Lue keskustelun säännöt.
Miksi "helppojen" lasten äidit eivät saisi iloita niistä helpoistaan?
03.03.2012 |
Minulla on kaksi lasta, nelivuotias ja kohta vuoden vanha, molemmat oikeastaan kaikilla osa-alueilla "helppoja". Syövät ja nukkuvat, ovat terveitä, esikko tulee toimeen muiden lasten ja aikuistenkin kanssa ja käyttäytyy toivotulla tavalla olematta flegmaattinen kuitenkaan. Tämän ääneen sanominen tekee minusta kusipään?
Eipä paljoa huvita Facebookiinkaan mitään meidän perheen arjesta kirjoitella, kun kommentit ovat aina samoilta vakionaamoilta (näitä on kuitenkin useampia, ei ole kyse yhdestä tai kahdestakaan) luokkaa "helppoahan se teillä on". Koska kaikki valveillaoloaikani ei mene molempia lapsia kotona hoitaessakaan heidän peruselintoimintojensa ylläpitoon, on mulla aikaa tehdä käsitöitä ja remontoida kotia. Tämä jos mikä paskamyrskyjä aiheuttaakin, harmi, kun olisi kiva niitä tekeleitä välillä esitelläkin :(
Netissä anonyyminä liikkuessakin tuntuu olevan sellainen ilmapiiri monesti, että meidän "helppojen tapausten" äitien on pidettävä suumme kiinni, ettei kukaan tulisi kateelliseksi. Meillä esikoinen on ihan oikeasti nukkunut kolmiviikkoisesta yönsä putkeen ja toinenkin yhdellä syötöllä nelikuiseksi, kunnes sekin jäi pois. Mä en koe levittäväni mitään vääristynyttä äitikuvaa mihinkään, jos kerron tästä tai siitä, että olen päivän aikana tehnyt muutakin kuin valitellut sotkuista kämppää ja heijannut huutavaa tenavaa.
Kaikista pahimmalta tuntuu kuitenkin pirujen maalailu seinille: kyllä niillä tulee olemaan kamala murrosikä sitten, tokkopa ovat terveitäkään, tiedä mitä paljastuu tokan lapsen persoonallisuudesta kun tuo alkaa itseään ilmaisemaan jne.
Kommentit (21)
samaa täällä, minullakin on melko helppo ja aurinkoinen 2,5-vuotias. En ole kauheasti viitsinyt asiaa mainostaa, koska kaikkien muiden lapset tuntuvat olevan paljon vaativampia. En sitten tiedä, ovatko ne muiden lapset ihan oikeasti niin paljon vaikeampia, vai onko yleinen ilmapiiri vain sellainen, että lapsista kuuluu valittaa. Toisaalta esimerkiksi yhden tuttavani tapauksessa ainakin osa heidän taaperonsa ongelmakäyttäytymisestä on varmaan ihan itse aiheutettua, kun lasta on hyysätty ja viihdytetty vauvasta asti joka hetki...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, on lapsia, jotka huutavat mahakipujen tms. takia tuntikausia, heräilevät vähän päästäkin tms. ja vanhemmat on univelan takia puolikuolleita. En väheksy heidän kärsimystään mitenkään.
Mutta tämä harmaa rajavyöhyke, jolla lapset eivät ole kauhean vaikeita hoitaa, mutta eivät ihan helppojakaan.
Mä aina sanon, että mulla on ollut hirveän helpot lapset. Mä siis tunnen niin. Jos vauva-aikaakin ajattelee, niin eipä noista kolmesta yksikään ole turhia huudellut, ilmeisesti aika tyytyväisiä oloonsa ja eloonsa olleet. Mutta toisaalta, keskimmäinenkin heräsi öisin syömään 2,5-vuotiaaksi pari kertaa yössä. Kyllä, sillä oli nälkä. Oikeasti. Mutta en mä jotenkin muista sitä, kun se heräs sen kerran tai kaksi ja se siitä. Jos mä olisin ollut vakaasti siinä uskossa, ettei yli puolivuotias enää heräile syömään missään tilanteessa, niin aika pahasti olisin varmaan repinyt peliverkkareitani.
