suurimman mahdollisen surun: äiti hylkäsi jne. Ehkä kysymys onkin enemmän siitä, että en välitä tästä erityisyydestä. Se ei ole minulle negatiivista eikä positiivista, se vain on. Keskeisin asia kuitenkin on minun ja tyttäreni yhteinen elämä

Minulla on biolapsi ja toivottavasti jonain päivänä myös adoptiolapsi. Itse koen että äiti on lapselle äiti, äiti ei ole erityinen lapsen alkuperästä johtuen, sen sijaan lapsi on tässä suhteessa " erityinen" . Mutta se on vain yksi " erityisyyden laji" , riippuu miten haluaa luokitella. Biolapsissakin on " erityisyyksiä" , esim. jokin vamma, sairaus tai lahjakkuus (joita voi olla myös adoptiolapsella), jolloin vanhemmat tai lapset voivat kaivata vertaistukea.



Mielestäni on turha pelätä sitä, että muut pitäisivät erityisenä. Adoptiotausta varmasti herättää kiinnostusta, mutta miksi kysymyksistä pitäisi loukkaantua? Itse kävin lapseni kanssa avoimessa päiväkerhossa, jossa kävi myös muutama adoptiolapsi. Koska asia kiinnosti minua, olin halunnut kysellä äideiltä adoptiosta, vaan enpä uskaltanut kun en heitä kovin hyvin tuntenut, juuri siksi etteivät mahdollisesti loukkaantuisi. Lapset kyllä leikkivät keskenään rodusta riippumatta, enkä kyllä osaa kuvitella että nykypäivänä kukaan kieltäisi lapsia leikkimästä vaan koska toinen on jostain muualta.

Olen joutunut miettimään hyvin paljon lapsettomuutta hoitojen takia ja samalla neuvonnan aikana. Olen ilmaissut asiaa näin että olen menettänyt jo kaksilasta: yhden, koska emme mieheni kanssa ole saaneet täysin biologisesti yhteistä lasta, yhden keskenmenossa. Poikani ei korvaa näitä kumpaakaan, vaan on oma itsensä. Lapsettomuus on minulle edelleen vaikeus toteuttaa haluamaansa perhettä.



Nyt adoptioäityittäkin odotellessa tietyllä tavalla koen olevani lapseton. Lapsettomuus on minulle ollut niin kova kokemus, että se tulee pysymään aina mukanani. Samalla se on pistänyt miettimään tarkemmin mitä on äitiys ja mikä on perhe. Olen tullut suvaitsevanmmaksi perheen ja myös äityiden suhteen. Äitiys on minulle nykyään ennen kaikkea varauksetonta rakkautta ja huolenpitoa lasta kohtaan. Siksi voin olla lapseton äiti, olen oppinut että lasta voi rakastaa suunnattomasti vaikka hän ei ole biologisesti oma.



Adoptioäitiys tuo uuden ulottuvuuden asiaa ja joudun miettimään lapsen kiintymistä, kulttuuria yms. minulle uutta. En voi tulevaisuudessa ilmaista olevani lapseton adoptioäiti, sehän tarkoittaisi etten ole saanut adoptiolasta, mutta tavallaan jatkan olemista lapsettomana äitinä. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaa.



Arvatkaa vain kuinka tarkkaan jouduin selostamaan asiaa neuvonnassa, otta sosiaalityöntekijät ymmärsivät asia. Suruni olen surrut, mutta pois elettyä elämää ei minusta voi pyyhkiä.

Mainna. Selkeä analyysi. Hyvä myös, että otit esille tuon erityisyyden pelon. En minäkään sitä mitenkään pelkää, en pelkää uteliaita kysymyksiäkään - en edes erityishuomiota, koska ne ovat minusta kaikki luonnollisia asioita. Yleisestä poikkeava kiinnostaa aina, eikä se vielä ole viritykseltään negatiivista. Sitä paitis syrjintä ja rasismi lähtevät usein tietämättömyydestä, jota ainakin uteliaan kyselijän kohdalla voi näin vähentää.

Marita, minusta voi hyvin olla biolapseton ja äiti yhtaikaa. Mutta kuten Mainna kirjoitti: äiti on aina äiti. Kun haimme tyttäremme lastenkodista ja toimme hänet Suomeen, oli alussa kaikenlaisia ongelmia (suurimpana se, että hän oli ensimmäiseni, minun piti tottua äitinä olon käytännön asioihin), mutta silti minulle oli heti selvää, että olen tuon lapsen äiti. Sitä on vaikea selittää, sillä en tarkoita, että olisin heti tuntenut vain positiivisia tunteita. Se liittyy vastuuseen ja välittämiseen: minusta äiti on ihminen, joka mitä suurimmassa määrin tuntee vastuuta (en tarkoita, että rakkaus olisi jotenkin vähempiarvoista, mutta se kasvaa vähitellen ja sen määritteleminen käytännössä on vaikeampaa). Minulle se tarkoitti mm. sitä, että tiesin pitäväni tytöstä huolen, tapahtui mitä tahansa ja tuntui minusta miltä tahansa. Se tarkoitti myös, että minun oli pidettävä itsestäni huolta ja haettava apua, kun arki tuntui ylivoimaiselta.

Olen aika omistava luonne, ja minulle adoptio on merkinnyt mm. sitä, että olen todellakin oppinut, etten OMISTA lastani - mutta hän omistaa minut.