Ja toisaalta, yhdellä lapsista on tutkinnan alla, onko hän sittenkin erityislapsi (sen enempiä diagnoosia tässä nyt erittelemättä) Aiheutti mm. sen, että uhmaikä on ollut pitkä ja kivinen. Mutta sit taas... Nuorimmaisen uhmaikä ei tunnu oikein vielä alkaneenkaan. Ainakaan kun tuohon toiseen vertaa. Välillä jo mietin, että onko siinä joku vika, kun ei tuon enempiä hanttiin pistä. Vaikka onhan se nyt uhmistellut, taas kun tarkemmin ajattelee. Mutta kun se vois olla paljon pahempikin, niin viittaan kintaalla. Helppo ku mikä. Lähinnä huvittava, kun polkee jalkaa suutuspäissään.
Meilläkin on helpot lapset. Uhmaikä meni ohi huumorilla, koulu sujunut aina hyvin, aamuheräämisissä ei ongelmia, murrosikäkin mennyt kuin huomaamatta (kyllä se oli, siihen ei vain liittynyt mitään dramatiikkaa).
Olen saanut moneen otteeseen kuulla, että kyllä se vielä kamalaksi muuttuu ja hyvähän teillä, kun lapset ovat noin kilttejä. Olen aina esittänyt vastakysymyksen, että teilläkö lapset ovat luonnostaan pahoja eli ei sitten varmaan auta kasvatuskaan...
Olen hyväksynyt osani ja sen, että lapset ovat tuoneet elämääni vain hyviä hetkiä. Mutta olen myös oppinut pitämään suuni kiinni, kun joku valittaa lapsestaan ja tekee itse kaiken päin hevettiä. Aika usein ne "tempperamenttiset lapset" ovat äidin kasvatuksen tulos.
Uskon, että asia on ennen kaikkea asennekysymys. Keskityn lapsissani heidän hyviin puoliinsa ja siihen, mikä sujuu. Tuttavapiirissäni on niitä elämäntapavalittajia ja kadehtijoita, jotka myös manaavat koko ajan ties mitä sairauksia lapsistani, koska he ovat hyväkäytöksisiä ja heidän kanssaan on mukava olla.
Jos lapselle koko hänen elämänsä hoetaan, miten kamala ja hankala hän on, on lapsen lähes mahdotonta muuttaa omaa käytöstään ja nähdä itseään arvokkaana ja hyvänä.
Toki mun on vaikea samaistua, kun omat todella, luojan kiitos, OVAT niitä helppoja, mutta kyllä mun on hirveän vaikea uskoa sitä, etteikö vaikkapa pahan koliikkivauvan äitiyteen liittyisi mitään ilon hetkiä :( Meidän ne vaikeat hetket ovat olleet sitä kun molemmat ovat kipeitä samaan aikaan, ja kyllä silloinkin kaikki kurjuus unohtuu aika nopeasti, kun saa lapselta kaikesta huolimatta hymyn ja omaan kuppiin kahvia.
Kuten nyt vaikka tuossa alla todetaan että se haastavampi lapsi onkin vaan vanhempien vika..
Mulla on aika haastava taapero itselläni, ja ystävilläni on näitä maan hiljaisia, jotka voivat palikka kourassa istua läpi kolmen ruokalajin illallisen aiheuttamatta häiriötä ympäristössään. Meillä on "hieman" eri meininki.. ärsyttää näiden arkojen lasten äitien ääneen lausumattomat ja myös ääneen lausutut arviot siitä, miksi heidän lapsensa "käyttäytyvät".
samaa täällä, minullakin on melko helppo ja aurinkoinen 2,5-vuotias. En ole kauheasti viitsinyt asiaa mainostaa, koska kaikkien muiden lapset tuntuvat olevan paljon vaativampia. En sitten tiedä, ovatko ne muiden lapset ihan oikeasti niin paljon vaikeampia, vai onko yleinen ilmapiiri vain sellainen, että lapsista kuuluu valittaa. Toisaalta esimerkiksi yhden tuttavani tapauksessa ainakin osa heidän taaperonsa ongelmakäyttäytymisestä on varmaan ihan itse aiheutettua, kun lasta on hyysätty ja viihdytetty vauvasta asti joka hetki...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monen vuoden yritys takana. Ja musta on ihanaa jos ihmiset iloitsee lapsistaan. Helppojen lapsien äidit saa iloita ja vaikeiden harmitella.Kumpikaan ei ole keneltäkään pois. Iloitse vaan, mäkin oon iloinen sun puolesta :) Ja kateellinen...
Monen vuoden yritys takana. Ja musta on ihanaa jos ihmiset iloitsee lapsistaan. Helppojen lapsien äidit saa iloita ja vaikeiden harmitella.Kumpikaan ei ole keneltäkään pois. Iloitse vaan, mäkin oon iloinen sun puolesta :) Ja kateellinen...
~ AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten nyt vaikka tuossa alla todetaan että se haastavampi lapsi onkin vaan vanhempien vika..
Mulla on aika haastava taapero itselläni, ja ystävilläni on näitä maan hiljaisia, jotka voivat palikka kourassa istua läpi kolmen ruokalajin illallisen aiheuttamatta häiriötä ympäristössään. Meillä on "hieman" eri meininki.. ärsyttää näiden arkojen lasten äitien ääneen lausumattomat ja myös ääneen lausutut arviot siitä, miksi heidän lapsensa "käyttäytyvät"
Eri tavalla sairaat tai poikkeavat lapset ovat toki asia erikseen ja myönnän suoraan, etten heistä tiedä juuri mitään. Mutta kun omassa kaveripiirissäni näiden "kitisijöiden" lapset mahtuvat kaikki ihan normaalin lapsen määritelmiin - ollaan ehkä valvotettu vanhempia useampi vuosi, ruoka ei ole maistunut tai käyttäytyminen on ollut haastavaa, mutta siis ihan oikeasti _tavallisia lapsia_ kaikki tyynni. Siksi tuntuu niin vaikealta käsittää, ettei näiden ihmisten elämässä muka olisi mitään valon pilkahduksia - kyllä mä uskon, että koliikkivauvakin on ihan järjettömän suloinen tai se itkupotkuraivareita joka välissä saava taapero nukkuessaan kauneinta mitä vanhemmat tietävät. Käy vähän niitä LAPSIA sääliksi, kun heidät joka paikassa ihan avoimestikin leimataan niin hankaliksi ja mahdottoman työläiksi :(
eikä taida olla kyse lapsen persoonallisuudesta ja temperamentista lainkaan. Mulla yksi kaveri, jolla helppo lapsi kaikilla mittareilla (rauhallinen, sopeutuvainen, helposti ohjattava, oppii nopeasti asiat jne.) ja silti kaverilla on niiiiin vaikeaa lapsen kanssa. Mietin usein, miten se kestäisi omani kanssa.
Tässäkin ketjussa on tullut esiin muutamassa vastauksessa se, miten helppojen / rauhallisten lasten äidit eivät ymmärrä vauhdikkaammalla persoonallisuudella ja temperamentilla varustettuja lapsia tai heidän vanhempiaan. Kuvitellaan, että lapsen sisäsyntyinen temperamentti on vanhemman ansiota, kasvatuksen tulosta. Ei ole. Tuokin yksi, joka on kehdannut vastata kiltistä lapsesta puhujalle, että onkos omanne sitten lähtökohtaisesti paha vai, ja itse ovat lapsensa pilanneet, niin huhhuh.
Mun pikkumarakatti on liikkeessä koko ajan. Syö väriliidut, paiskoo tavarat kun hermostuu, lyö päätään lattiaan jos ei saa mitä haluaa, raivostuu nopeasti ja leppyy myös. On temperamentiltaan selvästi räiskyvämpi kuin moni muu lapsi. Onko se normaalia - toki on. Onko se raskaampaa vanhemmalle tunnista ja päivästä toiseen kuin tasaisen ja mukautuvaisen lapsen kasvatus? Taatusti.
No, lohduttaudun joskus sillä että olen ainakin itse kasvanut tämän lapsen myötä todella paljon. En kuvittele itsestäni liikoja, minulla ei ole maagisia voimia, joilla voisin muovata lapsestani jotain muuta mitä hän on. Uskon että minä myös kasvatan lasta käytännössä paljon enemmän kuin kaveri helppoa hiljaistaan. Tämä omani on kauniisti sanoen varsin kekseliäs, joten niitä kasvatustilanteita tulee eteen moninkertainen määrä johonkin toiseen lapseen nähden. Molemmat kasvatamme toisiamme ;)
Mun temperamenttinen lapseni ei ole vain valon pilkahdus, vaan mun elämäni valo, rakkainta maailmassa ja siksi jaksankin tätä.
Kuten nyt vaikka tuossa alla todetaan että se haastavampi lapsi onkin vaan vanhempien vika.. Mulla on aika haastava taapero itselläni, ja ystävilläni on näitä maan hiljaisia, jotka voivat palikka kourassa istua läpi kolmen ruokalajin illallisen aiheuttamatta häiriötä ympäristössään. Meillä on "hieman" eri meininki.. ärsyttää näiden arkojen lasten äitien ääneen lausumattomat ja myös ääneen lausutut arviot siitä, miksi heidän lapsensa "käyttäytyvät"
Eri tavalla sairaat tai poikkeavat lapset ovat toki asia erikseen ja myönnän suoraan, etten heistä tiedä juuri mitään. Mutta kun omassa kaveripiirissäni näiden "kitisijöiden" lapset mahtuvat kaikki ihan normaalin lapsen määritelmiin - ollaan ehkä valvotettu vanhempia useampi vuosi, ruoka ei ole maistunut tai käyttäytyminen on ollut haastavaa, mutta siis ihan oikeasti _tavallisia lapsia_ kaikki tyynni. Siksi tuntuu niin vaikealta käsittää, ettei näiden ihmisten elämässä muka olisi mitään valon pilkahduksia - kyllä mä uskon, että koliikkivauvakin on ihan järjettömän suloinen tai se itkupotkuraivareita joka välissä saava taapero nukkuessaan kauneinta mitä vanhemmat tietävät. Käy vähän niitä LAPSIA sääliksi, kun heidät joka paikassa ihan avoimestikin leimataan niin hankaliksi ja mahdottoman työläiksi :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän heidän onnensa toki meiltä ole pois, mutta syvältä se riipaisee, kun toisten pikkuvauvat nukkuvat kokonaisia öitä ja viihtyvät muuallakin kuin sylissä. Tulehduskierteistä ja pahoista allergioista puhumattakaan :(
kuin edellä kirjoitetaan!
Meillä on äidin erittäin puolueellisen mielipiteen mukaan "maailman aurinkoisin lapsi, jolta löytyy välillä tempperamenttia enemmän kuin pienestä kylästä". Kyllä meilläkin lentää nukenrattaat pitkin seiniä, hakataan päätä seinään/lattiaan/kaapinoviin, huudetaan pitkään, jos äiti ei anna periksi... Päivittäin! Ja onhan se välillä raskasta hoitaa tahtoikäistään, mutta on tuo lapsi helppokin. Välillä on päiviä, että hyvät hetket ovat vähissä, mutta silti, jos pitäisi kuvailla, niin sanoisin lapseni olevan helppo tapaus. Allergioita löytyy 2-vuotiaalta pidempi lista kuin sallittujen ruoka-aineiden lista. Mutta lapsi on syönyt jo alle 1-vuotiaasta asti itse, koska niin tahtoi, eikä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa lapsen syödä ihan itse. Helppoa? Jep. Ohmakasta? Jep. Harmaalla alueella ollaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten sanottua, jotkut eivät ymmärrä ennen kuin omalle kohdalle osuu.
kuin edellä kirjoitetaan! Meillä on äidin erittäin puolueellisen mielipiteen mukaan "maailman aurinkoisin lapsi, jolta löytyy välillä tempperamenttia enemmän kuin pienestä kylästä". Kyllä meilläkin lentää nukenrattaat pitkin seiniä, hakataan päätä seinään/lattiaan/kaapinoviin, huudetaan pitkään, jos äiti ei anna periksi... Päivittäin! Ja onhan se välillä raskasta hoitaa tahtoikäistään, mutta on tuo lapsi helppokin. Välillä on päiviä, että hyvät hetket ovat vähissä, mutta silti, jos pitäisi kuvailla, niin sanoisin lapseni olevan helppo tapaus. Allergioita löytyy 2-vuotiaalta pidempi lista kuin sallittujen ruoka-aineiden lista. Mutta lapsi on syönyt jo alle 1-vuotiaasta asti itse, koska niin tahtoi, eikä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa lapsen syödä ihan itse. Helppoa? Jep. Ohmakasta? Jep. Harmaalla alueella ollaan!
Olen myös ollut asiasta aika hiljaa, juuri sen pelossa,ettei kuulija saisi vaikutelmaa, että pidän asiaa jotenkin omana ansionani. Hän vaan sattuu olemaan luonteeltaan helppo ihminen. Monta kertaa seuratessani muiden vanhempien ongelmia, olen vain kiitollinen hyvästä onnestamme.
Nyt odotan toista lasta ja välillä mietin, että kerjäämme itsellemme ongelmia, kun nyt meillä on ollut kohtalaisen terve, hyvin nukkunut ja hyvin käyttäytyvä lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika usein ne "tempperamenttiset lapset" ovat äidin kasvatuksen tulos.
Monta kertaa vaikeammat lapset ovat kasvatuksen tulosta, mutta ei se kasvatus niitä temperamentti eroja selitä.
Itselläni on neljä ns. helppoa lasta, mutta kyllä näistä yhden kanssa on ollut selvästi vaikeampaa kuin muiden, ihan vain siksi, että hänellä on vahva oma tahto. Ja kuitenkin samoilla säännöillä ja samalla tavoin kehuen on kaikkia kasvatettu...
Kunhan vain et sorru siihen että alat opastaa muita lastenkasvatuksessa. Eräällä ystävälläni on helppo lapsi ja tämä rouva on kovin besserwisser minkä tiedän. Kuvittelee, että taaperon helppous on oman kasvatuksen tulos, temperamenttilla ei ole mitään vaikutusta.
Arvaa vituttaako kuunnella neuvoja kun itsellä on useampi lapsi joista yhdellä adhd ja arjen sujuvuus vaatii jatkuvaa työskentelyä sekä itseltä että mieheltäni.
alkaa heti kuulumaan, että sulla on helpot lapset.
Joo, on kai. Nuorin herää tunnin välein ja isompi uhmaa minkä kerkeää :). Mutta olen aika rela ja aikaisempaan elämääni verrattuna tämä on kuin lepokodissa asuisi :)
Kaverillani on helppo esikoinen, joka on nukkunut todella hyvin pikkuvauvasta asti. Sai toisen lapsen, joka heräsi kaksi kertaa yössä. Ja kyllä alkoi valitus kuinka raskasta on.
Kaikki on suhteellista.
Tässäkin ketjussa on tullut esiin muutamassa vastauksessa se, miten helppojen / rauhallisten lasten äidit eivät ymmärrä vauhdikkaammalla persoonallisuudella ja temperamentilla varustettuja lapsia tai heidän vanhempiaan. Kuvitellaan, että lapsen sisäsyntyinen temperamentti on vanhemman ansiota, kasvatuksen tulosta. Ei ole. Tuokin yksi, joka on kehdannut vastata kiltistä lapsesta puhujalle, että onkos omanne sitten lähtökohtaisesti paha vai, ja itse ovat lapsensa pilanneet, niin huhhuh.
Olen aina ihmetellut äitejä, joiden omat lapset riekkuvat, karjuvat, huutavat, tuhoavat kaiken ympärillään ja "keksivät" asioita. Heidän äideillään on omituinen oikeus sanoa, että "hyvähän teillä, kun lapset ovat noin kilttejä" aivan kuin osa lapsista ei tarvitsisi kasvatusta lainkaan tai että hyvä käytös ja muiden ottaminen huomioon ei kuuluisi lapsen elämään.
"Helppoa" ja "kilttiä" lasta pidetään vanhempien saamana onnenpotkuna, jota ei tarvitse kasvattaa ja "paha" lapsi taas on varustettu sellaisella temperamentilla, ettei sitä voi kasvattaa ollenkaan. Kyllä minä ainakin kykenen sanomaan riiviön vanhemmille, että kehitysvammaisia lapsia voi kasvattaa, kuuroja lapsia voi kasvattaa ja jopa akuuteista sairauksista kärsiviä lapsia voi kasvattaa, joten eiköhän kannattaisi kokeilla samaa myös temperamenttiseen jälkikasvuunkin sen sijaan että väittää lapsen olevan kaiken kasvatukseen vivahtavan saavuttamattomissa.
Vaikka oletan, että nää "ei helppojen" lasten vanhemmat tarkoittavat sitä, että kasvattamiseen tarvitaan enemmän voimia ja sitkeyttä kuin "helpon" lapsen.
Meillä on 2 lasta ja toinen vissiin tämän ketjun määreillä helppo ja toinen vaikea. Mutta koen toisen olevan silti helppo, sen kanssa on kiva olla, mutta todella kamala hoitaa. Kakkoselle kaikki on niin vaikeeta ja vetää puolen tunnin kilarit suurin piirtein kaikista kielloista ja rajoituksista, huutaa ja potkii kun puetaan tai vaihdetaan vaippoja, valvottaa ja herättelee öisin, sotkee, hakkaa päätään seinään jne.
Tässäkin ketjussa on tullut esiin muutamassa vastauksessa se, miten helppojen / rauhallisten lasten äidit eivät ymmärrä vauhdikkaammalla persoonallisuudella ja temperamentilla varustettuja lapsia tai heidän vanhempiaan. Kuvitellaan, että lapsen sisäsyntyinen temperamentti on vanhemman ansiota, kasvatuksen tulosta. Ei ole. Tuokin yksi, joka on kehdannut vastata kiltistä lapsesta puhujalle, että onkos omanne sitten lähtökohtaisesti paha vai, ja itse ovat lapsensa pilanneet, niin huhhuh.
Olen aina ihmetellut äitejä, joiden omat lapset riekkuvat, karjuvat, huutavat, tuhoavat kaiken ympärillään ja "keksivät" asioita. Heidän äideillään on omituinen oikeus sanoa, että "hyvähän teillä, kun lapset ovat noin kilttejä" aivan kuin osa lapsista ei tarvitsisi kasvatusta lainkaan tai että hyvä käytös ja muiden ottaminen huomioon ei kuuluisi lapsen elämään. "Helppoa" ja "kilttiä" lasta pidetään vanhempien saamana onnenpotkuna, jota ei tarvitse kasvattaa ja "paha" lapsi taas on varustettu sellaisella temperamentilla, ettei sitä voi kasvattaa ollenkaan. Kyllä minä ainakin kykenen sanomaan riiviön vanhemmille, että kehitysvammaisia lapsia voi kasvattaa, kuuroja lapsia voi kasvattaa ja jopa akuuteista sairauksista kärsiviä lapsia voi kasvattaa, joten eiköhän kannattaisi kokeilla samaa myös temperamenttiseen jälkikasvuunkin sen sijaan että väittää lapsen olevan kaiken kasvatukseen vivahtavan saavuttamattomissa.
Uskon, että asia on ennen kaikkea asennekysymys. Keskityn lapsissani heidän hyviin puoliinsa ja siihen, mikä sujuu. Tuttavapiirissäni on niitä elämäntapavalittajia ja kadehtijoita, jotka myös manaavat koko ajan ties mitä sairauksia lapsistani, koska he ovat hyväkäytöksisiä ja heidän kanssaan on mukava olla.
Jos lapselle koko hänen elämänsä hoetaan, miten kamala ja hankala hän on, on lapsen lähes mahdotonta muuttaa omaa käytöstään ja nähdä itseään arvokkaana ja hyvänä.